Kaldoaivi Ultratrail 130km

Tällaiset reissut lähtevät ehdottomasti jo kotipihasta, kun suuntana on Suomen ja Euroopan Unionin pohjoisin kylä Nuorgam. Nuorgamin kylä sijaitsee suurista lohistaan tunnetun Tenojoen rannalla, 43 kilometrin päässä Utsjoelta. Matkaa Nuorgamista on 30km Jäämerelle, 500km napapiirille ja 1300km Helsinkiin sekä 606km Keminmaalle kotiini. Siellä asuu 130 asukasta ja vuosi vierähtää sisältäen 53 päivää kaamosta ja 74 päivää keskiyön aurinkoa, joka ei laske koko yönä ollenkaan. Nuorgamissa puhutaan kolmea eri kieltä suomea, saamea ja norjaa. Kylälle tyypillistä onkin rajakauppa, minkä huomaa paikallisissa kahdessa K-kaupassa vieraillessa, missä norjalaisia on ostoksilla paljon. Rajakaupan lisäksi matkailu on paikallisille tärkeä tulonlähde poronhoidon ohella. Joka kesä paikalle saapuu paljon ihmisiä paitsi ihailemaan yötöntä yötä, myös kalastamaan lohia kuuluisasta Tenojoesta, jonka kenties kuuluisin kalastusalue on Alaköngäs. Oma matkani suuntautuisi kuitenkin kohti kylän eteläpuolella sijaitsevaa Kaldoaivin erämaata, missä kuljettavana tulisi olemaan 130km lapin taikaa. Kaldoaivin erämaa on yksi Lapin kahdestatoista erämaa-alueesta. Alue sijaitsee Inarissa ja Utsjoella, mutta tietön alue jatkuu myös Norjan puolelle. Kaldoaivi on Suomen suurin erämaa: sen pinta-ala on 2 924 neliökilometriä eli noin 57 prosenttia koko Utsjoen pinta-alasta. Tuntuu hienolta lähteä seikkailemaan tuonne, siellä tuntisi itsensä jälleen kerran niin pieneksi luonnon edessä.

Lähden kotoa torstai aamuna ajelemaan kohti Nuorgamia odottavaisin mielin. Ihmeesti ei niin jännitä tuleva, mutta vajaa viikko sitten köpöttelemäni Kempeleen SAUL SM-maraton tupsahtaa mieleen tämän tästä. Tiedän ottaneeni harkitun riskin, kun juoksin täysivauhtisen maratonin näin lähellä ultrakilpailua, mutta halusin osallistua molempiin tapahtumiin – ja silloinhan tulee tehdä kuten haluaa. Edellisenä päivänä kävinkin kokeilemassa jalkoja viiden kilometrin verran poluilla ja varsinkin vasen etureisi ja pohje tuli jo tuollaisesta pienestä lenkistä hieman kipeäksi, joten luonnollisesti palautumisaste hieman huoletti.. Vaan ongelmista ei pidä tehdä ongelmaa, ennenkuin niitä edes on. Tarkoitus on nauttia matkasta, joka suuntautuisi taas ihan uusiin maisemiin. Tämä harrastukseni on vienyt minut moniin upeisiin maisemiin ja jälleen kokisin varmasti yhden ikimuistoisen lisää.

Matka sujuu auton ratissa siten kuin nuo matkat yleensä sujuu, mutta Saariselän kohdille päästyäni maisemat alkaa muuttumaan ja matkanteko muuttuu Lapin satumaan ihailuksi. Tekisi mieli pysähtyä jokaiselle lättykioskille ja käydä tutkimassa jokainen järvenranta, osuupa matkalle Nuorgamiin Kevon kansallispuistoon vievän reitin alkupääkin. Sinnekin täytyy kyllä joskus lähteä, mutta nyt ei ole sen aika. Pitkän, mutta antoisan ajomatkan jälkeen saavun Utsjoelle ja näen ensimmäistä kertaa taianomaisen Tenojoen. Tuon kuuluisan lohijoen, joka toimii Suomen ja Norjan rajajokena. Käännyn joen suuntaan ja suuntaan kohti Nuorgamia, enää reilut 40 kilometriä ja ollaankin perillä. Kuin tilauksesta tällä viimeisellä etapilla osuu silmiini lohta väsyttävä kalastaja ja suikkaan samantien tien viereen katsomaan tuota jännittävää näytelmää joka päättyy kalastajan voitoksi. Kaveri kiskaisee 13kg lohen ylös ja tuntuu hienolta itsestäkin – ja eihän se ihme ole, olenhan itsekin joskus kalastellut ja oma lohiennätys onkin Simojoesta saamani 9kg lohi. Tiedän kuinka hieno tunne on pidellä tuota jokien valtiasta siiman päässä. Tästä loikotankin loppumatkan Nuorgamiin ja saavun majapaikkaani, joka on Nuorgamin lomakeskus. Sieltä löytyykin minulle oikein hyvä huone missä lepäillä seuraavan päivän kisaan asti.

Ahti suo antiaan Tenojoella

Alkaa kilpailun odottelu ja lepäily, teen pienen kävelylenkin lomakeskuksessa ja ilokseni törmään Tomiin ja Merjaan, joiden kanssa sain viettää todella upeat 10 vuorokautta Italiassa kesällä 2015. Tomi on onnistunut muuttamaan reitistä jaossa olleen suunnon gps jäljen garminille sopivaksi ja jakaa sen minullekin. Todella loistava juttu, nyt ei eksyis sumussakaan reitiltä. Siinä vietelläänkin hetki teetä nauttien lomakeskuksen kodalla ja jutellaan, kunnes tulee aika siirtyä lepäilemään omaan huoneeseeni.

Juhlapäivä eli kisapäivä valkenee suhteellisen lämpimänä, mutta tuulisena. Arvon vähän, että laitanko jalkaan shortsit vai pitkälahkeiset housut. Lopulta päädyn hieman hassulta näyttävään yhdistelmään, missä alla on pitkälahkeiset kompressiotrikoot ja päälle vedän shortsit. Shortsit halusin mukaan käytännön syistä, sillä niistä löytyy mukavasti taskuja energiaa ja ennenkaikkea roskia varten. Tykkään käyttää niiden taskuja roskakoreina, missä energiapatukoiden, geelien ja sen sellaisten roskat kulkee helposti maaliin asti – sillä yksi asia on päivänselvää. Polkujuoksussa ei jätetä yhtään roskaa luontoon reitin varrelle. Muuten kisavarustukseen kuuluu hoka one onen pieni liivi, pari puolen litran lötköpulloa, vanha kunnon inovin sadetakki, lumoniten pieni lamppu, ensiside, puhelin, hanskat, lämpöpeite sekä varuiksi mukaan vielä kevyt tuulitakki. Kokemuksesta kun tiedän, että Suomen kesä voi olla arvaamaton ja yleensä minunlainen vilukissa on tarvinnut lämmintä ylle. Varsinkaan hätätapauksen sattuessa ei haluttaisi odotella pelastajia pitkään ilman lämmintä ylle, sillä pian alkava retki suuntautuisi erämaahan mistä ei haeta kuin mönkijällä tai helikopterilla.

Kello lähestyy pykälää ja iltakuuden startti on jo käsillä. Pieni kisavire valtaa mielen, kun reilun kolmenkymmenen muun juoksijan kanssa asetun lähtökaarelle. Siitä sitten matkaan ja ensin kohti Pulmankijärveä. Alkuun olisi noin 15km tietä, kunnes lähdettäisiin tiettömille taipaleille. Otan mahdollisimman rennon alkulaukan ja ensimmäisessä nousussa väliin hölkkään ja väliin kävelen. Lähdöstä kun noustaan alkuun n. 200m korkeammalle ja siitä lähdetään laskemaan loivasti kohti Pulmankijärveä. Ensimmäiset 10 kilometriä tulee helposti, mutta pikkuhiljaa huoman jalkojen ”pökkelöityvän”. Eipä tuo mikään ihme ole, kuusi päivää aiemmin juostu täysivauhtinen maraton ei mitenkään optimaalinen valmistautuminen ole tällaiselle reissulle ja palautuminen on keskeneräistä. Mietin hetken, että voi tulla pitkä reissu näillä kintuilla.. En kuitenkaan jää asiaa mutehtimaan, vaan päätän juosta sen mitä jalat kantaa katsoen kuinka kauas ne sitten kantavatkaan.

Kuva: Sannamari Ratilainen

Matka etenee Samulin kanssa yhtä matkaa aina tieosuuden loppuun asti kärkipaikalla, kunnes reitin kääntyessä erämaahan Samuli alkaa hiljalleen jäämään jälkeeni. Nyt ollaan yksin erämaan lumoavissa maisemissa. Kaikessa karuudessaan maisemat tuovat minulle nautintoa. Tulee mieleen lapsena lukemani lukemattomat Tex Willerit. Olo on kuin keskiyön cowboylla keskellä länkkäriä. Tuntuu hyvältä, jostain kumman syystä viihdyn tällaisissa tilanteissa. Juoksemassa yksin omien ajatusteni seurassa pitkin upouusia polkuja. Reitti on mönkijäuraa, hyvin samantyyppistä kuin ruotsissa juoksemallani Tierra Artic Ultralla Nikkaluoktasta Abiskoon. Tosin tuolla kungsledenin polulla oli pitkospuita aika paljon, täällä niitä ei ole ja jos olisi ollut sateisempi kesä, niin kengät ei takuulla olisi näin kuivat. Alusta on vuoroin kivenkovaa uraa, vuoroin kuivaa erämaasuota. Pääosin kuitenkin kivistä kovaa uraa, mutta kivet ovat aika pyöreitä ja matalia. Reitti on siis kohtuullisen helposti juostavaa, ei niin teknistä polkua, omaten kuitenkin omat haasteensa.

Ensimmäinen huolto tulee vastaan noin 30 kilometrin kohdilla ja saavun sinne ihan hyvävointisena, joskin jalkoja painaa jo turhankin paljon kuljettuun matkaan nähden. Huollan tosi nopeasti, vettä pulloihin, pari suklaapalaa suuhun ja kourallinen perunalastuja mukaan. Eipä se matka etene huolloissa notkumalla. Olen aina pyrkinyt hoitamaan nämä pysähdykset mahdollisimman nopeasti, sillä lihasjäykkyyskin tuntuu itselläni iskevän jalkoihin nopeasti ellei niille anna liikettä. Tässä huollossa en näe enää muita, vaan suuntaan katseeni kohti seuraavaa huoltoa, joka löytyisi noin 80km kohdilta. Hyppään kohti yötä odottavaisin mielin.

Tämä noin 50km pitkä huoltojen väli menee jo aikalailla hitaammin. Huomaan etten ole ihan siinä iskussa kuin parhaimmillani olen ollut, mutta matka kuitenkin etenee. Jalkoja väsyttää, minua väsyttää, on yö ja haluttaisi nukkua. Tiedän kuitenkin kokemuksesta tämän tilan menevän ohi, kun sille ei anna valtaa. Väliin pysähtelen puroille juomaan tunturipurojen raikasta vettä. Maistuu todella hyvälle ja on kylmää. Muistikuvia näistä pitkistä yön tunneista ei juuri ole, mutta tiedän tavoilleni uskollisena nauttineeni matkasta. Nämä ovat joka kerta retkiä niin oman mielen syövereihin kuin myös uusiin upeisiin maisemiin – eivätkä nämäkään maisemat petä minua. On jotenkin epätodellinen olo jalkamatkustaa tällaisessa erämaassa. Olen, elän ja voin hyvin, vaikka olenkin todella väsynyt. Tämä on tila josta samaan aikaan nauttii ja toisaalta haluaa hypätä pois. Mieli kuiskaa korvaan, että kävele ja luovuta – ja samaan aikaan se käskee jatkamaan. On tehtävä valinta, tällä kertaa se on helppoa. Minä jatkan, en löydä yhtään hyvää syytä olla jatkamatta, eikä sellaisia kyllä montaa olekaan.

Toiseen huoltoon noin 80km kohdilla saavun jo aika raihnaisena ja tuntuu vaikealta juosta. Nappaan huoltoon toimitetusta kassistani lisää energiaa liiveihin ja tungen banaania suuhuni. Samalla paikalle pölähtää huomattavasti minua parempivointisen oloinen Eelis. Yllätyn hieman, sillä luulin johtavani kisaa hieman reilummin, mutta meno on näemmä hiipunut aikalailla alun hurmoksesta. Huollon kaverit kertoo meidän johtavan kisaa noin 5km kaulalla Jarkkoon ja Saaraan, jotka tulee takanamme. Eelis tekee nopean huollon ja päätän lähteä itsekin hänen kannoilleen. Olen väsynyt, mutta toivon saavani vetoapua Eelikseltä, päätän roikkua mukana niin kauan kuin vain kykenen.

Reitti on muuttunut teknisemmäksi, kivet ovat isompia, niitä on enemmän ja suopätkät pidempiä – tai sitten olen vain niin väsynyt, että tuntuu siltä. Onnistun kuitenkin roikkumaan Eeliksen mukana ja juoksustakin tuntuu tulevan taas jotain. Jossain hieman ennen 90 kilometrin rajapyykkiä koemme jotain täysin uskomatonta. Auringon nousun punertamaan aamuiseen taivaanrantaan ilmestyy aivan älyttömän iso ja kaunis sateenkaari. Se on kuin portti taivaaseen vasten loputonta erämaata. En ole ikinä nähnyt niin kaunista sateenkaarta. Ultrajuoksut ovat täynnä monesti arvaamattomiakin elämyksiä, kuten tälläkin kertaa. Tätä luonnon järjestämää näytöstä ihaillessani Eelis alkaa karkaamaan minulta ja katoaa näkyvistäni. Hetken kuluttua saavun vetsikkojoen rantaan. Katselen, että aika pahalta näyttää tämä kahlaamo ja nappaan maasta kepin jonka avulla lähden ylittämään jokea. Aika kovassa virrassa jo hyvin väsyneillä reisillä jääkylmässä vedessä noita reisiä myöten kahlaaminen ei ole oikein mitään herkkua, mutta niin vain siitä yli tullaan. Onneksi otin tuon puukepin ylityksen ajaksi mukaan. Vastarannalla vastaan tulee taas myös Eelis. On lähtenyt seuraamaan nauhoitusta vastarannalla väärään suuntaan, mistä olisi löytynyt parempi ylityskohta.. niinpä tietysti, molemmat mentiin vaikeamman kautta. No, tuota ei jäädä sen kummemmin ihmettelemään vaan lähdetään jatkamaan matkaa.

En pysty roikkumaan pitkään Eeliksen jalaksilla ja jään taivaltamaan yksin. Vastaan tulee uusi joenylitys ja kolmaskin, mutta nuo ovat jo matalampia eivätkä aiheuta kenkien kastumista kummempaa – vaan märäthän nuo ovat jo valmiiksi. Ilokseni huomaan, että nämä Hoka One Onen Torrent tossut ovat ihan hyvät litimärkinäkin, kuivuvat suht nopeasti hyvään juoksukuntoon. Eivät siis rutikuiviksi, mutta se litimärkyys poistuu ja mitään hetkellistä varpaiden kylmettymistä isompaa murhetta en tossujen suhteen koe. Sen sijaan etureidet on ihan loppu, on tosi vaikeata juosta. Loivassa alamäessä jalka ei juostessa jaksakaan enää nousta riittävästi, vaan vedän komean syöksyn kohti äiti maata. Ei reissua ilman kunnon pannuttamista. Keräilen hetken itseäni, eipä ole taaskaan naarmuja kummempia vaurioita, joten jalkaa vain päättäväisesti eteenkäsin. Sata kilometriä on jo täyttynyt ja jotenkin se tieto alkaa henkisesti helpottamaan. Uskottelen itselleni, että enää ei ole pitkä matka maaliin ja ihme kyllä, mieli uskoo tuota potaskaa. Vajaat 30 kilometriä on kuitenkin ihan miehekäs matka, varsinkin väsyneenä. Sitä en onneksi mieti niin, vaan nyt mennään sillä maaliin tullaan vaikka kontaten asenteella.

Ennen Skalluvaaran poroerottelualuetta nousee kova itätuuli ja alkaa satamaan vettä. Alkaa palelemaan ja päätän nykäistä sadetakin päälleni ja hanskat käsiin. Helpottaa heti, onneksi varusteet on keliin soveltuvat. Täällä ei heppoisilla vaatteilla olisi nyt rapea matkustaa.. Reilut 20km maaliin, niin lähellä ja silti niin kaukana. Kompuroin taas, mutta tällä kertaa en enää niin vauhdikkaasti. Saavun poroerottelualueelle, on omalla tavallaan hieno kokemus kulkea tämän lävitse. Täällä on varmasti tositoimien aikaan melkoinen tohina päällä, olisi hienoa päästä joskus seuraamaan tuota tapahtumaa. Se on varmasti vielä paljon televisiokuvaa vaikuttavampi kokemus omin silmin koettuna paikan päältä. Skalluvaaran ohitettuani alkaa todella loputtoman tuntuinen viimeinen osuus kohti Utsjokea. En jaksa enää juosta huonostikaan, vuoroin kävelen vuoroin juoksen, enempi kävellen. Matka taittuu kuitenkin hitaasti, mutta vakaasti. Jokainen askel vie lähemmäs määränpäätä. Niin se on ajateltava.

Vihdoin saavun viimeiseen laskuun kohti Utsjokea, alkaa jo helpottamaan. Väsynyt ja ryytynyt matkamies, jalkamatkailija on saapumassa määränpäähänsä. Viimeiset kilometrit asfalttitiellä tuntuvat todella pitkiltä, mutta niin vain se maali tulee kuin tuleekin vastaan. Tuntuu ettei yhtään liian aikaisin. Maalissa on aika koruton, mutta silti erittäin lämmin ja hyvä vastaanotto. Minulle selviää, että meitä kärkijuoksijoita ei odotettu näin nopeasti maaliin ja siksi maalialue ei ole vielä valmis. Meille on kuitenkin järjestetty suihku ja aamupala läheisessä Holiday Village Vallen hotellissa. Siinä samalla Jarkkokin saapuu maaliin. Siinä jutellaan hetki ja tosiaan – viimeinen huoltokin ollaan missattu. Ei tainnut ehtiä paikalle ennen meitä. Minua tuo ei kyllä harmita, sillä en sen poissaoloa osannut edes kaivata. Energiat riitti ja varsinkin tällä viimeisellä 50 kilometrillä puroja mistä juoda vettä oli hyvin.

Pian istutaankin Jarkon kanssa aamupalalla Vallen pöydässä. Aamupala on hyvä ja runsas, paikan isäntä jututtaa meitä ja selviää, että hän on saanut soutamalla edellisenä päivänä 24kg lohen ihan hotellin edestä. Komeeta on, kuten on oikeastaan omakin suoritukseni. Tulin maaliin toisena 14h ja 40min jalkapatikan jälkeen, väsyneenä, mutta ehjänä. Kilpailu oli hieno ja ensimmäistä kertaa järjestettynä järjestelytkin toimi mielestäni ihan hyvin. Reitti oli hyvin merkitty, lähinnä loppupätkällä tuuli oli vienyt osan reittimerkinnöistä ja niitä oli vähäm harvemmassa muutenkin. Tiheämpään niitä olisikin kyllä tarvinnut lähinnä oman mielen vahvistukseksi ja kaikki risteyskohdat oli kuitenkin hyvin merkitty, eikä reitiltä eksymisvaaraa kyllä ollut. Tosin kellossa ollut gps-jälkikin olisi kyllä opastanut perille minut tuhdimmassakin sumussa, nyt keli oli sateinen ja tuulinen loppupuolella kisaa, mutta näkyvyys oli kokoajan hyvä. Edes hämärimpään aikaan ei ollut ongelmia näkyvyyden kanssa. Viimeinen huolto tosiaan puuttui meidän kolmen ensimmäisen maaliin tullen osalta, mutta en sitä osannut edes kaivata eikä tuota kilpailun voittanut Eelis eikä Jarkkokaan tuntunut murehtivan. Muuten huollot oli riittävät, varsinkin siihen nähden, että tuonne erämaahan on kova homma raahata tavaraa. Tällaisiin kilpailuihin kun ei minun mielestäni kuulukaan saada reitin varrelle viiden tähden palvelua.

Kilpailusta jäi itselläni siis hyvä maku suuhun ja saatan kyllä lähteä uudelleenkin. Ennenkaikkea ihastuin Utsjoen ja Nuorgamin paikallisiin asukkaisiin joiden ystävällisyys ja tietynlainen kiireettömyys teki minuun kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Tämä Utsjoen ja Nuorgamin alue, sitä voi hyvin suositella paikaksi missä jokaisen tulisi käydä ainakin kerran elämässä. Minä haluan tulla tänne kyllä toisenkin kerran – jäi nimittäin sopivasti hampaankoloon tuosta kisasta oman suorituksen osalta – ja paikallinen poronkäristyskin maistamatta. Täällä jalkamatkailija saa viettää hienoa aikaa ja nauttia aitoa Lapin taikaa.

SAUL SM-maraton Kempele

On 4. elokuuta ja Kempele Z-maratonin aika. Maratonkilpailun, jonka olin ottanut tänä vuonna tavallaan pääkilpailukseni, koska se sattuu tänä vuonna olemaan samalla myös Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maraton. Oma kova haave ja tavoite olisi ottaa mitali M40 sarjassa ja mieluiten tietysti kultainen sellainen. Tiesin, että siitä ei tulisi helppoa, mutta kaiken osuessa kohdilleen ainakin mitalihaaveet olisi mielestäni ihan realistiset.

Maratonjuoksun taikaa. Kuva: Arto Kyngäs

Maratonstartti olisi jo kymmeneltä aamulla, joten lähdetään jo hyvissä ajoin Susannan kanssa ajelemaan Kempeleeseen (mitenhän lie tuo Kempele sitte oikein taivutetaankin). Maratonin lähtöaika on itselleni kyllä aikainen, minulla kun kone ei oikein aamusta tahdo toimia ikinä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta aikaisella startilla vältettäisiin ihan koko kilpailun juokseminen lämpimimpään päiväsaikaan. Takana onkin pitkä hellejakso ja maratonaamun 17 astetta tuntuu jopa viileältä – tosin tiedän sen tunteen juostessa vielä tulevan muuttumaan. Tuollaiset hieman yli 20 astetta mitä päiväksi lupailee ei missään nimessä ole maratonia ajatellen optimaalinen, mutta se on kuitenkin sama lämpöasteluku kaikille kilpailijoille. Ja tänäänhän ei juostaisi niinkään omaa ennätystä, vaan mitalia varten.

Ennen kilpailua ehdin vielä hieman verrytellä ja vaikka on vielä aamu, niin huomaan, että normaali t-paita on jo verrytellessä liikaa. Vaihdan sen hihattomaan ja keveämpikankaiseen paitaan. Susanna asettelee minulle numerolaput paitaan siinä samalla, kun juttelen muidenkin paikalle tulleiden kanssa. Kohta olisi lähtö, ehkä hieman jo jännittää. En tiedä miksi, olenhan näitä jo ehtinyt juoksemaan, mutta silti aina tahtoo olla sellaista sopivaa maratonjännitystä. Kuinkahan tässä tulisi käymään? Kestänkö taas nuo 42 armotonta kilometriä? Toimiiko jalat? Sitähän se on, joka kerta. Sidon vielä luotto maratontossuni, Hoka One Onen Tracerit oikein ja huolella jalkoihini. Nimittäin Kuivaniemen markkinahölkällä piti pysähtyä kilometrin jälkeen sitomaan kenkiä nauhojen auettua – tänään en sitä halua kokea.

Kilpailun startti lähestyy ja siirryn starttialueelle. Siellä kilpailun johtaja Juha Liljamo antaa ohjeita reitistä ja järjestelyistä – ja tekeekin sen sellaisella taidolla, että näin tulisi toimia muissakin kilpailuissa. Lupaa tarvittaessa toistaa ohjeet vaikka ruotsiksi, jos joku vain haluaa 🙂 No, kukaan ei halua, joten ohjeet tulee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan suomeksi ja sitten paikalle saapunut Suomen Aikuisurheiluliiton edustaja esittäytyy meidän maratoonareiden matkaan lähettämistä varten. Olotila on odottava, haluttaa jo lähteä matkaan.

Lähtö tapahtuukin pian ja otan heti reippaan askeleen päälle, haluan alkuun vähän katsoa, että millaista vauhtia kilpakumppanit haluaa pitää – ja vauhtiahan sitä näköjään halutaan pitää. Edelleni asettuu kolme oman sarjani juoksijaa sekä kaksi M50 sarjan juoksijaa ja pitävät sen verran reipasta tahtia, että totean sen olevan hieman liian lujaa itselleni tällä hetkellä. Ei se mitään mahdotonta latomista ole, vähän alle neljää minuuttia per kilometri, mutta oma maratonkunto ei vain valitettavasti ole nyt ihan sitä. Niinpä otankin itse napsun vauhdista pois ja jään yksikseni juoksemaan näiden viiden loitotessa pikkuhiljaa edelläni. On kuitenkin pakko malttaa, sillä tiedän noutajan tulevan viimeistään toisella kierroksella, jos jään tuohon seuraan latomaan. Pitää siis vain luottaa, että omasta M40 sarjasta joku kolmesta edellä juoksevasta olisi aloittanut liian lujaa ja itse sopivasti – ja näin saavuttaa itselleni asettamani mitalitavoite.

Matka jatkuu kuten maratonilla on tapana jatkua. Ensimmäiset kilometrit sitä hakee rentoa sopivaa rytmiä ja miettii, ettei varmaan jaksa tätä tahtia loppuun, sitten siihen alkaa hiljalleen tottumaan ja alkaa uskomaan. Kehon ja mielen valtaa jonkinlainen mystinen maratontila. Tällaistahan se yleensä on, aina jonnekin 30km asti, kunnes aletaan katsomaan mitä juoksussa oikeasti tapahtuu. Taival siis etenee sangen tyypilliseen tapaan, kaikki pelaa hienosti. Niin maratonin järjestelyt kuin oma maallinen tomumajakin. Vaan Kempeleen Z-maratonilla kyllä järjestelyt pelaakin aina enempi kuin hyvin ja tapahtuma on sellainen mihin muidenkin maratonjärjestäjien kannattaisi tehdä vaikkapa ihan tutustumismatkoja juoksijan roolissa. Ainoa ongelma matkaa taittaessa alkaa olemaan kohonnut lämpötila, joka tuntuu jopa paahteiselta auringon pilkistäessä väliin pilvien raosta täydellä voimallaan. Tuo sama ongelma on kuitenkin kaikilla ja aika hyvin saan helpotusta kaatamalla huoltopaikoilla lasillisen vettä itseni päälle sekä ottamalla kastelusienen, joka sopii hyvin niskaan paidan alle ja jolla saan väliin viilennettyä itseäni.

25km jälkeen elän aika vaikeita hetkiä. Tuntuu tosi huonolta, mutta saavutan kuitenkin edelläni menevää M50 sarjan juoksijaa, joka ei ole enää selvästi tuoreimmillaan. Samalla minut on kuitenkin juossut kiinni myös oman sarjani juoksija, joka vaikuttaa vielä ihan hyvävoimaiselta ja ohittaakin minut. Koetan roikkua siinä mukana, mutta on pakko ihan aavistuksen verran antaa periksi ja päästää kaveri karkaamaan. Olen nyt siis sijalla 5. omassa sarjassani. Väli 25km – 30km menee todella tukkoisasti, mutta sitten alkaa reitillä myötätuuliosuus ja pääsen yhtäkkiä takaisin juoksun päälle. Vauhtikin nousee taas hieman ja äsken minut ohittanut kaveri tuleekin yllätyksekseni selkä edellä vastaan. En juuri jää ihmettelemään, vaan jossain 33-34km kohdilla pyyhkäisen hänestä ohi ja alan latoa sen mitä enää jaksan. Yllättävän hyvin jaksan, vaikka pitkän hellejakson aikana en päässytkään tekemään tärkeitä pitkiä reippaita lenkkejä, joita pidän maratonille valmistautuessa ihan tärkeimpinä harjoituksina. Luultavasti omat jalat ovat kuitenkin saaneet aiemmin juoksemieni Aavasaksan maratonin, Mikkelin maratonin ja Kuivaniemen markkinahölkän aikana sen verran runtua, että maratoniskuttuneisuus (kuten Z asian ilmaisee) on niihin edes jotenkin tarttunut ja pystyn tulemaan loppua suhteellisen hyvällä höökillä omaan nykytasooni nähden.

Viimeiset viisi kilometriä lasken aikatauluja alle kolmen tunnin aikaan. Olen omassa sarjassani sijalla 4 ja koska pitkilläkään suorilla en näe ketään edessäni, niin tiedän, että tämä lienee sitten se lopputuloskin. Ladon loppua sen mitä jaksan, mutta kuitenkin varoen liikaa rynnimistä. En ota mitään riskejä, sillä alle kolmen tunnin aika on minulle maratonilla kuitenkin aina niin hyvä, että sitä ei kannate enää hukata liialla riskinotolla. Ajassa 2.58.55min saavunkin maaliin ja saan taas martonsarakkeeseen yhden alle kolmen tunnin ajan. Olen ihan nakit ja muusi tuossa lämmössä juoksusta ja tuntuu tosi pahalta, toisaalta myös taivaallisen ihanalta, ihan kuten maratonin maalissa aina tuntuu. Susanna on vastassa ja saan juomaa. Olo alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Olen sarjani 4., tavoittelemaani mitaliin jäin lopulta noin kaksi minuuttia. Olen lopussa ottanut pronssisijaa kiinni, mutta en riittävästi. Kenties olisin yrittänyt viimeisellä kympillä yltiöpäistä riskiä, jos olisin tiennyt tämän, mutta nyt sillä ei ole enää merkitystä. Tällä kertaa löytyi sarjastani kolme minua parempaa ja jäin ilman SM-mitalia. Olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen. Aika oli omaan tasooni nähden ihan hyvä ja maalissa olin sen verran kanttuvei, että tuli kuitenkin otettua maratonjuoksun riemua aikalailla koko rahan edestä matkan aikana. SAUL SM-maratonilta jäi siis tällä kertaa käteen 4. sija, eiköhän sitä sijoitusta siis lähdetä ensi vuonna parantelemaan. Maratonjuoksu on kyllä niin parasta!!

Kempele Z maraton (SAUL SM). Kuva: Susanna

Heinäkuun hellimää

Huh hellettä kelpaa sanoa heinäkuun taivuttua elokuulle ja jalkamatkailijankin aloiteltua uuden kuukauden. Ihmiset pelkäävät perinteisesti ydinsotaa, mutta nykyään huoli on entistä enemmän myös ilmastonmuutoksessa. Vaikka itse nautinkin lämpimästä, niin ymmärrän näin pitkien hellejaksojen olevan myös ongelmallisia niin luonnon, kuin myös ihmisenkin kannalta näillä leveysasteilla. Pahimpana uhkana ihmiselle itselleen pidän kuitenkin edelleen sisältämme kumpuavaa uhkaa, herkkää taipumustamme päihderiippuvuuteen ja itsemme tuhoamiseen nopeammin muuten kuin ilmastonmuutoksen kautta, jos toki ilmastonmuutos huolettaa pidemmällä aikavälillä enemmän. Nykyinen elämä on kovin kiireistä ja pitää olla vahva pysyäkseen rattaiden kyydissä. Itselleni yksi keino pysyä tässä kyydissä on juoksu, tuo yksinkertainen liike, joka antaa elämääni rytmitystä sekä tarjoaa myös hetkiä milloin millään muulla kuin tuolla liikkeellä ei ole merkitystä. Se on minun henkireikäni, lepopaikkani, vaikka se ei varmasti aina siltä näytäkään, esimerkiksi kovaa pitkää vauhtikestävyyslenkkiä tehdessäni. Silloin olen kuitenkin toisessa kodissani, juostessani vailla arkisten asioiden ajatuksia, keskittyen vain tuohon juoksun tunteeseen. Juoksu on terapiaa, parhaimmillaan parasta mahdollista sellaista.

Kuivaniemen markkinahölkästä irtosi toinen sija.

Lämmintä siis riitti tänä kesänä heinäkuussa, mikä toisaalta kovin miellytti, mutta toisaalta toi myös omat haasteensa harrasteluuni. Kilometritkin jäivät heinäkuussa hieman vaatimattomiin 320 kilometriin juoksun osalta. osin tuon aiheutti pitkään jatkuneet hellekelit, mutta myös kilpaileminen Mikkelin maratonilla, joka luonnollisesti keventyleineen ja palautteluineen syö hieman noita kilometrejä. Tuntimääräisesti sen sijaan harjoittelua tuli mukavat reilut 51 tuntia, sillä juoksun ohella tein heinäkuussa yhden lyhyen vaellusreissun, kävelin reilut 7 tuntia sekä pyöräilin noin 12,5 tuntia. Hyvänä hankintana sainkin heinäkuussa käyttööni minulle uuden polkupyörän, jonka ostin käytettynä tuttavaltani Matiakselta. Kiitokset hänelle hyvistä kaupoista. Vaikka juoksu tietysti onkin minulle se ehdoton ykköslaji, niin joskus varsinkin kevyen aerobisen harjoittelun voi korvata muilla lajeilla, toisinaan se voi olla mielestäni jopa ihan viisasta. Juoksu kun on kuitenkin erittäin kuluttava laji, monessakin mielessä. Joskus on hyväksi rasittaa hengityselimistöä ja sydäntä jollain toisella tavalla ja antaa lihaksien, jänteiden ja luiden päästä hieman helpommalla. Näin uskoisin palautumiseni tehostuvan ja sitäkautta saavani lisää potkua myös juoksuharjoitteluun. Hyvinä tukilajeina pidän kävelyä, pyöräilyä ja uintia. Uinnissa olen vain ainakin toistaiseksi niin huono, että minulle nuo tukilajit ovat lähinnä nuo kävely sekä pyöräily.

Hellekeleillä pyörällä sotkeminen on helpompaa.

Kesä ja kisakausi on siis hyvällä mallilla ja vähimmäistavoite, maraton alle kolmen tunnin on tavoitettu. Nälkää parempaankin olisi kyllä jäljellä, mutta kovin tuntuu nyt siltä, että olen pitkän viime talven aikana hieman kadottanut punaista lankaa harjoittelussani ja tämän vuoksi en ehdi enää tänä vuonna korjata tasoani seuraavalle askeleelle, maratonin b-rajan 2.50h rikkomiseen. Ajatuksia tulevan talven harjoittelusta on kuitenkin syntynyt miettimällä mitä tein aiemmin ollessani hyvin lähellä tuon rajan saavuttamista kuin myös palaamalla tutkimaan niitä perusteoksia joiden avulla olen omaa harjoitteluani suunnittellut sovittaen oppeja omaan vuorotyöhöni sekä jo hieman korkeaan ikääni maratonjuoksijana.

Henäkuun harjoittelujakauma juoksun osalta.

Nälkää siis edelleen on ja se on hyvä asia. Sitä ennen nautin kuitenkin loppukesän ja syksyn kilpailuista. Kenties sieltä tulee vielä syyslentojen aikaan erittäin hyviäkin tuloksia, sillä kunto tuntuu olleen kuitenkin hieman nousussa kokoajan syksyä kohti ja mikä hienointa. Jalkamatkailijan jalka on noussut 100% terveenä koko kesän ajan. Tästä on hyvä jatkaa kohti tavoitteita – Hyvällä höökillä.