Monthly Archives: syyskuu 2017

UTMB 2017 – Matka Mont-Blancin massiivin ympäri

U-T-M-B.. Neljä kirjainta jotka ovat erottamattomia ja sisältävät kolme elementtiä: Ultrajuoksun, vuorijuoksun ja Euroopan katon – Mont-Blancin. Tämä on tarina siitä mitä nämä neljä kirjainta merkitsevät minulle. Minun matkani ympäri Mont-Blancin massiivin 34 tunnissa.

img_6898
On perjantai ilta. 1. päivä syyskuuta 2017. Seison lähtötunnelmissa Ultra-Trail du Mont Blancin lähtöjoukoissa. Uskomatonta, että olen tässä. Euroopan, jos ei jopa koko maailman tunnetuimman ja arvostetuimman vuorijuoksukilpailun lähtöviivalla yhtenä 2537 juoksijan joukossa. Takana on vuosien työ, että olen päässyt tänne. Pian nähtäisiin, onko minusta selättämään nämä vuoret. Olotila on rauhallinen, onnellinenkin. Olen vasta saanut lähtötsempit Susannaltakin. On ihanaa, kun rakas ihminen on mukana kannustamassa ja rauhoittamassa jännitystä. Kyllähän tästä kelpaa ampua kohti suurta tuntematonta. Sillä vaikka olenkin juossut jo aiemminkin pitkiä kilpailuja, niin tämä tulisi silti olemaan paljon enemmän kuin aiemmin. Ensimmäinen yli satamailinen kilpailuni, sisältäen noin 10000 nousumetriä. Todellinen haaste kenelle tahansa.

Kuuluttaja nostaa tunnelmaa startin lähestyessä. On hieman kylmä, mutta se on vain hyvä. Kunhan päästään liikkelle, niin keho lämpeää nopeasti ja vaatetus on silloin sopiva. Nyt lasketaan jo sekunteja – ja sitten matkaan! olen todella takana ja kestää kauan ennenkuin astelen lähtöportin läpi. Noin 2500 juoksijan joukko kapealla Chamonix’n kadulla ihmismeren keskellä alkaa valua kohti vuoria. Seikkailu on käynnissä. Tunne on sellainen, että aivan kuin henkäys raikasta vuoristoilmaa liitelisi meidän juoksijoiden yläpuolella saatellen yli 80 kansalaisuuden joukon matkaan, joka puhuu nyt jaloillaan yhteistä kieltä kohti päämäärää, päämäärää joka on kaikkien kaikkien yhteinen tavoite. Kunpa ihmiset vetäisivät aina näin päämäärätietoisesti kohti samaa tavoitetta. Maailma olisi varmasti silloin niin erilainen paikka elää ja asua.

Juoksen alun ruuhkan hieman hellitettyä aika reippaasti eteenkäsin. Lapset katujen varsilla haluavat läpsyttää käsiä kanssani yhteen ja useamman kilometrin ajan kuljenkin käsi ojennettuna ihmetellen tätä showta. On tämä hieno kokemus. Ohitan alun helpon osuuden aikana varmasti satoja juoksijoita ja oma kulku tuntuu hyvältä. Enää ei edes jännitä. Kaikki se jännitys ja mietteliäisyys siitä miten tulee kestämään ja jaksamaan – se on poissa, kun pääsee liikkeelle. Näin se on aina. Nyt mennään vaistoilla, voimat pitää ottaa vuorilta ja ympäristöstä – pitää olla utelias, pitää haluta kokea se vuorien kauneuden ja oman kehon väsymisen tuoma tila. Sitä on vaikeata selittää, se pitää kokea jokaisen itse. Se on jotain niin äärimmäisen kiehtovaa.

Alku menee hienosti. Le Delevretin ylityksen aikana saa jo sytyttää otsavalon. Sinänsä harmi, sillä maisemat täällä ovat takuulla upeat. Nyt näkyvyyttä haittaa pimeyden lisäksi paikoin aika kova sumu, sillä pilvet ovat alhaalla. Tuo sumu tekee samalla myös sen, että on vaikeata nähdä polkua otsavalollakaan, koska ilmakosteus hajottaa valon suoraan silmien eteen. Oma juoksu sujuu kuitenkin mukavasti ja tuntuu, että alkuvauhti on sopiva. Croix du Bonhommella noin 2500 metrin korkeudessa tulee hieman luntakin. Silti vielä lopulta odotettua parempi keli. Matkaa on takana noin maratonin verran ja olen vielä hyvissä voimissa. Les Chapieuxin huoltoon saavunkin hyvillä mielin. Hop-intiaaneille juokseminen on eräänlainen rukoilemisen muoto; jokainen askel on lahja rakkaalle ihmiselle. Vastalahjaksi pyydetään voimaa, joka tekee juoksijan vahvaksi. Jotain sellaista tunnen itsekin. Läheiset ihmiset ovat mukanani, tiedän, että he ovat. Vaikka olen yksin, en silti ole yksin. Se auttaa jaksamaan ja pitää mielen virkeänä.

img_6931
Matka jatkuu ja vuoren rinne toisensa jälkeen tulee valloitettua. Tällä reitillä ei ole kyllä yhtään helppoa nousua eikä laskua. Sanonta ”kyllä mäki velkansa maksaa” ei juoksuhommissa, varsinkaan vuorijuoksuissa pidä kyllä paikkaansa. Tekniset ja jyrkät laskut ovat yllättäväkin haastavia. Ensimmäisen yön syleillessä liikutaan nyt pitkän matkaa yli 2000m korkeudessa siirtyen samalla Ranskasta Italian puolelle. Väsyttää, mutta ei liikaa. Kulkeminen on vielä yllättävänkin kevyen oloista. Aamu alkaa valkenemaan ja samalla helpottaa, kun alkaa taas näkemään ilman otsavaloa. Sitä jotenkin ihmeellisesti piristyy, kun saa nähdä päivänvaloa, vaikka on valvonut koko yön kulkien yli vuorten.

Noin 75km kohdilla saavun todella jyrkkään ja loputtoman pitkältä tuntuvaan laskuun kohti Courmayerin kylää ja isompaa huoltoa. tuo lasku on jo väsyneille jaloille todella paha ja vetääkin etureiteni ihan tukkoon.. Lasku tuntuu kestävän ikuisuuden, kunnes vihdoin saavun Courmayeriin ja pääsen hetkeksi huokaisemaan. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tuntuu, että matka alkaa vaatimaan veronsa. Syön, juon, käyn vessassa ja jatkan matkaani. Nousu Courmayerista takaisin ylös vuorille on vähintäänkin yhtä pitkä ja jyrkkä kuin laskukin. Tuntuu että olen tosi kovilla, mutta niin vain hiissaan itseni takaisin ylös vuorille. Selkeästi parhaat voimani olen nyt noin puolivälissä käyttänyt ja loppu tulee olemaan aikamoista taistelua.. Mutta niin tämän pitää ollakin. Jos tämä olisi helppoa, niin silloin tätä ei osaisi arvostaa eikä haluaisi niin paljoa. Vain tällaista kokenut tietää minkälaisen työmäärän tämä kilpailu vaatii, jo pelkästään päästäkseen yrittämään – ja kaikesta siitä työstä huolimatta niin moni jää ilman sitä lopullista palkintoa. Nähdä Chamonix’in kirkko uudelleen, kun on omin jaloin kiertänyt Mont-Blancin massiivin kilpailun määräaikojen puitteissa. Nyt minä matkaan kohti tuota palkintoa, aika hitaasti, mutta määrätietoisesti.

Saavun Arnouvazin huoltoon lähellä Italian ja Sveitsin rajaa. Edessä olisi jälleen yksi kova ja jyrkkä nousu huipulle, missä noiden kahden valtion raja tulisi vastaan ja hyppäisin Sveitsin puolelle. Keli on muuttunut aika kurjaksi, on kylmää ja vihmoo vettä. Yritän lähteä huollosta päättäväisesti ja nopeasti, mutta järjestäjät eivät päästä reitille, koska en ole laittanut sadehousujani jalkaan. Ylhäällä on kuulemma sellainen keli etteivät päästä ketään ilman täyttä sadevarustusta liikkeelle. Eikun takaisin istuimille ja vetämään sadehousuja jalkaan. Tekee ilkeää ottaa kengät hetkeksi jalasta. Olen nimittäin lyönyt vasemman jalan pottuvarpaani kiveen jo alkumatkasta ja luulen kynnen olevan siitä jo irti, sen verran mukavasti jomottaa.. Hoidan kuitenkin vaihdon ripeästi ja laitanpa varuilta ylimääräisen paidankin vielä päälle. Nyt olen valmis valloittamaan Grand Col Ferretin.

Tämä valloitus onkin hauskempi kuin uskoinkaan. Alkuun tulee vettä ja nousu on yhtä liejua sekä tietysti totuttuun tapaan jyrkkää. Onneksi Hoka One Onen Speedgoat2 kenkä tuntuu pelaavan hyvin tällaisessa hieman liejuisessakin kivikossa. Vedän itseäni pitkin  loputtomalta tuntuvaa nousua kohti huippua, jossain vaiheessa vesisade muuttuu räntä- ja lumisateeksi. Vastaan tulee juoksijoita, osa jopa shortseissa!! Ilmeisesti palaavat takaisin keskeyttämään. Itselläni ei kyllä isompaa hätää ole, varusteet on hyvät ja tulevat tällä kertaa todellakin tarpeeseen. Toki kasvot saavat aika mukavasti ottaa lunta ja räntää vastaan tuulen tuivertaessa, mutta toisaalta – tämähän on kuin normaali kevät- tai syyskeli PERämeren SEudulla. Ollaan vain 2500m korkeammalla meren pinnasta. Huipun saavutan kuin saavutankin pitkän tunkkaamisen jälkeen ja lähden sen kummempia ihmettelemättä tarkastuspisteeltä alas Sveitsiin. Lasku on onneksi nousua loivempi ja pystyn jopa juoksemaankin. Niinpä pääsen suhteellisen nopeasti pois lumisateesta – takaisin vesisateeseen.

img_6941
Tuo Grand Col Ferretin ylitys olikin koko oman matkani kulminaatiopiste. Saapuessani La Foulyn huoltoon tiesin, että näen Chamonix’kin, jos en vain loukkaa pahasti itseäni. Tällaisessa tilanteessa ymmärtää, että lajiin vaadittavan luonteenlaadun tulee olla sitkeyden lisäksi myös jotakin muuta. Kyse alkaa olemaan myötäelämisestä. Hyvyydestä. Rakkaudesta. On alettava ymmärtämään, että vuoria ei tarvitse valloittaa tai taistella niitä vastaan, koska jokatapauksessa ne ovat sinua vahvempia. Vuoria on yritettävä ymmärtää, niitä pitää oppia rakastamaan ja niiden kanssa on juostava. Vuorien ja itselle rakkaiden ihmisten pitää antaa auttaa. Jatkan matkaani.

Tuntuu kuin olisin matkustanut jo ikuisuuden. Väsyttää. Alkaa tulemaan ilta. Olen nousemassa La Gietelle ja tulee taas lunta, tosin hennosti. Hämärtyy. Lähdetään laskeutumaan kohti Trientin huoltoa. On tosi tympeä lasku. Olisi kuivalla kelillä kenties mukavakin, mutta nyt mennään läpi lehmien laidunmaan ja olen nilkkojani myöten lehmänlantavellissä. Tällä hetkellä kaikki maailman gloria ja mahtavuus sekä vuorien kauneus on kyllä todellakin kateissa. Tympäsee. Alkaa oleen aika pimeää. Onneksi reitille on vedetty mutka jonkin navetan läpi ja pääsen sinne kuivaan virittelemään lantatossuineni otsalamppua. Vaihdan pariston lamppuun ja samalla hörppään lasin kokista. Moneskohan litra laatuan jo menossa? En tiedä, en osaa sanoa paljonko olen syönyt tai juonut, mutta aika paljon. Tästä pudotellaan sitten alas Trientiin, missä mietin, että enää noin maratonin verran jäljellä. Menee kun ei makustele.

Loppumatkalle lähden japanilaisen ja amerikkalaisen juoksijan kanssa. Jutellaan niitä näitä, enimmäkseen juoksuista. Molemmat haluaisivat käydä joskus juoksemassa myös Suomessa. Kuten minäkin Japanissa ja Amerikassa. Hiljalleen nämä kaksi kuitenkin alkavat tipahtamaan omasta kyydistäni. Olen kokenut jonkinlaisen piristymisen. Olen menossa taas kohti aallonharjaa ja tivon sen kestävän loppuun asti. Gatognen huipulta seuraa todella tympeä lasku alas laaksoon. On pimeää ja sumua, ei tahdo oikein nähdä eteensä ku otsalampun valo hajoaa taas sumussa suoraan kasvojen eteen. Tuntuu kuitenkin jo paljon paremmalta, tuntuu, että minä teen tämän.

Loputtoman pitkiltä ja hyvin ikäviltä, erittäin teknistenkin laskujen ja nousujen jälkeen seison La Flegrellä. Olen viimeisen huipun päällä. Katson taakseni. Siellä näkyy ensin ne noin 160km mistä olen lähtenyt. Sitten ne tuhannet harjoituskilometrit. Seitsemän määrätietoista harjoitteluvuotta. Uskomaton matka. Yksi haaveistani tulee käymään tänään toteen. Niin paljon työtä tämän eteen ja lopulta olen jälleen ihan varma, että itse päämäärää tärkeämpi on se matka jonka olen kulkenut tänne. Enää kahdeksan kilometriä maaliin alas Chamonix’hin.

img_6982
Kolmekymmentäneljä tuntia ja 12 minuuttia myöhemmin astelen maaliviivan yli. Takana 168km ja 9460 nousumetriä. Olen nyt UTMB-finisher ja saan itselleni liivit joita niin moni polkujuoksija himoaa. Hyvällä omallatunnolla voi sanoa, että tällaisen liivin on jokainen sellaisen saanut myös ansainnut. Myös minä, tämä kilpailu on todella kova. 2537 juoksijaa lähti matkaan. 1688 selvitti matkan ja 849 joutui keskeyttämään. oma sijoitukseni oli 314. kaikkien juoksijoiden joukossa ja omassa ikäryhmässäni 103. Eli aivan hyvä suoritus ensimmäiseksi satamailiseksi vuorikisakseni.

Ihmeekseni en tunne oloani edes kovi väsyneeksi. olen helpottunut, että kilpailu on ohi, mutta en ole kuitenkaan täysin tyytyväinen suoritukseeni. Nuo noin 10000 nousumetriä ovat päässeet kieltämättä yllättämään minut. Jalat loppui, kunto ei. Voimatasot jaloissa ei vain riittäneet, kuntoa olisi kyllä muuten ollut puskea nopeampaakin. Nyt olen kuitenkin taas yhden kullanarvoisen kokemuksen kokeneempi ja tiedän, että jatkossa olen taas vahvempi ja pärjään paremmin. Kenties minut vielä nähdään tämän kilpailun viivalla? Jotain nimittäin jäi hampaankoloonkin. Silleen sopivasti.

Kilpailun kulkua minun osaltani TÄSTÄ

 

Mainokset
Categories: Yleinen

Luo ilmainen kotisivu tai blogi osoitteessa WordPress.com.