Lavaredo Ultratrail 2015

IMG_2052
(kuva aukeaa isomaksi klikkaamalla)

 Vuoristopolku ei ole vain maassa kiemurteleva reitti, joka kuluu käytöstään. Vuoristopolku jättää jälkensä myös kulkijaansa. Tuo polku voi olla pieni hetki tai pidempi retki omaan mieleen. Tämä on minun tarinani ensimmäisestä oikeasta vuoristoultrajuoksustani, 19 tunnista ja 30 minuutista, pimeästä valoon ja itsensä haastamisen voittajaksi. Pidemmästä retkestä polulta, jolla tunsin olevani merkityksetön. Silloin kun huomaa olevansa mitätön, on parhaat mahdollisuudet löytää kaikkea. Löytää ja oppia myös itsensä ja itsestä. Tätä kirjoittaessani tunnen kiitollisuutta. Kiitollisuus elämän antamista kokemuksista on valtava voimavara. Se on tutkitusti yksi tehokkaimmista keinoista lisätä onnellisuutta. Täysillä elämiseen kuuluu kiitollisuus – joka ikisestä hengenvedosta. Kerron siis hieman noista hengenvedoistani Dolomiittivuorilla Lavaredo Ultratrail klassikkokilpailussa.

IMG_2375
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

On perjantai ilta, 26. päivä kesäkuuta 2015. Musiikki soi ja italiankielinen selostus lumoaa maagisuudellaan, selostus raikaa suuren punaisen portin suunnasta. On lämmin ja pilkkopimeä ilta. Basilica Minore dei Santi Filippo e Giacomon kirkkoa vasten suunnattu valaistus sekä katuvalot valaisevat pääkatua, mutta on silti hämärää.  Olemme asettuneet Tomi Mäkelän kanssa Cortina d’Ambezzon vuoristokylän pääkadulle suuren ihmisjoukon häntäpäähän. Ei jännitä, nautin. Tomikin taitaa nauttia, näin ainakin uskon. Seuraamme liittyy myös Jukka Kukkonen. Seisomme siis katse kohti tuota punaista The North Face Lavaredo Ultratrail porttia vain lähteäksemme pian juoksemaan 119km vuorille palataksemme samaan paikkaan. Mutta miksi? Sen minä yritän nyt lyhyesti kertoa.

Kuuluttaja alkaa laskea sekunteja italiaksi, sen verran tunnistan tuosta maagisen kauniista kielestä, että nyt lähtö on lähellä. Pian väkijoukko liikahtaakin eteenkäsin. Startti on tapahtunut, mutta meidän pitää vielä malttaa jälkijoukoissa, että ihmismassa edessämme pääsee liikkeelle. Vihdoinkin saavun lähelle lähtöporttia ja pääsen juoksemaan. Tunne on huikea, nautin joka askeleesta, yleisöä on paljon kadun molemmin puolin kannustamassa. Tiedän, että seuraavan vuorokauden aikana ottamieni askeleiden tarkoitusta on etsittävä, ansaittava ja tehtävä aivan omaksi. Kaikki tämä vaatii rohkeutta. Tätä varten on harjoiteltu monta vuotta, nyt on aika astua taas aivan uuden rajan ylitse. Tuntuu olevan hyvä jalka, väentungoksesta huolimatta etsin kokoajan rakoa mistä ohitella. Ohitankin varmaan ensimmäisten kolmen kilometrin aikana ainakin 200 juoksijaa. Nouseminen täältä kohti kärkeä on silti hyvin vaikeaa, sillä noiden kilometrien jälkeen sukelletaan kapealle polulle kohti vuoria ja matka kohti pimeyttä alkaa. Sytytän otsavalon ja nostan katseeni. Valojono kulkee edessäni pitkänä nauhana. Nyt lähdetään vuorille. Todella kaunista, lumoavaa.

Matkan alkuosuus pitää siis suorittaa pilkkopimeässä ja polku lähtee serpentiinimäisesti nousemaan kohti Tofana di Mezzon alaharjannetta, nousua tulee yhteensä n. 700m+ ylöskäsin. Tällainen kokemus on minulle uusi ja en lakkaa ihailemasta tuota juoksijoiden otsalamppujen muodostamaa kiiltomatojonoa, joka kiertää pitkänä nauhana niin edessä kuin takananikin. Oma meno on hyvää ja aina, kun polku sallii, niin ohitan muita juoksijoita. Väliin kierrän reilusti puskien  puoleltakin, mutta toisaalta joudun myös pidättelemään menoa pitkiäkin aikoja kapeilla harjannepoluilla missä ohittamista ei oikein uskalla kokeilla. Harha-askel pimeässä voisi olla hyvinkin kymmenien metrien pudotuksen arvoinen.. Tämän reitin alun korkeimman kohdan Forc. Son Forcan ohitettua laskeudutaan takaisin laaksoon Col Rosan sivusta kiertäen. Väliin polku on leveämpää ja totean taas oman alamäkijuoksuni olevan huomattavasti vahvempaa kuin muilla ja annan jalan laulaa rennosti ohittaen pitkiäkin kiiltomatoletkoja. Mietin hetken, mutta vain hetken, että aloitankohan liian lujaa.. Mutta kun tunne on hyvä, niin miksipä siis jarruttelemaan, näinhän mie olen aina kaikki kilpailuni juossut. Näppituntumalta. Kyllä itseensä tulee luottaa, ei tässä muuten varmasti oltaisikaan juoksemassa.

IMG_2380
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Saavun ensimmäiselle huoltopisteelle Federavecchialle yleisön hurratessa, tuntuu hyvälle, kaikinpuolin. Ei tunnu nimittäin vielä missään. Tämä pimeässä kiiltomatojonossa juokseminen innostaa minua suuresti. Minulla kuten varmaan kaikilla on elämässä ollut hetkiä, kun ei ole innostanut, joten päätin muuttaa asioita. Onneksi, sillä nyt nautin. Täytän vain vesipulloni, syön banaanin ja taskusta raakapatukan mikä on tehty pähkinöistä ja hedelmistä. Sukellan takaisin kohti pimeyttä otsavaloni heijastaessa vasemmalla puolella olevan luultavasti ensimmäisen maailmansodan aikaisen rakennuksen raunion seinämää. Lähden kipuamaan tälle reitille maltillista n. 500m+ osuutta kohti Lago du Misurinaa. Loivemmalla osuudella vedän pimeässä reissun ekan pannutuksenkin ihaillessani takanani seuraavaa kiiltomatoletkaa, mutta ei käy kuinkaan. Puhelin lentää taskusta, mutta onneksi valokeila sattuu juuri siihen noustessani ja poimin sen mukaani. Pimeässä pannutellessa pitää kyllä muistaa tutkia onko kaikki mukana..

Lähellä Lago di Misurinaa eli vuoristojärveä reitti muuttuu hetkeksi loivaksi alamäeksi. Mulla aivan karseet menohalut, mutta valitettavasti polku kiemurtelee niin kapeana, että olen taas jonkun letkan takana jumissa, ei auta kuin malttaa mielensä. Aurinkokin alkaa nousemaan. Lähempänä tuota järveä polku laskeutuu leveälle pyörätielle ja pudotan heti ohitusvaihteen pykälään. Nyt pääsen juoksemaan omaa vauhtiani ja ohitan useamman juoksijan letkan, jonka takana olen viimeiset pari kilometriä kulkenut. Pian saavunkin metsästä järven rantaa seuraavalle tielle ja aurinko valaisee jo niin hienosti, että voin sammuttaa otsavalon. On mahtavaa katsella auringonnousua tuossa Misurina järven rannalla taustalla legendaarinen Tre Cime di Lavaredo vuori, jota kohti reitti lähtee nousemaan. Takana on noin kuusi tuntia ja ensimmäinen maraton, eikä matka paina vielä yhtään.

Misurina järveltä reitti lähtee nousemaan kohti Tre Cimen kyljessä sijaitsevaa Auronzon majataloa, nousu on reitin ensimmäinen todellinen vuoristoultralle tyypillinen jyrkempi tunkkaus (n. 900m+) ja nyt sauvat tulevatkin todelliseen käyttöön. Tämä nousu menee kuitenkin hyvin ja oikeastaan yllättävän piankin saavun aivan uskomattomia maisemia ihaillen tuolle Auronzon majalle. Täällä on tarjolla ensimmäinen isompi huolto lämpimine ruokineen. Etsiydyn heti ensimmäisenä vessaan ja vessa onkin täällä sellainen, jota minulle on suositeltu Jukka Kukkosen toimesta. Löytyy nimittäin ainoastaan reikä lattiasta, eli ei pyttyä laisinkaan, mutta aina se puskareissut kuiten voittaa. Pikaisen toimituksen jälkeen täytän vessassa vesipulloni ja siirryn syömään. Ei tosin oikein ole nälkä, joten nappaan vain pari suklaapalaa ja banaania sekä vaaleata leipää ja mutustelen niitä – ja taas on vessahätä! No nytkö se vatsa yrittää temppuilla ajattelen, mutta huoli on turha, olin tehny varmaan vain liian nopsan toimituksen ja pitää käydä nauttimassa tuosta vessasta vielä toistamiseen. Onneksi minulla onkin aika hyvä vatsa eikä se ole oikeastaan koskaan pettänyt minua näillä retkillä. Se kun tuppaa olemaan sellainen aika monen ultrajuoksijan akilleen kantapää.. Vessasta ulos, n. 50km takana ja rohkeasti reitille!

IMG_1975
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Reitti lähtee kiertämään Tre Cime di Lavaredon huipun harjannetta ja maisemat on aivan huikeat. Sitten lähdetään laskeutumaan hyvin teknistä ja kivikkoista polkua pitkin takaisin alas laaksoon. Ohittelen taas juoksijoita hyvään malliin ja jalka on hyvä. Kiittelen samalla Hoka One Onen tossujani, on näillä uskomatonta pistellä tällaista tosi teräväreunaisten kivenmurkuloiden peittämää polkua, kun ei tarvi katella yhtään mihin astuu – sen ku lasettelee vaan vihellellen menemään. Matka jatkuukin nyt ripeästi alamäkivoittoisena ja yhtäkkiä kuulenkin lehmänkellojen kilkatusta sekä oman nimeni. Matkaseurueemme loput jäsenet, Merja, Päivi, Tarja ja Timi ovat saapuneet kannustamaan meitä reitin varrelle. Tuntuu tosi kivalta ja piristävältä, kun näkee tuttuja. He kertovat, että olen suomalaisista toisena, joku Emil Söderlund on edelläni. Jatkan matkaani ja ajattelen, että kait tässä, suht hyvin menee, kun väkeä lappaa selkä edellä vastaan ja oma vointi on tosi hyvä. Takana yli 60km ja ei tarvi ku katsella maisemia ja pistellä menemään.

Saavunkin maisemia ihaillen Cimabanchen huoltoon 67km kohdalla ja yllätyn, kun juoksijoiden keskuudesta minulle sanotaan, että terve Marko. Vilkaisen tokaisijan numerolappua ja Emilhän siinä seisoo. Emil asuu Ahvenanmaalla eikä puhu oikein suomea, joten jatkamme Lontoon murteella ja esittäydytään. Todetaan yhdessätuumin, että kisa ei ole vielä edes alkanut – tänne asti pitääkin olla helppoa. Syön taas banaania ja pari suklaapalaa, raakaruokapatukan ja lähden takaisin omalle retkelleni, etsimään omia ajatuksiani. Vaikka on mukava tutustua uusiin ihmisiin, niin silti nämä jutut ovat aina ennenkaikkea niitä matkoja omaan itseen ja vain sinä itse olet vastuussa omasta etenemisestäsi, sitä etenemistä varten pitää löytää ne omat ajatukset, joiden avulla pärjää – mie lähden etsimään niitä ajatuksia.

Cimabanchelta lähdettiin nousemaan n. 500m+ nousua yli Forc Lerosan ja tuo reitille osuva mukava metsän siimeksissä kulkeva nousu meni mukavasti. Nousu ei ollut mitenkään kovin pitkä ja pian lähdettiinkin laskeutumaan kohti Malga Ra Stuan huoltoa, joka löytyikin jo 76km kohdilta. Ihmettelin, että miksi huollot on tässä kohtaa näin lähekkäin, mutta tästähän se kilpailu vasta todellisuudessa alkoikin. Tuon huollon jälkeen nimittäin laskeuduttiin todella teknistä polkua pitkin alas laaksoon, laaksoon jonka Tomi oli nimittänyt osuvasti kuoleman laaksoksi. Alamäessä ohittelin taas useita juoksijoita ja laaksoon saapuessani ihmettelin, että mihin olenkaan tullut. Oli tosi kuuma kahden jyrkän vuorenseinämän välissä ja laakso oli pelkkää teräväreunaista kiveä peittävä sulamisvesiuoma, missä ei oikeastaan kasvanut mitään elollista. Helteessä ja teräväreunaisessa kivikossa useimmat juoksijat näyttivät kävelevän, mie pystyin sentään hitaasti hölkkäämään Hokan läskipohjillani. Samalla kelloni kadotti satelliitit ja puhelimen kentätkin hävisi. Aika hurja paikka kahden mahtavan kallioseinämän välissä.

Aikani taivallettua tuolla kuolemanlaaksossa saavuinkin reitin niin sanotun päänousun juurelle. Nyt alkaisi kilpailun paras osuus. Takana 80km ja nyt katsottaisiin kuka selviää maaliin ja kuka ei. Lähdin helteessä tunkkaamaan pitkää, loputtoman pitkää nousua kohti kohti Col de Bossia ja Rifugio Col Gallinan huoltoa. Nousua tuolle pätkälle löytyi n. 1000m+ ja tunkkaus alkoi olemaan jo vaikeampaa. Jouduin väliin pysähtelemään ja nojailemaan sauvoihini, mutta jokainen askel veti kuitenkin kohti huippua. Sitkeästi jatkoin matkaani ja päätin, että tämä ei jää tähän niin kauan kuin jalka vain vähänkin vetää. Nousulle osui onneksi myös yksi majatalo, jonka pihalta tarjoiltiin juotavaa. Tuolta majatalolta lähtiessäni kuulinkin selkäni takaa huudon: ”Marko, you still fighting”. Emilhän siellä oli saapunut samaan kohtaan. Toivotin tsempit ja jatkoin omaa tunkkaustani kohti huippua. Noin 15 tuntia takana ja vihdoinkin saavuin Col Gallinan huoltoon. Matkaseurueemme oli tullut taas kannustamaan ja Timi tulikin minua vastaan hieman ennen tuota huoltoa. Huollossa odottivat myös Merja, Päivi ja Tarja. Päivi ja Tarja taisivat hieman huolestuneena seurata rähjääntynyttä ruhoani, joka oli saanut nauttia tuosta kuolemanlaaksosta sekä tuosta hienosta noususta ylös tänne vuorille. Koetin syödä ja juoda muka hyvin, mutta eipä oikein ollut nälkä. Banaania, keksiä ja pari suklaapalaa naamaan, kokista ja urheilujuomaa – siinäpä sitä taas. Huollossa meni kuitenkin aikaa, koska aloin olla aika poikki ja halutti levätä. Pakotin kuitenkin itseni matkaan ajatellen, että pahimman täytyy olla jo ohi – kuinka väärässä olinkaan..

Col Gallinasta lähdettiin nousemaan kohti Rifugio Averauta ja nyt viimeistään alkoi näkymään jo matkan rasitus. Tunkkasin ylös väliin sauvoihini nojaillen ja väliin kivillä istuskellen ja mietin kaikenlaista. Ajattelin, että tällaista kokemalla ja kokeilemalla voi löytää kyllä uskomattomia asioita. Vaikka jokainen askel alkoi olla vaikeata, niin en edes ajatellut keskeyttämistä. Tätä varten on harjoiteltu. Sitkeästi raahasin itseäni kohti Averaun huippua, mistä lähdettäisiin ottamaan pieni lasku Passo Giaun huoltoon ennen pari viimeistä nousua mitkä nimitin hidastetöyssyiksi. Liki 17 tuntia taivallettuani saavuinkin Passo Giaun huoltoon ja olo alkoi olla jo kaikesta väsymyksestä huolimatta hyvin toiveikas, että jaksaisin maaliin asti – ehkä. Mikäänhän kun ei ole näillä reissuilla varmaa ennenkuin olet maalissa. Huollossa taas tutut jutut, banaania, pari palaa suklaata, keksiä, vaaleaa leipää ja nestettä. Siitä sitten vain jo ihmisraunioksi muuttunut olemus kohti noita viimeisiä hidastetöyssyjä.

IMG_2160
(kuva: Merja Ylihärsilä. Aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Vilkaisin numerolappuun printattua reittiprofiilia, näiden hidastetöyssyjen ei pitäisi olla enää sen mukaan pahoja – mutta taas olin väärässä. Passo Giaulta lähdettiinkin alas laaksoon ja nyt meinasi päästä jo itku, kun laakson pohjalta näin millaisen vuorentöppyrän yli pitäisi taas tunkata ja sen jälkeen olisi vielä yksi tunkkaus jäljelläkin. Varsinkin tämä ensimmäinen näistä hidastetöyssyistä osoittautui minulle todella vaikeaksi. Rinne oli tosi jyrkkä ja teknisestikin vaativa. Nyt kun oivalsin mitä on edessä ja mitä juuri saan kokea, huomasin, että tieto alkaa tietämättömyydestä – sen hyväksymisestä, kuinka vähän tietääkään. Tämän lisäksi sain ämpärikaupalla nöyryyttä, ja toivottavasti sen ansiosta voin säästyä valtamerelliseltä röyhkeyttä tulevaisuudessa. Juuri nyt ei enää lohduttanut yhtään, että olen alle kolmen tunnin maratoonari ja selättänyt Vaarojen Ultramaratonin sekä NUTS Karhunkierros 80k Ultratrailin. Vasta nyt tuntui, että tiesin miltä tuntuu kun on oikeasti väsynyt. Pystyin sauvojen avulla etenemään vain muutamia kymmeniä metrejä kerrallaan ja sitten piti pitää taukoa raskaasti hengittäen. Kirosin vähäistä tunkkausharjoitteluani. Näitä vuoria pitää kyllä osata kunnioittaa, ne laittavat kyllä nöyräksi. Vihdoin sain raahattua itseni huipulle, mistä laskeuduttiin tietenkin alas vain seuraavaa ja onneksi viimeistä nousua varten. Vaikka tämä nousu oli hieman helpompi, niin olin jo niin loppu, että sama eteneminen madellen väliin sauvoihin nojaten ja kivillä istuskellen vain jatkui ja nousu ei tuntunut loppuvan koskaan.

Sitten se tapahtui. Vihdoinkin pääsin huipulle ja Croda da Lagon kiviseinän takaa näkyi jo Cortina d’Ambezzo. Toki matkaa oli vielä yli 10 kilometriä, mutta käytännössä kaikki alamäkeä. Nojailin hetken sauvoihini huipulla ja en oikein tiennyt pitäisikö alkaa itkemään vai mitä. Katsoin taakseni. Tuon kuljetun matkan tarkastelu tänne asti loi vahvaa uskoa itseeni. Uskoa siihen, että ne asiat, joita sydän on mielinyt tehdä, ovat käyneet rohkeuden, työn ja tarmon avulla toteen. Uskoa siihen, että pelkoja kannattaa yhä edelleen kohdata sen sijaan, että niiden kohdalla vain käpertyisi kuoreensa. Olin jo varma, että enää mikään ei estä minua juoksemasta maaliin pitkin Cortina d’Ambezzon katua. Otin juomaa ja lähdin juoksemaan, siis tosiaan juoksin vuorelta alas. Ihmettelin itsekin, että yleensäkin pystyin enää juoksemaan, mutta alamäkijuoksu onkin minulle huomattavasti helpompaa kuin ylämäkitunkkaus. Polku oli todella kivikkoista taas, mutta Hokan tossut pelasivat edelleen aivan erinomaisesti. Pystyin jopa pitämään ihan hyvää vauhtiakin yllä.

Viimeiseen huoltoon Rifugio Croda da Lagoon saavuin noin 18 tuntia omilla jaloillani matkustaneena. Ihmeellinen matka. Monta kertaa olin jo tuntenut, että en pysty ottamaan enää askeltakaan ja nyt jaksoin silti taas jo verrattaen hyvin – siis olosuhteisiin nähden. Huoltoon en viitsinyt enää edes pysähtyä, vaan juoksin suoraan sen läpi. Hetki tuon jälkeen repesikin taivas ja salama välähti, samalla kuului karmea jyrähdys. Ukkoskuuro! Luontoäiti antoi vielä yhden ihmeellisen ja hellän toivotuksen minulle ja muille juoksijoille. Oli pakko vetää vielä sadetakki päälle ja tuon rankkasateen ansiosta jyrkkä polku alas Cortinaan muuttui todella liukkaaksi mutavelliksi. Pannutinkin kerran, mutta samalla ohitin vielä muutaman juoksijan, jotka eivät uskaltaneet juosta tuota jyrkkää ja liukasta rinnettä alas. Tuo rinne oli vielä uskomattoman tekninen ja löytyipä siltä vielä muutama lyhyt nousupätkäkin. Noin 19 tuntia taivallettuani saavuin kuitenkin Cortinaan ja polku muuttui asfalttitieksi. Enää kolmisen kilsaa maaliin ja ukkoskuurokin väistyi. Pakkasin tuossa asfalttitiellä vielä sadetakkini reppuun ja aloin nauttia. Pääsen ihan varmasti maaliin.

Lavaredofinisher1
(kuva: Merja Ylihärsilä. Aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Viimeinen kilometri. Elämämme on sitä, mitä siitä ja sillä teemme. Teemme sen, mitä ajattelemme. Mutta monesti ajattelemme vain sitä, mitä pidetään yleisenä totuutena. Ultrajuoksija Pasi Koskinen sanoi minulle kerran, että olet nyt veljesliitossa mihin et välttämättä edes tiedä kuuluvasi. Kaltaiseni eivät ajattele ehkä ihan yleisen totuuden mukaan. Särmät ajatuksista oli taas hiottu. Ultrajuoksijan tutkimusretkiä odottaa kaksi maailmaa. Niistä toinen löytyy kunkin sisältä ja toinen ulkopuolelta. Se miltä tuntui sisältä tuota viimeistä kilometriä juostessa, se on se tunne miksi näiden takia jaksaa rääkätä itseään talvipakkasillakin. Se toinen maailma, se mikä löytyi ulkomaailmasta. Se oli todella kaunista. Rakastan vuoria. Viimeiset sadat metrit ja pari pikkutyttöä oli hypännyt aidan ylitse heittämään high fivet juoksijoiden kanssa. Laitoin vauhdista high five läpsyt ja kysyin haluavatko juosta mukanani maaliin. Eivät kuulemma halunneet – selvästi ujostelivat reissussa hieman rähjääntynyttä suomalaista vuorijuoksijaa. Sitten päätinkin ottaa kunnon loppukirin ja juoksin sen mitä enää jalat antoi myöten jonkun Kanadalaisen lyhyemmän matkan juoksijan perässä maaliin hurjasti tuuletellen yli maalilinjan, ihan Finisherinä. Maalissa olikin vastaanottamassa Merja, Tarja ja Päivi. Oli todella epätodellinen olo. Voittajaolo!!

IMG_2398
(Finisher kuvassa Tomi Mäkelä ja Mie, kuva: Merja Ylihärsilä, aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Lavaredo Ultratrail 2015:
Loppuaika: 19h 29min 21sek
Sijoitus: 161, miesten sarjan 143 (matkaan lähti 1200 juoksijaa 1300 ilmoittautuneesta)
Matka: 119km/5850m+

Vuorien rakkaus on kutsu, ei käsky. Kun sen voimalle antautuu, ei voi ennustaa, minne se johtaa.

Kiitokset upeasta reissusta ja kannustuksesta matkaseurueellemme Tarjalle, Päiville ja Timille sekä erityisesti Merjalle ja Tomille, jotka järjestivät omalla kokemuksellaan matkasta ikimuistoisen hienon kokemuksen. Onneksi minulla oli taas kunnia tutustua tutustua näin mahtaviin ihmisiin ja toivottavasti tapaamme pian uudelleen! Kirjoitan vielä tältä suoritukseltani myöhemmin toisenkin blogin, missä kerron enemmän varuste sen muista seikoista ja mitä opin tulevaisuutta ajatellen. Nyt ei kerralla mahtunut kaikkea. Mutta pääasia onkin, että olen nyt Keminmaalainen joka nousi Kallinkankaalle ja palasi takaisin Dolomiittivuorilta!

Mainokset
Categories: Yleinen

Artikkelien selaus

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

%d bloggers like this: