Kaldoaivi Ultratrail 130km

Tällaiset reissut lähtevät ehdottomasti jo kotipihasta, kun suuntana on Suomen ja Euroopan Unionin pohjoisin kylä Nuorgam. Nuorgamin kylä sijaitsee suurista lohistaan tunnetun Tenojoen rannalla, 43 kilometrin päässä Utsjoelta. Matkaa Nuorgamista on 30km Jäämerelle, 500km napapiirille ja 1300km Helsinkiin sekä 606km Keminmaalle kotiini. Siellä asuu 130 asukasta ja vuosi vierähtää sisältäen 53 päivää kaamosta ja 74 päivää keskiyön aurinkoa, joka ei laske koko yönä ollenkaan. Nuorgamissa puhutaan kolmea eri kieltä suomea, saamea ja norjaa. Kylälle tyypillistä onkin rajakauppa, minkä huomaa paikallisissa kahdessa K-kaupassa vieraillessa, missä norjalaisia on ostoksilla paljon. Rajakaupan lisäksi matkailu on paikallisille tärkeä tulonlähde poronhoidon ohella. Joka kesä paikalle saapuu paljon ihmisiä paitsi ihailemaan yötöntä yötä, myös kalastamaan lohia kuuluisasta Tenojoesta, jonka kenties kuuluisin kalastusalue on Alaköngäs. Oma matkani suuntautuisi kuitenkin kohti kylän eteläpuolella sijaitsevaa Kaldoaivin erämaata, missä kuljettavana tulisi olemaan 130km lapin taikaa. Kaldoaivin erämaa on yksi Lapin kahdestatoista erämaa-alueesta. Alue sijaitsee Inarissa ja Utsjoella, mutta tietön alue jatkuu myös Norjan puolelle. Kaldoaivi on Suomen suurin erämaa: sen pinta-ala on 2 924 neliökilometriä eli noin 57 prosenttia koko Utsjoen pinta-alasta. Tuntuu hienolta lähteä seikkailemaan tuonne, siellä tuntisi itsensä jälleen kerran niin pieneksi luonnon edessä.

Lähden kotoa torstai aamuna ajelemaan kohti Nuorgamia odottavaisin mielin. Ihmeesti ei niin jännitä tuleva, mutta vajaa viikko sitten köpöttelemäni Kempeleen SAUL SM-maraton tupsahtaa mieleen tämän tästä. Tiedän ottaneeni harkitun riskin, kun juoksin täysivauhtisen maratonin näin lähellä ultrakilpailua, mutta halusin osallistua molempiin tapahtumiin – ja silloinhan tulee tehdä kuten haluaa. Edellisenä päivänä kävinkin kokeilemassa jalkoja viiden kilometrin verran poluilla ja varsinkin vasen etureisi ja pohje tuli jo tuollaisesta pienestä lenkistä hieman kipeäksi, joten luonnollisesti palautumisaste hieman huoletti.. Vaan ongelmista ei pidä tehdä ongelmaa, ennenkuin niitä edes on. Tarkoitus on nauttia matkasta, joka suuntautuisi taas ihan uusiin maisemiin. Tämä harrastukseni on vienyt minut moniin upeisiin maisemiin ja jälleen kokisin varmasti yhden ikimuistoisen lisää.

Matka sujuu auton ratissa siten kuin nuo matkat yleensä sujuu, mutta Saariselän kohdille päästyäni maisemat alkaa muuttumaan ja matkanteko muuttuu Lapin satumaan ihailuksi. Tekisi mieli pysähtyä jokaiselle lättykioskille ja käydä tutkimassa jokainen järvenranta, osuupa matkalle Nuorgamiin Kevon kansallispuistoon vievän reitin alkupääkin. Sinnekin täytyy kyllä joskus lähteä, mutta nyt ei ole sen aika. Pitkän, mutta antoisan ajomatkan jälkeen saavun Utsjoelle ja näen ensimmäistä kertaa taianomaisen Tenojoen. Tuon kuuluisan lohijoen, joka toimii Suomen ja Norjan rajajokena. Käännyn joen suuntaan ja suuntaan kohti Nuorgamia, enää reilut 40 kilometriä ja ollaankin perillä. Kuin tilauksesta tällä viimeisellä etapilla osuu silmiini lohta väsyttävä kalastaja ja suikkaan samantien tien viereen katsomaan tuota jännittävää näytelmää joka päättyy kalastajan voitoksi. Kaveri kiskaisee 13kg lohen ylös ja tuntuu hienolta itsestäkin – ja eihän se ihme ole, olenhan itsekin joskus kalastellut ja oma lohiennätys onkin Simojoesta saamani 9kg lohi. Tiedän kuinka hieno tunne on pidellä tuota jokien valtiasta siiman päässä. Tästä loikotankin loppumatkan Nuorgamiin ja saavun majapaikkaani, joka on Nuorgamin lomakeskus. Sieltä löytyykin minulle oikein hyvä huone missä lepäillä seuraavan päivän kisaan asti.

Ahti suo antiaan Tenojoella

Alkaa kilpailun odottelu ja lepäily, teen pienen kävelylenkin lomakeskuksessa ja ilokseni törmään Tomiin ja Merjaan, joiden kanssa sain viettää todella upeat 10 vuorokautta Italiassa kesällä 2015. Tomi on onnistunut muuttamaan reitistä jaossa olleen suunnon gps jäljen garminille sopivaksi ja jakaa sen minullekin. Todella loistava juttu, nyt ei eksyis sumussakaan reitiltä. Siinä vietelläänkin hetki teetä nauttien lomakeskuksen kodalla ja jutellaan, kunnes tulee aika siirtyä lepäilemään omaan huoneeseeni.

Juhlapäivä eli kisapäivä valkenee suhteellisen lämpimänä, mutta tuulisena. Arvon vähän, että laitanko jalkaan shortsit vai pitkälahkeiset housut. Lopulta päädyn hieman hassulta näyttävään yhdistelmään, missä alla on pitkälahkeiset kompressiotrikoot ja päälle vedän shortsit. Shortsit halusin mukaan käytännön syistä, sillä niistä löytyy mukavasti taskuja energiaa ja ennenkaikkea roskia varten. Tykkään käyttää niiden taskuja roskakoreina, missä energiapatukoiden, geelien ja sen sellaisten roskat kulkee helposti maaliin asti – sillä yksi asia on päivänselvää. Polkujuoksussa ei jätetä yhtään roskaa luontoon reitin varrelle. Muuten kisavarustukseen kuuluu hoka one onen pieni liivi, pari puolen litran lötköpulloa, vanha kunnon inovin sadetakki, lumoniten pieni lamppu, ensiside, puhelin, hanskat, lämpöpeite sekä varuiksi mukaan vielä kevyt tuulitakki. Kokemuksesta kun tiedän, että Suomen kesä voi olla arvaamaton ja yleensä minunlainen vilukissa on tarvinnut lämmintä ylle. Varsinkaan hätätapauksen sattuessa ei haluttaisi odotella pelastajia pitkään ilman lämmintä ylle, sillä pian alkava retki suuntautuisi erämaahan mistä ei haeta kuin mönkijällä tai helikopterilla.

Kello lähestyy pykälää ja iltakuuden startti on jo käsillä. Pieni kisavire valtaa mielen, kun reilun kolmenkymmenen muun juoksijan kanssa asetun lähtökaarelle. Siitä sitten matkaan ja ensin kohti Pulmankijärveä. Alkuun olisi noin 15km tietä, kunnes lähdettäisiin tiettömille taipaleille. Otan mahdollisimman rennon alkulaukan ja ensimmäisessä nousussa väliin hölkkään ja väliin kävelen. Lähdöstä kun noustaan alkuun n. 200m korkeammalle ja siitä lähdetään laskemaan loivasti kohti Pulmankijärveä. Ensimmäiset 10 kilometriä tulee helposti, mutta pikkuhiljaa huoman jalkojen ”pökkelöityvän”. Eipä tuo mikään ihme ole, kuusi päivää aiemmin juostu täysivauhtinen maraton ei mitenkään optimaalinen valmistautuminen ole tällaiselle reissulle ja palautuminen on keskeneräistä. Mietin hetken, että voi tulla pitkä reissu näillä kintuilla.. En kuitenkaan jää asiaa mutehtimaan, vaan päätän juosta sen mitä jalat kantaa katsoen kuinka kauas ne sitten kantavatkaan.

Kuva: Sannamari Ratilainen

Matka etenee Samulin kanssa yhtä matkaa aina tieosuuden loppuun asti kärkipaikalla, kunnes reitin kääntyessä erämaahan Samuli alkaa hiljalleen jäämään jälkeeni. Nyt ollaan yksin erämaan lumoavissa maisemissa. Kaikessa karuudessaan maisemat tuovat minulle nautintoa. Tulee mieleen lapsena lukemani lukemattomat Tex Willerit. Olo on kuin keskiyön cowboylla keskellä länkkäriä. Tuntuu hyvältä, jostain kumman syystä viihdyn tällaisissa tilanteissa. Juoksemassa yksin omien ajatusteni seurassa pitkin upouusia polkuja. Reitti on mönkijäuraa, hyvin samantyyppistä kuin ruotsissa juoksemallani Tierra Artic Ultralla Nikkaluoktasta Abiskoon. Tosin tuolla kungsledenin polulla oli pitkospuita aika paljon, täällä niitä ei ole ja jos olisi ollut sateisempi kesä, niin kengät ei takuulla olisi näin kuivat. Alusta on vuoroin kivenkovaa uraa, vuoroin kuivaa erämaasuota. Pääosin kuitenkin kivistä kovaa uraa, mutta kivet ovat aika pyöreitä ja matalia. Reitti on siis kohtuullisen helposti juostavaa, ei niin teknistä polkua, omaten kuitenkin omat haasteensa.

Ensimmäinen huolto tulee vastaan noin 30 kilometrin kohdilla ja saavun sinne ihan hyvävointisena, joskin jalkoja painaa jo turhankin paljon kuljettuun matkaan nähden. Huollan tosi nopeasti, vettä pulloihin, pari suklaapalaa suuhun ja kourallinen perunalastuja mukaan. Eipä se matka etene huolloissa notkumalla. Olen aina pyrkinyt hoitamaan nämä pysähdykset mahdollisimman nopeasti, sillä lihasjäykkyyskin tuntuu itselläni iskevän jalkoihin nopeasti ellei niille anna liikettä. Tässä huollossa en näe enää muita, vaan suuntaan katseeni kohti seuraavaa huoltoa, joka löytyisi noin 80km kohdilta. Hyppään kohti yötä odottavaisin mielin.

Tämä noin 50km pitkä huoltojen väli menee jo aikalailla hitaammin. Huomaan etten ole ihan siinä iskussa kuin parhaimmillani olen ollut, mutta matka kuitenkin etenee. Jalkoja väsyttää, minua väsyttää, on yö ja haluttaisi nukkua. Tiedän kuitenkin kokemuksesta tämän tilan menevän ohi, kun sille ei anna valtaa. Väliin pysähtelen puroille juomaan tunturipurojen raikasta vettä. Maistuu todella hyvälle ja on kylmää. Muistikuvia näistä pitkistä yön tunneista ei juuri ole, mutta tiedän tavoilleni uskollisena nauttineeni matkasta. Nämä ovat joka kerta retkiä niin oman mielen syövereihin kuin myös uusiin upeisiin maisemiin – eivätkä nämäkään maisemat petä minua. On jotenkin epätodellinen olo jalkamatkustaa tällaisessa erämaassa. Olen, elän ja voin hyvin, vaikka olenkin todella väsynyt. Tämä on tila josta samaan aikaan nauttii ja toisaalta haluaa hypätä pois. Mieli kuiskaa korvaan, että kävele ja luovuta – ja samaan aikaan se käskee jatkamaan. On tehtävä valinta, tällä kertaa se on helppoa. Minä jatkan, en löydä yhtään hyvää syytä olla jatkamatta, eikä sellaisia kyllä montaa olekaan.

Toiseen huoltoon noin 80km kohdilla saavun jo aika raihnaisena ja tuntuu vaikealta juosta. Nappaan huoltoon toimitetusta kassistani lisää energiaa liiveihin ja tungen banaania suuhuni. Samalla paikalle pölähtää huomattavasti minua parempivointisen oloinen Eelis. Yllätyn hieman, sillä luulin johtavani kisaa hieman reilummin, mutta meno on näemmä hiipunut aikalailla alun hurmoksesta. Huollon kaverit kertoo meidän johtavan kisaa noin 5km kaulalla Jarkkoon ja Saaraan, jotka tulee takanamme. Eelis tekee nopean huollon ja päätän lähteä itsekin hänen kannoilleen. Olen väsynyt, mutta toivon saavani vetoapua Eelikseltä, päätän roikkua mukana niin kauan kuin vain kykenen.

Reitti on muuttunut teknisemmäksi, kivet ovat isompia, niitä on enemmän ja suopätkät pidempiä – tai sitten olen vain niin väsynyt, että tuntuu siltä. Onnistun kuitenkin roikkumaan Eeliksen mukana ja juoksustakin tuntuu tulevan taas jotain. Jossain hieman ennen 90 kilometrin rajapyykkiä koemme jotain täysin uskomatonta. Auringon nousun punertamaan aamuiseen taivaanrantaan ilmestyy aivan älyttömän iso ja kaunis sateenkaari. Se on kuin portti taivaaseen vasten loputonta erämaata. En ole ikinä nähnyt niin kaunista sateenkaarta. Ultrajuoksut ovat täynnä monesti arvaamattomiakin elämyksiä, kuten tälläkin kertaa. Tätä luonnon järjestämää näytöstä ihaillessani Eelis alkaa karkaamaan minulta ja katoaa näkyvistäni. Hetken kuluttua saavun vetsikkojoen rantaan. Katselen, että aika pahalta näyttää tämä kahlaamo ja nappaan maasta kepin jonka avulla lähden ylittämään jokea. Aika kovassa virrassa jo hyvin väsyneillä reisillä jääkylmässä vedessä noita reisiä myöten kahlaaminen ei ole oikein mitään herkkua, mutta niin vain siitä yli tullaan. Onneksi otin tuon puukepin ylityksen ajaksi mukaan. Vastarannalla vastaan tulee taas myös Eelis. On lähtenyt seuraamaan nauhoitusta vastarannalla väärään suuntaan, mistä olisi löytynyt parempi ylityskohta.. niinpä tietysti, molemmat mentiin vaikeamman kautta. No, tuota ei jäädä sen kummemmin ihmettelemään vaan lähdetään jatkamaan matkaa.

En pysty roikkumaan pitkään Eeliksen jalaksilla ja jään taivaltamaan yksin. Vastaan tulee uusi joenylitys ja kolmaskin, mutta nuo ovat jo matalampia eivätkä aiheuta kenkien kastumista kummempaa – vaan märäthän nuo ovat jo valmiiksi. Ilokseni huomaan, että nämä Hoka One Onen Torrent tossut ovat ihan hyvät litimärkinäkin, kuivuvat suht nopeasti hyvään juoksukuntoon. Eivät siis rutikuiviksi, mutta se litimärkyys poistuu ja mitään hetkellistä varpaiden kylmettymistä isompaa murhetta en tossujen suhteen koe. Sen sijaan etureidet on ihan loppu, on tosi vaikeata juosta. Loivassa alamäessä jalka ei juostessa jaksakaan enää nousta riittävästi, vaan vedän komean syöksyn kohti äiti maata. Ei reissua ilman kunnon pannuttamista. Keräilen hetken itseäni, eipä ole taaskaan naarmuja kummempia vaurioita, joten jalkaa vain päättäväisesti eteenkäsin. Sata kilometriä on jo täyttynyt ja jotenkin se tieto alkaa henkisesti helpottamaan. Uskottelen itselleni, että enää ei ole pitkä matka maaliin ja ihme kyllä, mieli uskoo tuota potaskaa. Vajaat 30 kilometriä on kuitenkin ihan miehekäs matka, varsinkin väsyneenä. Sitä en onneksi mieti niin, vaan nyt mennään sillä maaliin tullaan vaikka kontaten asenteella.

Ennen Skalluvaaran poroerottelualuetta nousee kova itätuuli ja alkaa satamaan vettä. Alkaa palelemaan ja päätän nykäistä sadetakin päälleni ja hanskat käsiin. Helpottaa heti, onneksi varusteet on keliin soveltuvat. Täällä ei heppoisilla vaatteilla olisi nyt rapea matkustaa.. Reilut 20km maaliin, niin lähellä ja silti niin kaukana. Kompuroin taas, mutta tällä kertaa en enää niin vauhdikkaasti. Saavun poroerottelualueelle, on omalla tavallaan hieno kokemus kulkea tämän lävitse. Täällä on varmasti tositoimien aikaan melkoinen tohina päällä, olisi hienoa päästä joskus seuraamaan tuota tapahtumaa. Se on varmasti vielä paljon televisiokuvaa vaikuttavampi kokemus omin silmin koettuna paikan päältä. Skalluvaaran ohitettuani alkaa todella loputtoman tuntuinen viimeinen osuus kohti Utsjokea. En jaksa enää juosta huonostikaan, vuoroin kävelen vuoroin juoksen, enempi kävellen. Matka taittuu kuitenkin hitaasti, mutta vakaasti. Jokainen askel vie lähemmäs määränpäätä. Niin se on ajateltava.

Vihdoin saavun viimeiseen laskuun kohti Utsjokea, alkaa jo helpottamaan. Väsynyt ja ryytynyt matkamies, jalkamatkailija on saapumassa määränpäähänsä. Viimeiset kilometrit asfalttitiellä tuntuvat todella pitkiltä, mutta niin vain se maali tulee kuin tuleekin vastaan. Tuntuu ettei yhtään liian aikaisin. Maalissa on aika koruton, mutta silti erittäin lämmin ja hyvä vastaanotto. Minulle selviää, että meitä kärkijuoksijoita ei odotettu näin nopeasti maaliin ja siksi maalialue ei ole vielä valmis. Meille on kuitenkin järjestetty suihku ja aamupala läheisessä Holiday Village Vallen hotellissa. Siinä samalla Jarkkokin saapuu maaliin. Siinä jutellaan hetki ja tosiaan – viimeinen huoltokin ollaan missattu. Ei tainnut ehtiä paikalle ennen meitä. Minua tuo ei kyllä harmita, sillä en sen poissaoloa osannut edes kaivata. Energiat riitti ja varsinkin tällä viimeisellä 50 kilometrillä puroja mistä juoda vettä oli hyvin.

Pian istutaankin Jarkon kanssa aamupalalla Vallen pöydässä. Aamupala on hyvä ja runsas, paikan isäntä jututtaa meitä ja selviää, että hän on saanut soutamalla edellisenä päivänä 24kg lohen ihan hotellin edestä. Komeeta on, kuten on oikeastaan omakin suoritukseni. Tulin maaliin toisena 14h ja 40min jalkapatikan jälkeen, väsyneenä, mutta ehjänä. Kilpailu oli hieno ja ensimmäistä kertaa järjestettynä järjestelytkin toimi mielestäni ihan hyvin. Reitti oli hyvin merkitty, lähinnä loppupätkällä tuuli oli vienyt osan reittimerkinnöistä ja niitä oli vähäm harvemmassa muutenkin. Tiheämpään niitä olisikin kyllä tarvinnut lähinnä oman mielen vahvistukseksi ja kaikki risteyskohdat oli kuitenkin hyvin merkitty, eikä reitiltä eksymisvaaraa kyllä ollut. Tosin kellossa ollut gps-jälkikin olisi kyllä opastanut perille minut tuhdimmassakin sumussa, nyt keli oli sateinen ja tuulinen loppupuolella kisaa, mutta näkyvyys oli kokoajan hyvä. Edes hämärimpään aikaan ei ollut ongelmia näkyvyyden kanssa. Viimeinen huolto tosiaan puuttui meidän kolmen ensimmäisen maaliin tullen osalta, mutta en sitä osannut edes kaivata eikä tuota kilpailun voittanut Eelis eikä Jarkkokaan tuntunut murehtivan. Muuten huollot oli riittävät, varsinkin siihen nähden, että tuonne erämaahan on kova homma raahata tavaraa. Tällaisiin kilpailuihin kun ei minun mielestäni kuulukaan saada reitin varrelle viiden tähden palvelua.

Kilpailusta jäi itselläni siis hyvä maku suuhun ja saatan kyllä lähteä uudelleenkin. Ennenkaikkea ihastuin Utsjoen ja Nuorgamin paikallisiin asukkaisiin joiden ystävällisyys ja tietynlainen kiireettömyys teki minuun kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Tämä Utsjoen ja Nuorgamin alue, sitä voi hyvin suositella paikaksi missä jokaisen tulisi käydä ainakin kerran elämässä. Minä haluan tulla tänne kyllä toisenkin kerran – jäi nimittäin sopivasti hampaankoloon tuosta kisasta oman suorituksen osalta – ja paikallinen poronkäristyskin maistamatta. Täällä jalkamatkailija saa viettää hienoa aikaa ja nauttia aitoa Lapin taikaa.

Mainokset
Categories: Yleinen

Artikkelien selaus

Kommentointi on suljettu.

Pidä blogia WordPress.comissa.

%d bloggers like this: