Terwamaraton 2017

Tässä sitä taas ollaan. On kevät, tuttu napakka tuulenvire – ja seison 20. päivä toukokuuta Oulun Raatin stadionin edessä noin 2000 muun juoksijan kanssa Terwamaratonin lähtöviivalla. Hetkeä aikaisemmin Susanna on toivottanut minut matkaan ja siirtynyt itse katsomon puolelle. Tuntuu hyvälle, on kiva kun starttia ei ole tarvinnut odottaa yksin. Kuusi vuotta aiemmin seisoin tämän saman tapahtuman lähtösuoralla ihan perällä, nyt olen astellut suoraan eturiviin.  Olen tullut huikean matkan siitä hetkestä tähän hetkeen, tehnyt paljon töitä, juossut 26940 kilometriä reilun seitsemän vuoden aikana tähän hetkeen. Tuo matka on todellakin päämäärää tärkeämpi, mutta tänään on aika suorittaa jälleen yksi matkan virstanpylväistä ennenkuin tuo matka jatkuisi kohti jotain minkä määränpäätä en onneksi tiedä vielä itsekään – On vuoden 2017 Terwamaratonin vuoro. Kevään pääkilpailuni.

Kuva: Saara Päätalo

Olen asettanut itselleni kovan tavoitteen. Se on 2.48.48 eli maraton läpi 3’59min/km tahdilla, mikä tarkoittaa 14 kappaletta 3000m cooperin testejä yhteen jöötiin, toinen toisensa perään. Se tarkoittaisi, että siirtyisin erittäin hyväkuntoisesta kilpakuntoilijasta huonokuntoiseksi kilpaurheilijaksi. Vaan älkää ymmärtäkö tätä väärin. Se on vain minun itselleni asettama raja millä mittaan omaa henkilökohtaista tasoani. Jokainen 42195 metrin ihanuuden kokenut tietää, että oman tasonsa mukaisen maratonin juokseminen on aina kova juttu, ja jokainen matkan selvittänyt ansaitsee enemmän kuin taputuksen selkään. Tunne ja taputukset eivät aina käykään maratonilla yksiin, sillä kilpailukellon käydessä pidemmälle alkaa tuuletuksissa olla yleensä yhä enemmän tunnetta mukana. Maalissa karjutaan ilosta ja vuodatetaan hikipisaroiden sekaan onnen kyyneleitäkin. Jokainen maaliin tullut on varmasti voittaja, mutta useimmiten ne ensimmäistään juoksevat kokevat suurimmat tunteet. Aivan kuten minäkin vuonna 2011 täällä Oulussa.

Mutta nyt takaisin lähtösuoralle hetkeen ennen lähtöä. Vilkaisen viimeisen kerran sykettä ennenkuin asetan kelloon ns. kisanäytön missä ei ole kuin pelkästään minun mielestäni oleelliset tiedot maratonjuoksua varten; matkan pituus, ajanotto ja keskitahti – niistä oleellisimpana ja suurimmalla ruudussa ajanotto. Jokaisen 5 kilometrin pätkän tulisi tänään mennä alle 20 minuutin, että pysyisin tavoitteessani. Syke on minulle harvinaisen alhaalla ennen starttia. Hymyilen salaa, on hyvä tunne. Varma olo, sellainen kuin maratonin lähtöviivalla tulee ollakin. Paikoillenne! – kuuluu käsky. Siirryn lähtöviivalle ja lähtölaukauksen kuultuani astun sinne missä minun on hyvä olla. Tiedän pian kokevani tunteita laidasta laitaan. Olen maratonjuoksun sisällä, yhtenä juoksijana reitillä joka kulkee pitkin Oulujoen rantoja.

Kuva: Vesa Välipirtti

Ensimmäiset kilometrit on aina sellaista tunnustelua, mutta huomaan heti, että kulkee tosi keveästi. On silti varottava, maratonpeikko nimittäin kuiskii kavalasti lisäämään vauhtia, mutta sitä ei pidä kuunnella. Maraton on juoksun kuningasmatka ja sitä tulee kunnioittaa ensimmäisten kilometrien ajan erityisellä kunnioituksella. Haluan toki tuntea tuskan ja väsymyksen tänäänkin, mutta en liian aikaisin. Juoksuni kulkee ja henkinen tila on hyvä. Maratonjuoksu on usein keskusteluissa millimooleja, sykelukuja, fysiologiaa ja biologiaa – vaan nyt se on minulle ennenkaikkea henkinen tila. Olen siellä jossakin, maratonmaailmassa. Viihdyn täällä. Ensimmäiset viisi kilometriä takana ja kellossa 19.40min. Hyvinkin odotettun kaltainen aloitus, kaikki tuntuu olevan kunnossa.

Tarinan ensimmäinen luku on takana ja on siirrytty seuraavalle. Parasta juoksemisessa ja minulle ennenkaikkea maratonin juoksemisessa, on sen tuoma jatkuva fyysinen ja henkinen uudistuminen. Tarina etenee kohti vääjämätöntä loppua hitaasti mutta varmasti, ilman ennakkoon kirjoitettua käsikirjoitusta. Kaikki on täysin auki. On monta polkua ja nyt on vain osattava valita niistä se polku millä saavun nopeimmin tämänkertaisen maratontarinani viimeiselle sivulle. 10 kilometriä takana, tämä toinen luku kesti 19.54 minuuttia. Erittäin täsmällinen osuus. En tosin ihmettele, viimeiseen kahteen viikkoon en ole juossut oikeastaan juuri lainkaan ennen tätä maratonia. Vain 40 ja 25 kilometriä, mutta niistä aika monta juuri tällä vauhdilla. Minulle tuttu lähestyminen maratonille. Paljon lepoa, vähän kilometrejä. Lyhyitä lenkkejä, mutta reippailla tehoilla sisältäen aika paljon tavoitevauhtista juoksua ja noin viikkoa aiemmin kovan 10 kilometrin viimeistelyharjoituksen tai -kilpailun. Näin koetan hakea hakea viimeisen kuntopiikin sekä tavoitevauhdin selkäytimeeni ettei sitä tarvitsisi miettiä enää kilpailun aikana ollenkaan.

Heitän maratonjuoksuilleni tavanomaisesti ties monettako kertaa urheilujuomat kasvoilleni, osa saattaa mennä kohteeseenkin eli suuhunikin. Matka alkaa muuttumaan totisemmaksi. On kuitenkin onneksi vielä matkaa siihen pisteeseen missä pitäisi alkaa katsomaan kuilun partaalta alas ja laittaa itsensä todella tiukan paikan eteen. Rasitustaso tuntuu sopivalta suhteessa kuljettuun matkaan ja tavoitteeseen, mutta sitten.. Tunnen vihlaisun vasemmassa pohkeessani ja säikähdän hieman. Kramppiko? Vaihdan hieman asentoa ja suljen tuon vihlaisun pois mielestäni. Matka jatkuu ja parkkisenkankaalla tuulee aika navakasti vastaan, tuntuu ettei pääse mihinkään. Onneksi merenranta-asukkina olen tottunut näihin keväthönkäyksiin, vaikka ne hieman vauhtia hidastavatkin. 15 kilometriä takana, kolmas viiden kilometrin osuus kulkee aikaan 19.59min. Todella tarkkaa työtä.

Kuva: Vesa Välipirtti

Hoka One Onen Tracer allani ottaa eleettömästi askeleen toisensa perään ja syö kilometrejä kohti maalia. Juoksu tuntuu taas älyttömän helpolta hetken vastatuulisemman osuuden pienen niiauksen jälkeen. On hieno tunne, kun juoksu kulkee, mutta maratonpeto on todellakin vielä täysin kesyttämättä. Ja kesyttääkseeni tuon pedon olen antanut juoksemiselle menneen talven aikana aika paljon. Olen tehnyt varmasti samoja valintoja kuin kilpaurheilijat. Vaikka on kurjat olosuhteet eikä aina huvittaisi, niin on silti olen lähtenyt harjoittelemaan sillä jokainen väliin jäänyt harjoitus vie kauemmas tavoitteesta – tuon maratonpedon selättämisestä. Jokaisen talvisen askeleen ansiosta luotan nyt itseeni ja tiedän ettei tuo peto saa minusta yliotetta. Aion kesyttää sen. 20 kilometriin on tultu helposti. Neljännellä osuudella koin sen tilan jonka haluaisi kokea maratonin lähtöviivalta aina maaliin asti. Ihan kuin olisin ollut pelkkä matkustaja ja katsellut ulkopuolelta omaa juoksuani. Neljäs viiden kilometrin osuus olikin maratonin nopein, 19.39 minuuttia.

Tuntuu hyvältä juosta Raatin stadionin ohitse ja hetki sen jälkeen saavun matkan puoliväliin. Aikaa on kulunut noin 1.23.30h. Hieman ylivauhtia, mutta aina se tuppaa ensimmäinen puolikas olemaan.. Tuntuma on kuitenkin edelleen erittäin hyvä, ei tarvitse puskea liikaa pitääkseen yllä vauhtia. Nyt edessä tulisi kuitenkin olemaan ne kaikkein ratkaisevimmat kilometrit. Saavun toista kertaa nallikariin ja nyt tuntuu vastatuulikin paljon kovemmalta jo yhden kierroksen väsyttämillä koivilla. Otan vastatuuliosuudella kilpakumppanin selän ja jään sinne tuulensuojaan, mutta heti käännöksen jälkeen lähden pikkuhiljaa hivuttautumaan omaan vauhtiini. Jossain kaukana näkyy kelta-vihreä paita. Yleisöstä kuulen, että olen seitsemäntenä.. ajattelen, että tänä vuonna Terwamaraton on kyllä tasokkaampi kuin useina muina vuosina. Viime vuonna alle kolmen tunnin juoksijoita oli kolme, nyt tulee omasta vauhdistani päätellen selkeästi yli kymmenen (lopulta heitä oli peräti 18).. 25 kilometin kohdalla on taas seuraavat viisi kilometriä kuljettu ja aikaa niihin kului 20.07min. Siis pientä taipumista, mutta ei vielä mitään hätää.

Kelta-vihreän paidan selkä lähestyy tai ainakin hetken tuntuu siltä. En kuitenkaan saa otetta tuosta hetkittäin edessäni näkyvästä kilpakumppanista. Maratonissa viehättää se, että laji on yhtä paljon niin henkinen kuin fyysinenkin. Saa antaa oikeasti itsestään kaiken. Saa taistella väsymystä vastaan ja saa kääntää sen vahvuudeksi. Nyt alkaa olla käsillä ne hetket, kun saavutaan maratonin murtopisteeseen. Jokainen pienikin ylämäki ja vastatuuliosuus alkaa tuntumaan jaloissa yhä vahvemmin. Väsymys pitää nyt kääntää vahvuudeksi. Yhtäkkiä saan lisää virtaa, kun havaitsen tuon kelta-vihreän paidan taas hieman lähempänä itseäni. Kilpakumppani on osunut maratonin murtopisteeseen ja väsynyt, ja edessään näkyy olevan vielä toinenkin juoksija. Ei mene kuin hetki ja ohitan molemmat hieman ennen 30 kilometrin kohtaa. Taas on yksi viiden kilometrin osuus takana ajassa 20.17min. Tavoite alkaa nyt tuntumaan tiukalta, mutta olen vielä aikataulussa.

Viimeiset kymmenen kilometriä. Nyt nautitaan, on tilinteon hetki. Sydän hakkaa, jalkoihin sattuu, rytmi kiristyy. Tuntuu etten pysty, kerään voimanrippeeni ja lähden uuteen lentoon – jos sitä enää tässä vaiheessa voi lennoksi sanoa. Nyt tarvitaan sitä halua ja tahtoa. Hetken päästä ei enää satu, vaikka sattuukin niin paljon. Voima tuntuu palaavan kehooni, tunnen eläväni taas. Pidän tästä, viihdyn täällä. Tuntuu niin pahalle, että alkaa tuntumaan jo hyvälle. Pidän tästä sitkeyden ja sisun tunteesta, kun pääsen voittamaan itseni matkan aikana monta kertaa. 35 kilometriä takana, nämä viisi kilometriä veivätkin jo 20.42min. Tavoite ei tänään ehkä ihan täyty, mutta periksi ei saa antaa, on jaksettava!

Reitin varrelle on saapunut mukavasti yleisöä ja saan kannustuksesta voimaa. Saan voimaa myös ajatellen maalissa odottavaa Susannaa. Juoksen sen mitä ikinä pystyn enää tässä vaiheessa. Värtön rannan vastatuuli puhaltaa ilkeän armottomasti vastaan ja väsyttää salakavalasti askeltani. Maratonpeikko kuiskaa kokoajan, että löysää – mutten löysää vaan tahdonvoimalla nojaan eteenkäsin pakottaen askeleeni jälleen niin nopeaksi kuin enää vain pystyn pakottamaan. Väsymyksestä huolimatta olemuksessani on nyt päämäärätietoisuutta. Tätä tunnetta tarvitaan niin maratonilla kuin sille harjoitellessakin. Tarvitaan päämäärätietoisuutta, tavoitteellisuuta ja nöyryyttä – halua ja tahtoa. Silloin onnistumisen mahdollisuudet ovat huomattavasti suuremmat. 40 kilometriä takana, viimeinen viiden kilometrin osuus vei minulta 21.15min. Siis jo aika raju vauhdinlasku, mutta tiedän tulevani maaliin tänään – ja vieläpä ihan kunnioitettavalla ajalla mikä tulisi olemaan oma ennätykseni. Nautin loppusuorallani. Todellakin nautin.

Kuva: Susanna Korpela

2h 51 minuuttia ja 8 sekunttia takana. Maalissa kilpailun viidentenä ja oman M40 sarjan toisena. Olen täysin poikki ja ilokseni huomaan Susannan olevan ottamassa minut vastaan. Tuumaan ettei kannate välittää hieman kurjasta olotilastani, tulen silti jäämään henkiin. Reilut kaksi minuuttia jäin tavoitteestani, mutta voin todellakin olla silti täysin tyytyväinen. paransin ennätystäni yli neljällä minuutilla ja se on näissä vauhdeissa jo minun tasoisellani juoksijalla paljon. Heikkoja ja huonoja päiviä osuu jokaisen kohdalle, mutta tänään ei mielestäni ollut minulla sellainen päivä. Pystyn olemaan tyytyväinen suoritukseeni samalla tietäen, että sopivasti jäi hampaankoloon tulevaisuutta ajatellen. Selätin tämänkertaisen maratonpedon ja se ei saanut minua painamaan leukaani vasten rintaani kuin vasta loppukirissä, kun hain viimeisetkin voimanrippeeni syvältä sisältäni. Maraton on parasta. Voimakkaampi kuin humala, vahva olemassaolon tunnelma. Sen vuoksi kannattaa kamppailla. Se antaa elämälle sävyjä. On aika levätä ja suunnata katse kohti seuraavia tarinoita. Jalkamatkailijan matka jatkuu – Tietysti Hyvällä Höökillä.

Terwamaratonin TULOKSET
Juoksun DATA Stravasta

Mainokset
Categories: Yleinen

Artikkelien selaus

Kommentointi on suljettu.

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.

%d bloggers like this: