On 4. elokuuta ja Kempele Z-maratonin aika. Maratonkilpailun, jonka olin ottanut tänä vuonna tavallaan pääkilpailukseni, koska se sattuu tänä vuonna olemaan samalla myös Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maraton. Oma kova haave ja tavoite olisi ottaa mitali M40 sarjassa ja mieluiten tietysti kultainen sellainen. Tiesin, että siitä ei tulisi helppoa, mutta kaiken osuessa kohdilleen ainakin mitalihaaveet olisi mielestäni ihan realistiset.
Maratonjuoksun taikaa. Kuva: Arto Kyngäs
Maratonstartti olisi jo kymmeneltä aamulla, joten lähdetään jo hyvissä ajoin Susannan kanssa ajelemaan Kempeleeseen (mitenhän lie tuo Kempele sitte oikein taivutetaankin). Maratonin lähtöaika on itselleni kyllä aikainen, minulla kun kone ei oikein aamusta tahdo toimia ikinä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta aikaisella startilla vältettäisiin ihan koko kilpailun juokseminen lämpimimpään päiväsaikaan. Takana onkin pitkä hellejakso ja maratonaamun 17 astetta tuntuu jopa viileältä – tosin tiedän sen tunteen juostessa vielä tulevan muuttumaan. Tuollaiset hieman yli 20 astetta mitä päiväksi lupailee ei missään nimessä ole maratonia ajatellen optimaalinen, mutta se on kuitenkin sama lämpöasteluku kaikille kilpailijoille. Ja tänäänhän ei juostaisi niinkään omaa ennätystä, vaan mitalia varten.
Ennen kilpailua ehdin vielä hieman verrytellä ja vaikka on vielä aamu, niin huomaan, että normaali t-paita on jo verrytellessä liikaa. Vaihdan sen hihattomaan ja keveämpikankaiseen paitaan. Susanna asettelee minulle numerolaput paitaan siinä samalla, kun juttelen muidenkin paikalle tulleiden kanssa. Kohta olisi lähtö, ehkä hieman jo jännittää. En tiedä miksi, olenhan näitä jo ehtinyt juoksemaan, mutta silti aina tahtoo olla sellaista sopivaa maratonjännitystä. Kuinkahan tässä tulisi käymään? Kestänkö taas nuo 42 armotonta kilometriä? Toimiiko jalat? Sitähän se on, joka kerta. Sidon vielä luotto maratontossuni, Hoka One Onen Tracerit oikein ja huolella jalkoihini. Nimittäin Kuivaniemen markkinahölkällä piti pysähtyä kilometrin jälkeen sitomaan kenkiä nauhojen auettua – tänään en sitä halua kokea.
Kilpailun startti lähestyy ja siirryn starttialueelle. Siellä kilpailun johtaja Juha Liljamo antaa ohjeita reitistä ja järjestelyistä – ja tekeekin sen sellaisella taidolla, että näin tulisi toimia muissakin kilpailuissa. Lupaa tarvittaessa toistaa ohjeet vaikka ruotsiksi, jos joku vain haluaa 🙂 No, kukaan ei halua, joten ohjeet tulee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan suomeksi ja sitten paikalle saapunut Suomen Aikuisurheiluliiton edustaja esittäytyy meidän maratoonareiden matkaan lähettämistä varten. Olotila on odottava, haluttaa jo lähteä matkaan.
Lähtö tapahtuukin pian ja otan heti reippaan askeleen päälle, haluan alkuun vähän katsoa, että millaista vauhtia kilpakumppanit haluaa pitää – ja vauhtiahan sitä näköjään halutaan pitää. Edelleni asettuu kolme oman sarjani juoksijaa sekä kaksi M50 sarjan juoksijaa ja pitävät sen verran reipasta tahtia, että totean sen olevan hieman liian lujaa itselleni tällä hetkellä. Ei se mitään mahdotonta latomista ole, vähän alle neljää minuuttia per kilometri, mutta oma maratonkunto ei vain valitettavasti ole nyt ihan sitä. Niinpä otankin itse napsun vauhdista pois ja jään yksikseni juoksemaan näiden viiden loitotessa pikkuhiljaa edelläni. On kuitenkin pakko malttaa, sillä tiedän noutajan tulevan viimeistään toisella kierroksella, jos jään tuohon seuraan latomaan. Pitää siis vain luottaa, että omasta M40 sarjasta joku kolmesta edellä juoksevasta olisi aloittanut liian lujaa ja itse sopivasti – ja näin saavuttaa itselleni asettamani mitalitavoite.
Matka jatkuu kuten maratonilla on tapana jatkua. Ensimmäiset kilometrit sitä hakee rentoa sopivaa rytmiä ja miettii, ettei varmaan jaksa tätä tahtia loppuun, sitten siihen alkaa hiljalleen tottumaan ja alkaa uskomaan. Kehon ja mielen valtaa jonkinlainen mystinen maratontila. Tällaistahan se yleensä on, aina jonnekin 30km asti, kunnes aletaan katsomaan mitä juoksussa oikeasti tapahtuu. Taival siis etenee sangen tyypilliseen tapaan, kaikki pelaa hienosti. Niin maratonin järjestelyt kuin oma maallinen tomumajakin. Vaan Kempeleen Z-maratonilla kyllä järjestelyt pelaakin aina enempi kuin hyvin ja tapahtuma on sellainen mihin muidenkin maratonjärjestäjien kannattaisi tehdä vaikkapa ihan tutustumismatkoja juoksijan roolissa. Ainoa ongelma matkaa taittaessa alkaa olemaan kohonnut lämpötila, joka tuntuu jopa paahteiselta auringon pilkistäessä väliin pilvien raosta täydellä voimallaan. Tuo sama ongelma on kuitenkin kaikilla ja aika hyvin saan helpotusta kaatamalla huoltopaikoilla lasillisen vettä itseni päälle sekä ottamalla kastelusienen, joka sopii hyvin niskaan paidan alle ja jolla saan väliin viilennettyä itseäni.
25km jälkeen elän aika vaikeita hetkiä. Tuntuu tosi huonolta, mutta saavutan kuitenkin edelläni menevää M50 sarjan juoksijaa, joka ei ole enää selvästi tuoreimmillaan. Samalla minut on kuitenkin juossut kiinni myös oman sarjani juoksija, joka vaikuttaa vielä ihan hyvävoimaiselta ja ohittaakin minut. Koetan roikkua siinä mukana, mutta on pakko ihan aavistuksen verran antaa periksi ja päästää kaveri karkaamaan. Olen nyt siis sijalla 5. omassa sarjassani. Väli 25km – 30km menee todella tukkoisasti, mutta sitten alkaa reitillä myötätuuliosuus ja pääsen yhtäkkiä takaisin juoksun päälle. Vauhtikin nousee taas hieman ja äsken minut ohittanut kaveri tuleekin yllätyksekseni selkä edellä vastaan. En juuri jää ihmettelemään, vaan jossain 33-34km kohdilla pyyhkäisen hänestä ohi ja alan latoa sen mitä enää jaksan. Yllättävän hyvin jaksan, vaikka pitkän hellejakson aikana en päässytkään tekemään tärkeitä pitkiä reippaita lenkkejä, joita pidän maratonille valmistautuessa ihan tärkeimpinä harjoituksina. Luultavasti omat jalat ovat kuitenkin saaneet aiemmin juoksemieni Aavasaksan maratonin, Mikkelin maratonin ja Kuivaniemen markkinahölkän aikana sen verran runtua, että maratoniskuttuneisuus (kuten Z asian ilmaisee) on niihin edes jotenkin tarttunut ja pystyn tulemaan loppua suhteellisen hyvällä höökillä omaan nykytasooni nähden.
Viimeiset viisi kilometriä lasken aikatauluja alle kolmen tunnin aikaan. Olen omassa sarjassani sijalla 4 ja koska pitkilläkään suorilla en näe ketään edessäni, niin tiedän, että tämä lienee sitten se lopputuloskin. Ladon loppua sen mitä jaksan, mutta kuitenkin varoen liikaa rynnimistä. En ota mitään riskejä, sillä alle kolmen tunnin aika on minulle maratonilla kuitenkin aina niin hyvä, että sitä ei kannate enää hukata liialla riskinotolla. Ajassa 2.58.55min saavunkin maaliin ja saan taas martonsarakkeeseen yhden alle kolmen tunnin ajan. Olen ihan nakit ja muusi tuossa lämmössä juoksusta ja tuntuu tosi pahalta, toisaalta myös taivaallisen ihanalta, ihan kuten maratonin maalissa aina tuntuu. Susanna on vastassa ja saan juomaa. Olo alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Olen sarjani 4., tavoittelemaani mitaliin jäin lopulta noin kaksi minuuttia. Olen lopussa ottanut pronssisijaa kiinni, mutta en riittävästi. Kenties olisin yrittänyt viimeisellä kympillä yltiöpäistä riskiä, jos olisin tiennyt tämän, mutta nyt sillä ei ole enää merkitystä. Tällä kertaa löytyi sarjastani kolme minua parempaa ja jäin ilman SM-mitalia. Olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen. Aika oli omaan tasooni nähden ihan hyvä ja maalissa olin sen verran kanttuvei, että tuli kuitenkin otettua maratonjuoksun riemua aikalailla koko rahan edestä matkan aikana. SAUL SM-maratonilta jäi siis tällä kertaa käteen 4. sija, eiköhän sitä sijoitusta siis lähdetä ensi vuonna parantelemaan. Maratonjuoksu on kyllä niin parasta!!
Kempele Z maraton (SAUL SM). Kuva: Susanna
Hyvällä Höökillä - Jalkamatkailijan tarinoita ja ajatuksia 