Tierra Arctic Ultra 2015

On varhainen perjantai aamu Nikkaluoktassa 7. elokuuta, ollaan tultu ystäväni Teron kanssa kokemaan millaisen luontohuvipuiston Erik kumppaneineen meille tarjoaa Tierra Arctic Ultran merkeissä. On hetki starttiin. Ei jännitä, mieli on taas vain odottava. Lavaredo Ultratrailin jälkeen on ollut hieman vaikeaa, luonnollisesti juoksemisen ja siitä palautumisen harjenteella taiteillessa, sekä osin myös muidenkin juttujen kanssa, mutta nyt ei ole aika murehtia sellaisia asioita. Kun edessä on pitkä polku-ultrajuoksu, niin silloin mielestä täytyy työntää kaikki täysin siinä hetkessä merkityksettömät ajatukset. Olen täällä sen takia, että haluan kehittyä tai voida paremmin jollakin tavalla elämässäni, haluan kokea jälleen jotain aivan ainutlaatuista. Elämä on tarina ja jokaisella on kyky ja mahdollisuus vaikuttaa millainen tarina siitä syntyy. Pian lähtisin kirjoittamaan oman tarinani yhtä kappaletta. Kuninkaanpolulle, Tarfallan jäätikölle, Kebnekaisen maisemiin. Olen innoissani, pitää vain uskaltaa innostua.

IMG_2586
Hetki ennen starttia.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Saamme lähtöluvan kello kuusi ja matka voi alkaa. Tässä sitä taas ollaan, matkalla jonnekin tuntemattomaan. Jonnekin sinne, mihin ei pääse kuin harjoittamalla kehoa ja mieltä. Olo on levollinen. Annan jalan laulaa rennosti ja päätän aloittaa heti alusta hyvällä höökillä ja ottaa koneen käyntiin. Katsotaan sitten muutaman tunnin kuluttua mikä on jalka tänään. Reitti on vuori- ja tunturimaisemineen silmiähivelevän kaunis heti alkumatkasta – joskin todella liejuinen ja märkä. Tossut ja sukat kastuu heti alussa eivätkä kuivaakaan enää koko matkan aikana. Vaan onneksi tuo ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Matka on alkanut ja nyt pitää vain ottaa vastaan kaikki mikä tulee – ja ennenkaikkea nauttia. Matka taittuu nätisti, tosin noin 10 kilometrin kohdalla jään kolmen kärkijuoksijan joukosta, menevät hieman liian lujaa minulle tänään. Onneksi Tero on kuitenkin tuossa kärkiporukassa mukana katoamassa maisemiin. Lykkyä matkaan ja toivottavasti voitat – ajattelen. On hienoa tuntea tuollainen ihminen kuin Tero on, paljon tuleekin reissun aikana juteltua harjoittelusta ja polku-ultraamisen filosofiasta. Taidetaan olla vähän sukulaissieluja, niin samaa mieltä asioista ollaan. Vaikka miellämme nämä kilpailut enemmän elämysjuoksuiksi ja näillä reissuilla tulee aina ennenkaikkea katsoa tulosten taakse, niin kyllähän me molemmat haluamme aina tehdä mahdollisimman hyvän kilpailusuorituksenkin siinä sivussa.

IMG_2602
Polkua Tarfallajaurelle.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Noin 15 kilometrin kohdalla saavun Tarfallajauren jäätikölle johtavan polun alkuun. Tässä kohti meidän 120km sarjalaisten reitti erkanee 100km sarjasta ja teemme piston tuonne jäätikölle ja takaisin samaa reittiä alas. Tänne asti polku onkin ollut suhteellisen mukavasti juostavaa polkua ja tahti on ollut hyvä. Lähden tunkkaamaan kohti tuota jäätikköä. Matkaa sinne tulisi olemaan noin kahdeksan kilometriä ja samat sitten takaisin. Alkuun kivikkoinen polku on kylmän ja sateisen kesän jäljiltä muodostunut puroksi. Vesi virtaa koko reitin leveydeltä ja ei auta kuin antaa mennä vain. Tuosta pusikkoisesta puro-osuudesta eroon päästyäni on leuka loksahtaa. Aukeaa aivan uskomattoman kaunis kuru jonka molemmin puolin nousee vuorenrinnettä, vasemmalla puolella Kebnekaisen massiivi. Tunnen taas itseni pieneksi noita seinämiä ja niiden välissä kulkevaa jokea ihastellessa. Olen etuoikeutettu saadessani harrastaa näin mahtavaa lajia, missä yhdistyy luonnon kauneus ja oman sietokyvyn mittaaminen somassa symbioosissa. Vaikka heti ei uskoisi, niin ne todellakin sopivat hyvin toisilleen. Aikani tuota kivikkoista rinnettä noustuani maisema muuttuu lumiseksi ja alkaa jopa hohkaamaan hieman kylmää, vaikka muuten lämmin päivä onkin. Nousu sujuu suht mukavasti ja aika lähellä kääntöpaikkaa, missä on myös tarkistuspiste, Tero tulee vastaan. On toisena ja paiskaamme vauhdista läpsyt. Sinne meni – ja lujaa!! Hyvä! Pian saavun itsekin Tarfallajauren kääntöpaikalle, ihailen hetken maisemia, jotka ovat todella upeat ja lähden rallattelemaan alas. Aina se mäki velkansa maksaa – ainakin näin alkumatkasta!

IMG_2600
Tarfallajauren jäätiköllä.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Saavun takaisin Kebnekaise Fjällstationille vievälle polunpätkälle Kungsledenin reitille. Takana noin 33km ja huomaan, että olen saavuttanut matkani ensimmäisen kuopan – näin aikaisin! Matkaa ei ole takana vielä edes maratonin vertaa ja nyt jo alkaa painamaan.. Mutta tätähän tämä on, tietoinen riskini juosta kaksi näin pitkää polku-ultrakilpailua tänä vuonna, se riski ei voi olla vaikuttamatta tähän jälkimmäiseen. Lavaredolla lasettelin hienosti aina 80 kilometriin asti, mutta se oli silloin se ja nyt on nyt. Alan huoltamaan ensimmäistä kertaa, otan geelin ja energiapatukan. Syön kävellessäni, koska kilpailu on ns. non-supported kilpailu eli ei minkäänsortin huoltoa koko kilpailussa. Kaikki energia on kannettava mukana lähdöstä alkaen ja juomahuoltona toimii tunturipurot – mutta niitä oli kyllä reitillä runsaasti ja vesi todella raikasta! Menetän tässä kaksi sijaa ja putoan sijoituksissa kuudenneksi. Menkööt, matka on vielä pitkä – ajattelen. Sillä minun on nyt käytävä matkani aikana ensimmäistä kertaa hieman syvemmällä. Siellä käymisessä on aina jokin tarkoitus, jonka ymmärtää vasta, kun sieltä tulee ”takaisin”.  Kyse on lopulta vain siitä, että on taas itse muuttunut. Takaisin tulee eri ihminen. Ihan kuin vanha vaate olisi jäänyt pieneksi. Ihan kuin olisi joutunut pienentämään itsensä sopiakseen siihen, mitä tekee ja mitä ajattelee. Matkani jatkuu ja Kebnekaisen Fjällstationin kohdalla huomaan jo laittelevani ihan uudella askeleella eteenkäsin turistien kannustaessa menoani tuon aseman ohittaessani – olen tehnyt paluun juoksun päälle. Oikealle puolelle nousee Kebnekaisen massiivi ja ajatuksissani maisemia ihaillessani olen juosta Kebnekaisen huipuille vievälle Östra ledenin reitille. Huomaan tuon virheen kuitenkin nopeasti ja lasken itseni alemmas takaisin Kungsledenille. Kebnekaisen huipuillekin pitää joskus toki käydä juoksemassa, mutta nyt ei ole sen aika!

Noin 45km taivallettuani saavun reitillä seuraavaan kohtaan, missä 120km kilpailun reitti eroaa Kungsledenin ja Fjällraven Classicin reitistä. Lähden nousemaan Singitjåkkan ylärinteen polulle, joka kulkee noin 1000m korkeuteen ja lähtee sitten harjanteen ylittäen laskeutumaan takaisin Kungsledenille. Ihailen maisemia, aistin ympäristöäni, muodostan havainnoistani omia tulkintojani ja ne herättävät minussa tunteita, rakennan mieleeni uskomuksia ja ajatusmalleja. Ajatuksillani on kyky lentää kauas, niin paikan kuin ajan suhteen. Mitä jos olenkin mielikuvitukseni kokoinen? Silloin en olekaan ihan niin pieni kuin nyt tunnen olevani tämän luonnonnäytelmän esittäytyessä silmilleni. Näen alas Lassajauren järvelle, taustalla Stuor Jertan ja Stuor Aurekin vuoret. Kun käännän katseeni toisellekäsin, näen Singitjåkkan nousevan ylväänä kohti taivasta. En enää ajattele yhtään, että kuinka pitkä matka on maaliin. Matkasta on tullut taas tärkeämpi kuin päämäärästä. Tuossa rinnettä ylös tunkatessani minulla tulee kuitenkin ikävä juoksusauvojani. Olisi sittenkin pitänyt ottaa ne mukaan, kuten aluksi ajattelin, mutta viime hetkessä päätin jättää ne pois matkasta. Ehdin jo ennen tätä nousua juosta itseni takaisin neljännelle sijalle, mutta nyt tipun taas kuudenneksi tuon nousun aikana. Huomaan jälleen, että tarvitsen reilusti jerkkua reiteen tulevaisuuden seikkailuja varten – selkeä osa-alue mitä pitää alkaa kehittämään!

IMG_2607
Lassajaurea Singitjåkkan rinteeltäkäsin.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Singitjåkkan rinteen harjanteen yli juostun piston jälkeen saavuin takaisin Kungsledenin vaellusreitille. Tulen tuon alamäen itselleni vahvemmalla alamäkijuoksutekniikalla sen verran mukavasti että olen taas kilpailussa neljäntenä. Rakkakivikkoinen polku höystettynä useilla vuorilta laskevilla sulamis- ja sadevesipuroilla hellivät jalkojani. Eipä tarvinnut ainakaan pelätä, että jalat olisi ehtineet missään vaiheessa kuivumaan. Meno on jo aikamoisesta väsymyksestä huolimatta ihan mukiinmenevää ja reitti edelleenkin ihastuttavan kaunis. Vasemmalla puolella laaksossa kulkee Tjäktjajakkan joki ja laakson molemmin puolin kohoaa vuoret kohti korkeuksia. Aurinkokin alkaa lämmittää mukavasti – mikäs tässä on retkeillessä! Tunnen olevani tarkkailijan roolissa. Toisaalta ihmettelen jälleen oman kehoni kykyä kestää pitkäkestoista rasitusta, toisaalta taas luonnon monimuotoisuutta ja sitä kuinka ihmeellisiä paikkoja rakas maapallomme sisältääkään. Se on niin kaunis. Olisi sääli, jos se tuhoutuisi. Elämä on kyllä yhtä ihmettelemistä ja minä vain yksi pieni ihmettelijä. Siinä ihmetellessä matka on edennyt jo hieman yli puolenvälin ja saavun Sälkan tarkistuspisteelle. Ennen tarkistuspistettä on leveämpi joki ja kappas vain.. Missä on silta!!? Ei sitä näy vaikka katse kuinka hakee. Koetan katsella mahdollisimman matalaa kohtaa joesta ja hyppään veteen kerran siltaa ei näy. Kuinka kylmää vettä!! Polvivedessä kahlaten ylitän tuon joen ja jään tarkastuspisteelle huoltamaan vähän reilummin. Syön energiapatukan ja juon mukanani olleen proteiinipitoisen palautusjuoman. Maistuu tosi hyvälle. Samalla tipahdan taas sijoituksissa kuudenneksi, koska sen verran kauan nautin noista antimistani koipiani venytellen.

Sälkan tarkistuspisteeltä matka jatkui kohti Fjällraven Classic reitin korkeinta kohtaa, Tjäktjapassettia. Alku tuonne harjanteen päälle on hyvin loivaa erittäin rakkakivikkoista nousua useita kilometrejä. Päätän, että alan nyt yrittämään vetää hieman eroa noihin kahteen Ruotsalaiseen juoksijaan, joiden kanssa olen kissa ja hiiri leikkiäni koko matkan käynyt, että en tippuisi heidän taakseen rinteen muuttuessa jyrkemmäksi nousuksi. Vaikka olen väsynyt, niin saan kuin saankin eroa kasvatettua pikkuhiljaa. Väliin tosin vedän niin komeat lipatkin tuonne kivikkoon, että oikein itseäkin nauratti. Väsyneenä on kiva tykitellä rakkakivikossa! Saavun kuitenkin tuon Tjäktjapassetin jyrkemmän rinteen alle suhtkoht ehjänä ja ihan mukavalla erolla takaa-ajajiini. Taas oli sauvoja todella kova ikävä, mutta niin vain jostain löysin voimia tunkkaamiseenkin. Tällaisilla hetkillä tämä omalla keholla ratsastaminen on aina niin palkitsevaa. Oman voiman löytäminen ja sen varassa seisominen on upea kokemus, se auttaa asettamaan rajoja ja olemaan terveesti itsekäs. Se saa etenemään silloin, kun mielen ulkopuolella tuulee ja tuiskuaa kujerrukset jotka käskevät lopettamaan etenemisen. On vain jatkettava ja työnnettävä nuo ajatukset pois. Olen usein ihmetellyt, että vaikka kuinka väsyttäisi, niin silti ihmisellä on vielä paljon voimia varastossaan.

IMG_2615
Tjäktjapassetilla.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Noin 70km takana ja huomaan puuskuttavani Tjäktjapassetilla, Kungsledenin korkeimmalla paikalla. Takaa-ajajani ovat ajaneet minut taas ylämäessä kiinni, mutta tiedän nyt olevani vahvoilla. Alkaa pitkä n. 15km mittainen laskuvoittoinen osuus Tjäktjapassetin tarkistuspisteen kautta Alesjauren tarkistuspisteelle. Syön energiapatukan ja huikkaan tunturipurojen raikkautta alas kurkusta kyytipojaksi. Mutta nyt on aika alkaa taas yrittämään! Vanhassa sanalaskussa tämä asia ilmaistaan seuraavasti: ”Liikkuva vesi ei pilaannu, eivätkä madot syö ovensaranoita.” On siis aika astua taas aallonharjalle ja ratsastaa alas laaksoon Alesjaure järven rannalle asti. Alku Tjäktjapassetilta alas kohti laaksoa on vielä normaaliakin kivikkoisempaa, oikeastaan liki puhdasta lohkaretta toisensa perään. Huomaan olevani kuitenkin tässä maastossa alamäkeen juostessa näitä kahta kilpakumppaniani huomattavasti vahvempi ja hetkessä saavutan heidät ja ohitankin. Olenkin jo liki varma, että tämän osuuden jälkeen sijoitukseni tulee myös pysymään neljäntenä loppuun asti. Lasken mahdollisimman rennosti Tjäktjan tarkistuspisteelle asti ja jatkan siitä suorilla kohti Alesjaurea. Huomaan olevani erittäin väsynyt, mutta yhdistämällä psyyken, fyysisen kehoni ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen näissä maagisen kauniissa maisemissa saan itseni tilaan jolloin väsymys häviää tai en ainakaan tunne sitä. Pystyn kieltämään väsymyksen itseltäni ja matkustamaan omassa kehossani, aivan kuin joku toinen ohjaisi sitä. Uskomaton tunne.

Noin 90km takana ja seison Alesjaure järven tarkistuspisteellä. En tosin kauaa, eihän näillä tarkistuspisteillä muuta meille juoksijoille olekaan kuin vain järjestäjät tarkastamassa, että varmasti kuljemme koko reitin kuten se on tarkoitettu kuljettavaksi. Kaivan taskusta nyt ensimmäistä kertaa suolaisia Pirkka salmiakkikarkkeja. Jumalattoman hyviä!! Mutustelen noita karkkeja ja ihailen Alesjauren yli avautuvaa näkymää. Oikealla 1835m korkea Njuikustak, vasemmalla 1364m korkea Tjålmeåive, edessä Alesjaure ja sen takana 1461m korkea Siellanjunnji sekä 1154m korkea Kartinvare. Voin kertoa, että näky on vaikuttava. Lähden etenemään ja pian saavunkin kohtaan, missä meidän 120km sarjalaisten reitti eroaa viimeistä kertaa Kungsledenin ja Fjällraven Classicin reitistä. Meidän tulee nousta jyrkähkö rinne Unna Annalle johtavaa polkua pitkin harjanteelle ja laskeutua sieltä ”omaa polkua” pitkin koilliseen takaisin Alesjauren rantaa seurailevalle Kungsledenille.

Alan kipuamaan. Reitti on mukavan märkä tuonne ylös mentäessä ja häipyy väliin näkyvistä. Katse koettaa etsiä tarkistuspistettä, mutta ei löydä. Väliin jopa kiipeilen nelinkontin kalliolohkareiden yli, kun en jaksa etsi parempaakaan reittiä. Onneksi tuli Italiassa harjoiteltua kiipeilyä! Aikani tunkattuani, kiipeiltyäni ja rämmittyäni harjanteen takaa erottuu kuin erottuukin Tierra Arctic Ultran viiri!! Sinne siis! Tunkkaan loppumatkan sinne ja jään evästeleen energiapatukan sekä geelin. Juttelen järjestäjien kanssa. Kertovat sen minkä tiesinkin, että olen neljäntenä. Lisäksi saan kuulla, että Tero on ollut pisteellä toisena noin 20min kärkijuoksijasta. Tietävät sanoa, kun kerron, että kampaus on samanlainen kuin minulla. Hienoa! Otan kaukana alhaalla koilliseen käsin näkyvän poroaitauksen tähtäimeeni ja lähden laskeutumaan alas rinnettä pitkin. Eteen tulee aika iso puro, jonka yli hyppään löydettyäni sopivan kohan. Rinne on reitillä siitä huolimatta tai jopa sen ansiosta, että siinä ei kulje polkua, mukavasti juostava alaskäsin, joten päästelen ihan hyvällä höökillä menemään – kunnes. Aatsipoppaa mitä soppaa! Vedän oikein huolella kyljelleni mutalällikköön ja nauran itselleni ylösnoustessa. Nyt on märkänä sekä sukat että takapuoli – oikeastaan koko vasen kylkiprofiili. Väsyneenä kannattaisi katsella hieman paremmin mihin jalkansa laittaa, maisemia ihastellessa en ole huomannut alustan muuttuneen hyvin mutaiseksi ja tulos on ny sitte tässä. No, eikun ylös ja menoksi.

IMG_2627
Viimeisen nousun päällä näkyvä tarkastuspiste.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Noin 95km takana ja seisoskelen sen poroaitauksen luona jonka näin ylhäältä, täytän vesipullojani ja katselen taaksekäsin reitille. Ei näy enää ketään. Takaa-ajajani ovat jääneet jo kauemmas. Olen kyllä itsekin todella väsynyt. Huomaan olevani taas kuopassa. Syön salmiakkikarkkeja, maistuvat hyvälle, ja lähden etenemään. Täytyy taas keskittyä läsnä olevaan hetkeen, omaan kehoon ja sen sisäiseen energiaan – ei saa antaa periksi kuiskaukselle joka käskee lepäämään. Vielä ei ole lepäämisen aika. Saan näköpiiriini onneksi kaksi lyhyemmän matkan (huom. lyhyt=100km 🙂 ) juoksijaa ja alan hiljalleen tavoittamaan heitä. Nuo selät otan kiintopisteikseni ja saankin heidät muutaman kilometrin kuluttua kiinni. Ovat suomalainen pariskunta Ida ja Björn Kronholm joihin olen tutustunut jo aiemmin, vaihdellaan kuulumisia hetki ja sitten jatkan matkaani omalla tahdillani.  Tällainen tunturireitti on kyllä mahtava, kun sillä voi nähdä kilpakumppaneita pitkienkin matkojen päästä. Matka jatkuu miten jatkuu, mutta jatkuu kuitenkin ja jokainen askel vetää eteenkäsin. Vihdoin saavunkin viimeiselle Kieronin tarkastuspisteelle n. 110km kohdille Kieronin ja Kartinvaren välisen solan läpi ja aukeaa näkymä Abiskojaure järvelle. Loppumatka olisikin loivaa alamäkeä maaliin asti ja hieman parempaa alustaa, eikä ihan pelkkää rakkakivikkoa. Ei enää pitkästi, mutta kun takana on jo 110km polkujuoksua, niin lyhyt ja pitkä matka ovat luonnollisesti saaneet jo eri merkityksen – nyt pitää silti nauttia matkasta, olen tullut tämänhetkiselle rajalleni. Aivan kuten Italiassakin, niin nyt olen todella väsynyt.

IMG_2633
Maalissa!
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Kieronilta siis eteenkäsin kohti Abiskoa. Kuljen taas yksin, mutta reitti on muuttunut enempi metsävoittoiseksi. Metsä. Niin pieni sana niin suurelle asialle. Aurinko kimaltelee laskiessaan Abiskojauren veden pinnassa puiden välissä. Suljen väsyneenä silmäni hetkeksi ja aistin koko olemuksellani luonnon kutsun. Otan taas salmiakkia ja jatkan matkaani. Tarina on tulossa loppuunsa. Noin viisi kilometriä ennen maalia saan vielä puhelimeen viestin minulle tärkeältä ihmiseltä. Piristää. On tärkeätä, että elämässä ihmisiä joiden kanssa voi matkustaa näitä matkoja – silloin on vahvempi. Pienistä asioista saa saa uskomattoman paljon voimaa silloin kun kaikki turha on jo riisuttu pois. Tiedän nyt, että tämä tarina saa osaltani onnellisen lopun. Saan vielä kiinni kaksi lyhyemmän matkan juoksijaa ja ohitan heidät. Alan jo laskemaan kilometrejä ja aikani taivallettuani sekä jopa tämän lopun yllättävänkin hyvää vauhtia pidettyäni saan näkyviini pyörätien, mistä on enää noin puoli kilometriä maaliin. Minut valtaa uskomaton tunne. Olen kokenut taas koko kirjon kehoni tiloista, nähnyt mitä erityisempiä paikkoja, kaatunut ja noussut ylös. Ajattelen tuota matkaa taaksekäsin, se on aina tärkeämpi kuin päämäärä. En koe enää arvokkaaksi aikaa, vaan sen ulkopuolella olevan pisteen, läsnä olevan hetken. Se on ainoa todellinen asia. Se on kaikki mitä on. Elämä on nyt. Vain tällaisen matkan jälkeen läsnä oleva hetki voi johdattaa mielen ahtaiden rajojen tuolle puolen – sen hetken löytää aina tässä hetkessä. Saavun maaliin ja minua haastatellaan. Terokin tulee onnittelemaan. Takana 120km kaunista polkua. Aikani on 16h 19min ja 57sek, sijoitus neljäs neljästäkymmenestä pitkältä matkalta maaliin asti selvinneestä. 15 joutui keskeyttämään ja 25 jätti kokonaan lähtemättä matkaan. Tämä oli kyllä yllättävän kova haaste, todella haastava reitti kosteuden ja liki koko reitin ajan jatkuneen rakkakivikon ansiosta – mutta ehdottomasti kokemuksen arvoinen erittäin kaunis elämys! On helppoa hymyillä selviytyjänä – Eli Tierra Arctic Ultra Finisherinä!!

IMG_2660
Kilpailun jälkeistä palauttelua Narvikfjelletillä.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Tässä tarinani Tierra Arctic Ultra kilpailusta. Kirjoitan myöhemmin taas jatkoa sarjaani ”Oppia vuorilta”, missä kerron enemmän mietteitä energiahuollosta ja varustuksesta – siitä mikä onnistui ja mikä ei. Nyt tämän kokemuksen jälkeen. En kerro, että tämä oli helppoa, mutta voin kertoa, että tämä oli taas kaiken sen arvoista. Elämä on erilaista polku-ultraajan silmin!

Advertisements
Categories: Yleinen

Artikkelien selaus

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

%d bloggers like this: