Kaldoaivi Ultratrail 130km

Tällaiset reissut lähtevät ehdottomasti jo kotipihasta, kun suuntana on Suomen ja Euroopan Unionin pohjoisin kylä Nuorgam. Nuorgamin kylä sijaitsee suurista lohistaan tunnetun Tenojoen rannalla, 43 kilometrin päässä Utsjoelta. Matkaa Nuorgamista on 30km Jäämerelle, 500km napapiirille ja 1300km Helsinkiin sekä 606km Keminmaalle kotiini. Siellä asuu 130 asukasta ja vuosi vierähtää sisältäen 53 päivää kaamosta ja 74 päivää keskiyön aurinkoa, joka ei laske koko yönä ollenkaan. Nuorgamissa puhutaan kolmea eri kieltä suomea, saamea ja norjaa. Kylälle tyypillistä onkin rajakauppa, minkä huomaa paikallisissa kahdessa K-kaupassa vieraillessa, missä norjalaisia on ostoksilla paljon. Rajakaupan lisäksi matkailu on paikallisille tärkeä tulonlähde poronhoidon ohella. Joka kesä paikalle saapuu paljon ihmisiä paitsi ihailemaan yötöntä yötä, myös kalastamaan lohia kuuluisasta Tenojoesta, jonka kenties kuuluisin kalastusalue on Alaköngäs. Oma matkani suuntautuisi kuitenkin kohti kylän eteläpuolella sijaitsevaa Kaldoaivin erämaata, missä kuljettavana tulisi olemaan 130km lapin taikaa. Kaldoaivin erämaa on yksi Lapin kahdestatoista erämaa-alueesta. Alue sijaitsee Inarissa ja Utsjoella, mutta tietön alue jatkuu myös Norjan puolelle. Kaldoaivi on Suomen suurin erämaa: sen pinta-ala on 2 924 neliökilometriä eli noin 57 prosenttia koko Utsjoen pinta-alasta. Tuntuu hienolta lähteä seikkailemaan tuonne, siellä tuntisi itsensä jälleen kerran niin pieneksi luonnon edessä.

Lähden kotoa torstai aamuna ajelemaan kohti Nuorgamia odottavaisin mielin. Ihmeesti ei niin jännitä tuleva, mutta vajaa viikko sitten köpöttelemäni Kempeleen SAUL SM-maraton tupsahtaa mieleen tämän tästä. Tiedän ottaneeni harkitun riskin, kun juoksin täysivauhtisen maratonin näin lähellä ultrakilpailua, mutta halusin osallistua molempiin tapahtumiin – ja silloinhan tulee tehdä kuten haluaa. Edellisenä päivänä kävinkin kokeilemassa jalkoja viiden kilometrin verran poluilla ja varsinkin vasen etureisi ja pohje tuli jo tuollaisesta pienestä lenkistä hieman kipeäksi, joten luonnollisesti palautumisaste hieman huoletti.. Vaan ongelmista ei pidä tehdä ongelmaa, ennenkuin niitä edes on. Tarkoitus on nauttia matkasta, joka suuntautuisi taas ihan uusiin maisemiin. Tämä harrastukseni on vienyt minut moniin upeisiin maisemiin ja jälleen kokisin varmasti yhden ikimuistoisen lisää.

Matka sujuu auton ratissa siten kuin nuo matkat yleensä sujuu, mutta Saariselän kohdille päästyäni maisemat alkaa muuttumaan ja matkanteko muuttuu Lapin satumaan ihailuksi. Tekisi mieli pysähtyä jokaiselle lättykioskille ja käydä tutkimassa jokainen järvenranta, osuupa matkalle Nuorgamiin Kevon kansallispuistoon vievän reitin alkupääkin. Sinnekin täytyy kyllä joskus lähteä, mutta nyt ei ole sen aika. Pitkän, mutta antoisan ajomatkan jälkeen saavun Utsjoelle ja näen ensimmäistä kertaa taianomaisen Tenojoen. Tuon kuuluisan lohijoen, joka toimii Suomen ja Norjan rajajokena. Käännyn joen suuntaan ja suuntaan kohti Nuorgamia, enää reilut 40 kilometriä ja ollaankin perillä. Kuin tilauksesta tällä viimeisellä etapilla osuu silmiini lohta väsyttävä kalastaja ja suikkaan samantien tien viereen katsomaan tuota jännittävää näytelmää joka päättyy kalastajan voitoksi. Kaveri kiskaisee 13kg lohen ylös ja tuntuu hienolta itsestäkin – ja eihän se ihme ole, olenhan itsekin joskus kalastellut ja oma lohiennätys onkin Simojoesta saamani 9kg lohi. Tiedän kuinka hieno tunne on pidellä tuota jokien valtiasta siiman päässä. Tästä loikotankin loppumatkan Nuorgamiin ja saavun majapaikkaani, joka on Nuorgamin lomakeskus. Sieltä löytyykin minulle oikein hyvä huone missä lepäillä seuraavan päivän kisaan asti.

Ahti suo antiaan Tenojoella

Alkaa kilpailun odottelu ja lepäily, teen pienen kävelylenkin lomakeskuksessa ja ilokseni törmään Tomiin ja Merjaan, joiden kanssa sain viettää todella upeat 10 vuorokautta Italiassa kesällä 2015. Tomi on onnistunut muuttamaan reitistä jaossa olleen suunnon gps jäljen garminille sopivaksi ja jakaa sen minullekin. Todella loistava juttu, nyt ei eksyis sumussakaan reitiltä. Siinä vietelläänkin hetki teetä nauttien lomakeskuksen kodalla ja jutellaan, kunnes tulee aika siirtyä lepäilemään omaan huoneeseeni.

Juhlapäivä eli kisapäivä valkenee suhteellisen lämpimänä, mutta tuulisena. Arvon vähän, että laitanko jalkaan shortsit vai pitkälahkeiset housut. Lopulta päädyn hieman hassulta näyttävään yhdistelmään, missä alla on pitkälahkeiset kompressiotrikoot ja päälle vedän shortsit. Shortsit halusin mukaan käytännön syistä, sillä niistä löytyy mukavasti taskuja energiaa ja ennenkaikkea roskia varten. Tykkään käyttää niiden taskuja roskakoreina, missä energiapatukoiden, geelien ja sen sellaisten roskat kulkee helposti maaliin asti – sillä yksi asia on päivänselvää. Polkujuoksussa ei jätetä yhtään roskaa luontoon reitin varrelle. Muuten kisavarustukseen kuuluu hoka one onen pieni liivi, pari puolen litran lötköpulloa, vanha kunnon inovin sadetakki, lumoniten pieni lamppu, ensiside, puhelin, hanskat, lämpöpeite sekä varuiksi mukaan vielä kevyt tuulitakki. Kokemuksesta kun tiedän, että Suomen kesä voi olla arvaamaton ja yleensä minunlainen vilukissa on tarvinnut lämmintä ylle. Varsinkaan hätätapauksen sattuessa ei haluttaisi odotella pelastajia pitkään ilman lämmintä ylle, sillä pian alkava retki suuntautuisi erämaahan mistä ei haeta kuin mönkijällä tai helikopterilla.

Kello lähestyy pykälää ja iltakuuden startti on jo käsillä. Pieni kisavire valtaa mielen, kun reilun kolmenkymmenen muun juoksijan kanssa asetun lähtökaarelle. Siitä sitten matkaan ja ensin kohti Pulmankijärveä. Alkuun olisi noin 15km tietä, kunnes lähdettäisiin tiettömille taipaleille. Otan mahdollisimman rennon alkulaukan ja ensimmäisessä nousussa väliin hölkkään ja väliin kävelen. Lähdöstä kun noustaan alkuun n. 200m korkeammalle ja siitä lähdetään laskemaan loivasti kohti Pulmankijärveä. Ensimmäiset 10 kilometriä tulee helposti, mutta pikkuhiljaa huoman jalkojen ”pökkelöityvän”. Eipä tuo mikään ihme ole, kuusi päivää aiemmin juostu täysivauhtinen maraton ei mitenkään optimaalinen valmistautuminen ole tällaiselle reissulle ja palautuminen on keskeneräistä. Mietin hetken, että voi tulla pitkä reissu näillä kintuilla.. En kuitenkaan jää asiaa mutehtimaan, vaan päätän juosta sen mitä jalat kantaa katsoen kuinka kauas ne sitten kantavatkaan.

Kuva: Sannamari Ratilainen

Matka etenee Samulin kanssa yhtä matkaa aina tieosuuden loppuun asti kärkipaikalla, kunnes reitin kääntyessä erämaahan Samuli alkaa hiljalleen jäämään jälkeeni. Nyt ollaan yksin erämaan lumoavissa maisemissa. Kaikessa karuudessaan maisemat tuovat minulle nautintoa. Tulee mieleen lapsena lukemani lukemattomat Tex Willerit. Olo on kuin keskiyön cowboylla keskellä länkkäriä. Tuntuu hyvältä, jostain kumman syystä viihdyn tällaisissa tilanteissa. Juoksemassa yksin omien ajatusteni seurassa pitkin upouusia polkuja. Reitti on mönkijäuraa, hyvin samantyyppistä kuin ruotsissa juoksemallani Tierra Artic Ultralla Nikkaluoktasta Abiskoon. Tosin tuolla kungsledenin polulla oli pitkospuita aika paljon, täällä niitä ei ole ja jos olisi ollut sateisempi kesä, niin kengät ei takuulla olisi näin kuivat. Alusta on vuoroin kivenkovaa uraa, vuoroin kuivaa erämaasuota. Pääosin kuitenkin kivistä kovaa uraa, mutta kivet ovat aika pyöreitä ja matalia. Reitti on siis kohtuullisen helposti juostavaa, ei niin teknistä polkua, omaten kuitenkin omat haasteensa.

Ensimmäinen huolto tulee vastaan noin 30 kilometrin kohdilla ja saavun sinne ihan hyvävointisena, joskin jalkoja painaa jo turhankin paljon kuljettuun matkaan nähden. Huollan tosi nopeasti, vettä pulloihin, pari suklaapalaa suuhun ja kourallinen perunalastuja mukaan. Eipä se matka etene huolloissa notkumalla. Olen aina pyrkinyt hoitamaan nämä pysähdykset mahdollisimman nopeasti, sillä lihasjäykkyyskin tuntuu itselläni iskevän jalkoihin nopeasti ellei niille anna liikettä. Tässä huollossa en näe enää muita, vaan suuntaan katseeni kohti seuraavaa huoltoa, joka löytyisi noin 80km kohdilta. Hyppään kohti yötä odottavaisin mielin.

Tämä noin 50km pitkä huoltojen väli menee jo aikalailla hitaammin. Huomaan etten ole ihan siinä iskussa kuin parhaimmillani olen ollut, mutta matka kuitenkin etenee. Jalkoja väsyttää, minua väsyttää, on yö ja haluttaisi nukkua. Tiedän kuitenkin kokemuksesta tämän tilan menevän ohi, kun sille ei anna valtaa. Väliin pysähtelen puroille juomaan tunturipurojen raikasta vettä. Maistuu todella hyvälle ja on kylmää. Muistikuvia näistä pitkistä yön tunneista ei juuri ole, mutta tiedän tavoilleni uskollisena nauttineeni matkasta. Nämä ovat joka kerta retkiä niin oman mielen syövereihin kuin myös uusiin upeisiin maisemiin – eivätkä nämäkään maisemat petä minua. On jotenkin epätodellinen olo jalkamatkustaa tällaisessa erämaassa. Olen, elän ja voin hyvin, vaikka olenkin todella väsynyt. Tämä on tila josta samaan aikaan nauttii ja toisaalta haluaa hypätä pois. Mieli kuiskaa korvaan, että kävele ja luovuta – ja samaan aikaan se käskee jatkamaan. On tehtävä valinta, tällä kertaa se on helppoa. Minä jatkan, en löydä yhtään hyvää syytä olla jatkamatta, eikä sellaisia kyllä montaa olekaan.

Toiseen huoltoon noin 80km kohdilla saavun jo aika raihnaisena ja tuntuu vaikealta juosta. Nappaan huoltoon toimitetusta kassistani lisää energiaa liiveihin ja tungen banaania suuhuni. Samalla paikalle pölähtää huomattavasti minua parempivointisen oloinen Eelis. Yllätyn hieman, sillä luulin johtavani kisaa hieman reilummin, mutta meno on näemmä hiipunut aikalailla alun hurmoksesta. Huollon kaverit kertoo meidän johtavan kisaa noin 5km kaulalla Jarkkoon ja Saaraan, jotka tulee takanamme. Eelis tekee nopean huollon ja päätän lähteä itsekin hänen kannoilleen. Olen väsynyt, mutta toivon saavani vetoapua Eelikseltä, päätän roikkua mukana niin kauan kuin vain kykenen.

Reitti on muuttunut teknisemmäksi, kivet ovat isompia, niitä on enemmän ja suopätkät pidempiä – tai sitten olen vain niin väsynyt, että tuntuu siltä. Onnistun kuitenkin roikkumaan Eeliksen mukana ja juoksustakin tuntuu tulevan taas jotain. Jossain hieman ennen 90 kilometrin rajapyykkiä koemme jotain täysin uskomatonta. Auringon nousun punertamaan aamuiseen taivaanrantaan ilmestyy aivan älyttömän iso ja kaunis sateenkaari. Se on kuin portti taivaaseen vasten loputonta erämaata. En ole ikinä nähnyt niin kaunista sateenkaarta. Ultrajuoksut ovat täynnä monesti arvaamattomiakin elämyksiä, kuten tälläkin kertaa. Tätä luonnon järjestämää näytöstä ihaillessani Eelis alkaa karkaamaan minulta ja katoaa näkyvistäni. Hetken kuluttua saavun vetsikkojoen rantaan. Katselen, että aika pahalta näyttää tämä kahlaamo ja nappaan maasta kepin jonka avulla lähden ylittämään jokea. Aika kovassa virrassa jo hyvin väsyneillä reisillä jääkylmässä vedessä noita reisiä myöten kahlaaminen ei ole oikein mitään herkkua, mutta niin vain siitä yli tullaan. Onneksi otin tuon puukepin ylityksen ajaksi mukaan. Vastarannalla vastaan tulee taas myös Eelis. On lähtenyt seuraamaan nauhoitusta vastarannalla väärään suuntaan, mistä olisi löytynyt parempi ylityskohta.. niinpä tietysti, molemmat mentiin vaikeamman kautta. No, tuota ei jäädä sen kummemmin ihmettelemään vaan lähdetään jatkamaan matkaa.

En pysty roikkumaan pitkään Eeliksen jalaksilla ja jään taivaltamaan yksin. Vastaan tulee uusi joenylitys ja kolmaskin, mutta nuo ovat jo matalampia eivätkä aiheuta kenkien kastumista kummempaa – vaan märäthän nuo ovat jo valmiiksi. Ilokseni huomaan, että nämä Hoka One Onen Torrent tossut ovat ihan hyvät litimärkinäkin, kuivuvat suht nopeasti hyvään juoksukuntoon. Eivät siis rutikuiviksi, mutta se litimärkyys poistuu ja mitään hetkellistä varpaiden kylmettymistä isompaa murhetta en tossujen suhteen koe. Sen sijaan etureidet on ihan loppu, on tosi vaikeata juosta. Loivassa alamäessä jalka ei juostessa jaksakaan enää nousta riittävästi, vaan vedän komean syöksyn kohti äiti maata. Ei reissua ilman kunnon pannuttamista. Keräilen hetken itseäni, eipä ole taaskaan naarmuja kummempia vaurioita, joten jalkaa vain päättäväisesti eteenkäsin. Sata kilometriä on jo täyttynyt ja jotenkin se tieto alkaa henkisesti helpottamaan. Uskottelen itselleni, että enää ei ole pitkä matka maaliin ja ihme kyllä, mieli uskoo tuota potaskaa. Vajaat 30 kilometriä on kuitenkin ihan miehekäs matka, varsinkin väsyneenä. Sitä en onneksi mieti niin, vaan nyt mennään sillä maaliin tullaan vaikka kontaten asenteella.

Ennen Skalluvaaran poroerottelualuetta nousee kova itätuuli ja alkaa satamaan vettä. Alkaa palelemaan ja päätän nykäistä sadetakin päälleni ja hanskat käsiin. Helpottaa heti, onneksi varusteet on keliin soveltuvat. Täällä ei heppoisilla vaatteilla olisi nyt rapea matkustaa.. Reilut 20km maaliin, niin lähellä ja silti niin kaukana. Kompuroin taas, mutta tällä kertaa en enää niin vauhdikkaasti. Saavun poroerottelualueelle, on omalla tavallaan hieno kokemus kulkea tämän lävitse. Täällä on varmasti tositoimien aikaan melkoinen tohina päällä, olisi hienoa päästä joskus seuraamaan tuota tapahtumaa. Se on varmasti vielä paljon televisiokuvaa vaikuttavampi kokemus omin silmin koettuna paikan päältä. Skalluvaaran ohitettuani alkaa todella loputtoman tuntuinen viimeinen osuus kohti Utsjokea. En jaksa enää juosta huonostikaan, vuoroin kävelen vuoroin juoksen, enempi kävellen. Matka taittuu kuitenkin hitaasti, mutta vakaasti. Jokainen askel vie lähemmäs määränpäätä. Niin se on ajateltava.

Vihdoin saavun viimeiseen laskuun kohti Utsjokea, alkaa jo helpottamaan. Väsynyt ja ryytynyt matkamies, jalkamatkailija on saapumassa määränpäähänsä. Viimeiset kilometrit asfalttitiellä tuntuvat todella pitkiltä, mutta niin vain se maali tulee kuin tuleekin vastaan. Tuntuu ettei yhtään liian aikaisin. Maalissa on aika koruton, mutta silti erittäin lämmin ja hyvä vastaanotto. Minulle selviää, että meitä kärkijuoksijoita ei odotettu näin nopeasti maaliin ja siksi maalialue ei ole vielä valmis. Meille on kuitenkin järjestetty suihku ja aamupala läheisessä Holiday Village Vallen hotellissa. Siinä samalla Jarkkokin saapuu maaliin. Siinä jutellaan hetki ja tosiaan – viimeinen huoltokin ollaan missattu. Ei tainnut ehtiä paikalle ennen meitä. Minua tuo ei kyllä harmita, sillä en sen poissaoloa osannut edes kaivata. Energiat riitti ja varsinkin tällä viimeisellä 50 kilometrillä puroja mistä juoda vettä oli hyvin.

Pian istutaankin Jarkon kanssa aamupalalla Vallen pöydässä. Aamupala on hyvä ja runsas, paikan isäntä jututtaa meitä ja selviää, että hän on saanut soutamalla edellisenä päivänä 24kg lohen ihan hotellin edestä. Komeeta on, kuten on oikeastaan omakin suoritukseni. Tulin maaliin toisena 14h ja 40min jalkapatikan jälkeen, väsyneenä, mutta ehjänä. Kilpailu oli hieno ja ensimmäistä kertaa järjestettynä järjestelytkin toimi mielestäni ihan hyvin. Reitti oli hyvin merkitty, lähinnä loppupätkällä tuuli oli vienyt osan reittimerkinnöistä ja niitä oli vähäm harvemmassa muutenkin. Tiheämpään niitä olisikin kyllä tarvinnut lähinnä oman mielen vahvistukseksi ja kaikki risteyskohdat oli kuitenkin hyvin merkitty, eikä reitiltä eksymisvaaraa kyllä ollut. Tosin kellossa ollut gps-jälkikin olisi kyllä opastanut perille minut tuhdimmassakin sumussa, nyt keli oli sateinen ja tuulinen loppupuolella kisaa, mutta näkyvyys oli kokoajan hyvä. Edes hämärimpään aikaan ei ollut ongelmia näkyvyyden kanssa. Viimeinen huolto tosiaan puuttui meidän kolmen ensimmäisen maaliin tullen osalta, mutta en sitä osannut edes kaivata eikä tuota kilpailun voittanut Eelis eikä Jarkkokaan tuntunut murehtivan. Muuten huollot oli riittävät, varsinkin siihen nähden, että tuonne erämaahan on kova homma raahata tavaraa. Tällaisiin kilpailuihin kun ei minun mielestäni kuulukaan saada reitin varrelle viiden tähden palvelua.

Kilpailusta jäi itselläni siis hyvä maku suuhun ja saatan kyllä lähteä uudelleenkin. Ennenkaikkea ihastuin Utsjoen ja Nuorgamin paikallisiin asukkaisiin joiden ystävällisyys ja tietynlainen kiireettömyys teki minuun kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Tämä Utsjoen ja Nuorgamin alue, sitä voi hyvin suositella paikaksi missä jokaisen tulisi käydä ainakin kerran elämässä. Minä haluan tulla tänne kyllä toisenkin kerran – jäi nimittäin sopivasti hampaankoloon tuosta kisasta oman suorituksen osalta – ja paikallinen poronkäristyskin maistamatta. Täällä jalkamatkailija saa viettää hienoa aikaa ja nauttia aitoa Lapin taikaa.

SAUL SM-maraton Kempele

On 4. elokuuta ja Kempele Z-maratonin aika. Maratonkilpailun, jonka olin ottanut tänä vuonna tavallaan pääkilpailukseni, koska se sattuu tänä vuonna olemaan samalla myös Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maraton. Oma kova haave ja tavoite olisi ottaa mitali M40 sarjassa ja mieluiten tietysti kultainen sellainen. Tiesin, että siitä ei tulisi helppoa, mutta kaiken osuessa kohdilleen ainakin mitalihaaveet olisi mielestäni ihan realistiset.

Maratonjuoksun taikaa. Kuva: Arto Kyngäs

Maratonstartti olisi jo kymmeneltä aamulla, joten lähdetään jo hyvissä ajoin Susannan kanssa ajelemaan Kempeleeseen (mitenhän lie tuo Kempele sitte oikein taivutetaankin). Maratonin lähtöaika on itselleni kyllä aikainen, minulla kun kone ei oikein aamusta tahdo toimia ikinä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta aikaisella startilla vältettäisiin ihan koko kilpailun juokseminen lämpimimpään päiväsaikaan. Takana onkin pitkä hellejakso ja maratonaamun 17 astetta tuntuu jopa viileältä – tosin tiedän sen tunteen juostessa vielä tulevan muuttumaan. Tuollaiset hieman yli 20 astetta mitä päiväksi lupailee ei missään nimessä ole maratonia ajatellen optimaalinen, mutta se on kuitenkin sama lämpöasteluku kaikille kilpailijoille. Ja tänäänhän ei juostaisi niinkään omaa ennätystä, vaan mitalia varten.

Ennen kilpailua ehdin vielä hieman verrytellä ja vaikka on vielä aamu, niin huomaan, että normaali t-paita on jo verrytellessä liikaa. Vaihdan sen hihattomaan ja keveämpikankaiseen paitaan. Susanna asettelee minulle numerolaput paitaan siinä samalla, kun juttelen muidenkin paikalle tulleiden kanssa. Kohta olisi lähtö, ehkä hieman jo jännittää. En tiedä miksi, olenhan näitä jo ehtinyt juoksemaan, mutta silti aina tahtoo olla sellaista sopivaa maratonjännitystä. Kuinkahan tässä tulisi käymään? Kestänkö taas nuo 42 armotonta kilometriä? Toimiiko jalat? Sitähän se on, joka kerta. Sidon vielä luotto maratontossuni, Hoka One Onen Tracerit oikein ja huolella jalkoihini. Nimittäin Kuivaniemen markkinahölkällä piti pysähtyä kilometrin jälkeen sitomaan kenkiä nauhojen auettua – tänään en sitä halua kokea.

Kilpailun startti lähestyy ja siirryn starttialueelle. Siellä kilpailun johtaja Juha Liljamo antaa ohjeita reitistä ja järjestelyistä – ja tekeekin sen sellaisella taidolla, että näin tulisi toimia muissakin kilpailuissa. Lupaa tarvittaessa toistaa ohjeet vaikka ruotsiksi, jos joku vain haluaa 🙂 No, kukaan ei halua, joten ohjeet tulee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan suomeksi ja sitten paikalle saapunut Suomen Aikuisurheiluliiton edustaja esittäytyy meidän maratoonareiden matkaan lähettämistä varten. Olotila on odottava, haluttaa jo lähteä matkaan.

Lähtö tapahtuukin pian ja otan heti reippaan askeleen päälle, haluan alkuun vähän katsoa, että millaista vauhtia kilpakumppanit haluaa pitää – ja vauhtiahan sitä näköjään halutaan pitää. Edelleni asettuu kolme oman sarjani juoksijaa sekä kaksi M50 sarjan juoksijaa ja pitävät sen verran reipasta tahtia, että totean sen olevan hieman liian lujaa itselleni tällä hetkellä. Ei se mitään mahdotonta latomista ole, vähän alle neljää minuuttia per kilometri, mutta oma maratonkunto ei vain valitettavasti ole nyt ihan sitä. Niinpä otankin itse napsun vauhdista pois ja jään yksikseni juoksemaan näiden viiden loitotessa pikkuhiljaa edelläni. On kuitenkin pakko malttaa, sillä tiedän noutajan tulevan viimeistään toisella kierroksella, jos jään tuohon seuraan latomaan. Pitää siis vain luottaa, että omasta M40 sarjasta joku kolmesta edellä juoksevasta olisi aloittanut liian lujaa ja itse sopivasti – ja näin saavuttaa itselleni asettamani mitalitavoite.

Matka jatkuu kuten maratonilla on tapana jatkua. Ensimmäiset kilometrit sitä hakee rentoa sopivaa rytmiä ja miettii, ettei varmaan jaksa tätä tahtia loppuun, sitten siihen alkaa hiljalleen tottumaan ja alkaa uskomaan. Kehon ja mielen valtaa jonkinlainen mystinen maratontila. Tällaistahan se yleensä on, aina jonnekin 30km asti, kunnes aletaan katsomaan mitä juoksussa oikeasti tapahtuu. Taival siis etenee sangen tyypilliseen tapaan, kaikki pelaa hienosti. Niin maratonin järjestelyt kuin oma maallinen tomumajakin. Vaan Kempeleen Z-maratonilla kyllä järjestelyt pelaakin aina enempi kuin hyvin ja tapahtuma on sellainen mihin muidenkin maratonjärjestäjien kannattaisi tehdä vaikkapa ihan tutustumismatkoja juoksijan roolissa. Ainoa ongelma matkaa taittaessa alkaa olemaan kohonnut lämpötila, joka tuntuu jopa paahteiselta auringon pilkistäessä väliin pilvien raosta täydellä voimallaan. Tuo sama ongelma on kuitenkin kaikilla ja aika hyvin saan helpotusta kaatamalla huoltopaikoilla lasillisen vettä itseni päälle sekä ottamalla kastelusienen, joka sopii hyvin niskaan paidan alle ja jolla saan väliin viilennettyä itseäni.

25km jälkeen elän aika vaikeita hetkiä. Tuntuu tosi huonolta, mutta saavutan kuitenkin edelläni menevää M50 sarjan juoksijaa, joka ei ole enää selvästi tuoreimmillaan. Samalla minut on kuitenkin juossut kiinni myös oman sarjani juoksija, joka vaikuttaa vielä ihan hyvävoimaiselta ja ohittaakin minut. Koetan roikkua siinä mukana, mutta on pakko ihan aavistuksen verran antaa periksi ja päästää kaveri karkaamaan. Olen nyt siis sijalla 5. omassa sarjassani. Väli 25km – 30km menee todella tukkoisasti, mutta sitten alkaa reitillä myötätuuliosuus ja pääsen yhtäkkiä takaisin juoksun päälle. Vauhtikin nousee taas hieman ja äsken minut ohittanut kaveri tuleekin yllätyksekseni selkä edellä vastaan. En juuri jää ihmettelemään, vaan jossain 33-34km kohdilla pyyhkäisen hänestä ohi ja alan latoa sen mitä enää jaksan. Yllättävän hyvin jaksan, vaikka pitkän hellejakson aikana en päässytkään tekemään tärkeitä pitkiä reippaita lenkkejä, joita pidän maratonille valmistautuessa ihan tärkeimpinä harjoituksina. Luultavasti omat jalat ovat kuitenkin saaneet aiemmin juoksemieni Aavasaksan maratonin, Mikkelin maratonin ja Kuivaniemen markkinahölkän aikana sen verran runtua, että maratoniskuttuneisuus (kuten Z asian ilmaisee) on niihin edes jotenkin tarttunut ja pystyn tulemaan loppua suhteellisen hyvällä höökillä omaan nykytasooni nähden.

Viimeiset viisi kilometriä lasken aikatauluja alle kolmen tunnin aikaan. Olen omassa sarjassani sijalla 4 ja koska pitkilläkään suorilla en näe ketään edessäni, niin tiedän, että tämä lienee sitten se lopputuloskin. Ladon loppua sen mitä jaksan, mutta kuitenkin varoen liikaa rynnimistä. En ota mitään riskejä, sillä alle kolmen tunnin aika on minulle maratonilla kuitenkin aina niin hyvä, että sitä ei kannate enää hukata liialla riskinotolla. Ajassa 2.58.55min saavunkin maaliin ja saan taas martonsarakkeeseen yhden alle kolmen tunnin ajan. Olen ihan nakit ja muusi tuossa lämmössä juoksusta ja tuntuu tosi pahalta, toisaalta myös taivaallisen ihanalta, ihan kuten maratonin maalissa aina tuntuu. Susanna on vastassa ja saan juomaa. Olo alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Olen sarjani 4., tavoittelemaani mitaliin jäin lopulta noin kaksi minuuttia. Olen lopussa ottanut pronssisijaa kiinni, mutta en riittävästi. Kenties olisin yrittänyt viimeisellä kympillä yltiöpäistä riskiä, jos olisin tiennyt tämän, mutta nyt sillä ei ole enää merkitystä. Tällä kertaa löytyi sarjastani kolme minua parempaa ja jäin ilman SM-mitalia. Olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen. Aika oli omaan tasooni nähden ihan hyvä ja maalissa olin sen verran kanttuvei, että tuli kuitenkin otettua maratonjuoksun riemua aikalailla koko rahan edestä matkan aikana. SAUL SM-maratonilta jäi siis tällä kertaa käteen 4. sija, eiköhän sitä sijoitusta siis lähdetä ensi vuonna parantelemaan. Maratonjuoksu on kyllä niin parasta!!

Kempele Z maraton (SAUL SM). Kuva: Susanna

Heinäkuun hellimää

Huh hellettä kelpaa sanoa heinäkuun taivuttua elokuulle ja jalkamatkailijankin aloiteltua uuden kuukauden. Ihmiset pelkäävät perinteisesti ydinsotaa, mutta nykyään huoli on entistä enemmän myös ilmastonmuutoksessa. Vaikka itse nautinkin lämpimästä, niin ymmärrän näin pitkien hellejaksojen olevan myös ongelmallisia niin luonnon, kuin myös ihmisenkin kannalta näillä leveysasteilla. Pahimpana uhkana ihmiselle itselleen pidän kuitenkin edelleen sisältämme kumpuavaa uhkaa, herkkää taipumustamme päihderiippuvuuteen ja itsemme tuhoamiseen nopeammin muuten kuin ilmastonmuutoksen kautta, jos toki ilmastonmuutos huolettaa pidemmällä aikavälillä enemmän. Nykyinen elämä on kovin kiireistä ja pitää olla vahva pysyäkseen rattaiden kyydissä. Itselleni yksi keino pysyä tässä kyydissä on juoksu, tuo yksinkertainen liike, joka antaa elämääni rytmitystä sekä tarjoaa myös hetkiä milloin millään muulla kuin tuolla liikkeellä ei ole merkitystä. Se on minun henkireikäni, lepopaikkani, vaikka se ei varmasti aina siltä näytäkään, esimerkiksi kovaa pitkää vauhtikestävyyslenkkiä tehdessäni. Silloin olen kuitenkin toisessa kodissani, juostessani vailla arkisten asioiden ajatuksia, keskittyen vain tuohon juoksun tunteeseen. Juoksu on terapiaa, parhaimmillaan parasta mahdollista sellaista.

Kuivaniemen markkinahölkästä irtosi toinen sija.

Lämmintä siis riitti tänä kesänä heinäkuussa, mikä toisaalta kovin miellytti, mutta toisaalta toi myös omat haasteensa harrasteluuni. Kilometritkin jäivät heinäkuussa hieman vaatimattomiin 320 kilometriin juoksun osalta. osin tuon aiheutti pitkään jatkuneet hellekelit, mutta myös kilpaileminen Mikkelin maratonilla, joka luonnollisesti keventyleineen ja palautteluineen syö hieman noita kilometrejä. Tuntimääräisesti sen sijaan harjoittelua tuli mukavat reilut 51 tuntia, sillä juoksun ohella tein heinäkuussa yhden lyhyen vaellusreissun, kävelin reilut 7 tuntia sekä pyöräilin noin 12,5 tuntia. Hyvänä hankintana sainkin heinäkuussa käyttööni minulle uuden polkupyörän, jonka ostin käytettynä tuttavaltani Matiakselta. Kiitokset hänelle hyvistä kaupoista. Vaikka juoksu tietysti onkin minulle se ehdoton ykköslaji, niin joskus varsinkin kevyen aerobisen harjoittelun voi korvata muilla lajeilla, toisinaan se voi olla mielestäni jopa ihan viisasta. Juoksu kun on kuitenkin erittäin kuluttava laji, monessakin mielessä. Joskus on hyväksi rasittaa hengityselimistöä ja sydäntä jollain toisella tavalla ja antaa lihaksien, jänteiden ja luiden päästä hieman helpommalla. Näin uskoisin palautumiseni tehostuvan ja sitäkautta saavani lisää potkua myös juoksuharjoitteluun. Hyvinä tukilajeina pidän kävelyä, pyöräilyä ja uintia. Uinnissa olen vain ainakin toistaiseksi niin huono, että minulle nuo tukilajit ovat lähinnä nuo kävely sekä pyöräily.

Hellekeleillä pyörällä sotkeminen on helpompaa.

Kesä ja kisakausi on siis hyvällä mallilla ja vähimmäistavoite, maraton alle kolmen tunnin on tavoitettu. Nälkää parempaankin olisi kyllä jäljellä, mutta kovin tuntuu nyt siltä, että olen pitkän viime talven aikana hieman kadottanut punaista lankaa harjoittelussani ja tämän vuoksi en ehdi enää tänä vuonna korjata tasoani seuraavalle askeleelle, maratonin b-rajan 2.50h rikkomiseen. Ajatuksia tulevan talven harjoittelusta on kuitenkin syntynyt miettimällä mitä tein aiemmin ollessani hyvin lähellä tuon rajan saavuttamista kuin myös palaamalla tutkimaan niitä perusteoksia joiden avulla olen omaa harjoitteluani suunnittellut sovittaen oppeja omaan vuorotyöhöni sekä jo hieman korkeaan ikääni maratonjuoksijana.

Henäkuun harjoittelujakauma juoksun osalta.

Nälkää siis edelleen on ja se on hyvä asia. Sitä ennen nautin kuitenkin loppukesän ja syksyn kilpailuista. Kenties sieltä tulee vielä syyslentojen aikaan erittäin hyviäkin tuloksia, sillä kunto tuntuu olleen kuitenkin hieman nousussa kokoajan syksyä kohti ja mikä hienointa. Jalkamatkailijan jalka on noussut 100% terveenä koko kesän ajan. Tästä on hyvä jatkaa kohti tavoitteita – Hyvällä höökillä.

Mikkeli Juoksun maraton 2018

Tässä sitä taas seisoskellaan, maraton juoksun lähtöviivalla Savon sydämessä, Mikkelissä. Pikaisen tutustumisen perusteella erittäin kauniissa kaupungissa, jossa olisi kyllä voinut viettää vaikka useammankin päivän nauttien savolaisesta lupsakkuudesta. Vaan nyt on satunnaisen jalkamatkailijan osalta edessä jälleen kerran maraton – ja vain maraton. Ei mikään muu kuin maraton, ja ihan kaikki eli maraton, ikäänkuin hieman Z mukaillen. Hieman jännittää, niin aina, vaikka on näitä tullut jo juostua ja osaa odottaa hieman mitä on edessä.

Lähtö tapahtuu nopeasti ja pääsen reippaasti eturivistä liikkeelle. Reittiin en ole etukäteen tutustunut, mutta kuulemani mukaan se ei Mikkelissä ole mikään maailman nopein neljään kertaan kierrettävä varttimaratonin reitti. Vaan kaikille se on sama ja itselleni ei ole koskaan ollut tärkeätä valita pelkästään Berliinin tapaisia kiitoratoja maratonkohteiksi. Minusta on hauskaa tutustua uusiin juoksutapahtumiin ja nähdä uusia reittejä juoksemalla. Niin kaupungeissa, metsissä kuin vuorillakin. Se on minulle tämän harrastuksen suola, jos toki on myönnettävä, että kilpailuhenkisenä haluan aina samalla tehdä myös parasta mahdollista tulosta – ja kilpailussa hyvin sijoittuminen on myös minulle aina tavoitteena.

Ensimmäinen varttimaratonin kierros sujuu reittiin tutustuen. Vauhti on hyvää, varsinkin kierroksen ensimmäisellä puoliskolla. Toinen puolisko näyttääkin sitten reitin vaativuuden sisältäen aika monta terävää käännöstä ja napakkaa nousua. Kierroksen loppupuolella jalat alkaa tuntumaan aika pehmeiltä, johtuen varmaankin noista nousuista. Mieleen hiipii ajatus, niinköhän tässä jaksaa kanttaamatta vielä noin 30 kilometrin matkan.. Tosin sama ajatus se on aina maratonia juostessa noin kympin kohdilla.

Toiselle kierrokselle lähtiessä minut on saavuttanut Mikkelin kilpaveikkojen Antti Nisonen, todellinen kestävyysjuoksun professori, joka oman juoksuharrastuksensa ohella tekee erittäin hienoa työtä nuorten juoksuvalmennuksen parissa. En ihmettelisi, vaikka tuon työn tuloksena saisimme joku päivä nauttia Mikkelistä kotoisin olevan juoksijan arvokisajuoksuista. Antti passailee askeltaan kanssani parisen kilometrin verran, kunnes alkaa hiljalleen repimään vääjäämättömästi eroa minuun. Oma vauhti on taipunut hieman ensimmäiseltä kierrokselta, mutta on silti edelleen ihan hyvää ja noin 1.28h ajassa saavutankin matkan puolivälin.

Kolmannelle kierrokselle lähden ihan hyvillä mielin. Jalat tuntuvat taas paremmilta. Ilmeisesti olivat vain paljosta autossa istumisesta hieman tiltissä ja nyt ovat jo vähän auenneet, ymmärtäneet mikä homman nimi on. Se on maraton. 42195m juoksua. Kierroksen loppupuolen napakat nousut alkaa nyt tuntumaan kyllä jo silti aika tavalla ja vauhtikin hiipuu taas hieman. Alan laskemaan mahdollisuuksiani alle kolmen tunnin aikaan. Kyllä niitä vielä on, mutta viimeisestä kierroksesta tulisi kyllä taistelua..

Neljäs ja viimeinen kierros. Nyt täytyy jaksaa. Kierroksen ensimmäisellä helpommalla puoliskolla tsemppaan itseäni kaikin tavoin ja saankin ruoskittua maallisen tomumajani jonkinlaiseen vauhtiin ja pidettyä näin elossa mahdollisuudet alle kolmen tunnin aikaan. Laskeskelen kokoajan päässä, että millä keskitahdilla loppu pitäisi tuohon tavoitteeseen tulla. Kierroksen toisen puoliskon mäkisemmällä osuudella napakat nousut alkaa jo tosissaan tuntumaan ja vauhti hiipuu niissä tosi paljon. Onneksi jalat ja pää jaksaa jo paljon Aavasaksan maratonia paremmin tätä maratonnautintoa. Viimeisiä kymmentä kilometriä. Samaan aikaan, kun tuntuu todella pahalta, niin samaan aikaan tuntuu niin hyvältä. Tämä on sitä minkä vuoksi maratonjuoksusta ei voi olla pitämättä. Taistelu maratonväsymystä ja pahaa oloa vastaan on mahtavaa.

Viimeiset kaksi kilometriä. Olen jo aika varma, että vaikka tiukille tulee menemään, niin alle kolme tuntia onnistuu tänään. Vedän hieman nousuvoittoisia metrejä ennen Mikkelin urheilustadionille saapumista sen mitä enää jaksan ja jaksanhan minä – riittävästi. Maaliin tulen ajalla 2.59.45h. Ei ole ennätys, ei edes lähelle sitä, mutta mikä tunne! Harvoin on tuntunut näin hyvälle maratonin maalissa. Oli upea taistelu ja sen seurauksena juoksin nyt myös 42 vuotiaana alle kolmen tunnin ajan maratonilla. Makoilen happea haukkoen ja Susanna on minua vastassa. Kaikki siis enemmän kuin hyvin. Olen maalissa koko maratonin kolmantena ja oman ikäluokkani toisena maratonin voittaneen Antti Nisosen ja oman M40 ikäryhmäni voittaneen Timo Sereniuksen jälkeen. Tällä kertaa näille herroille taipuminenkaan ei tunnu pahalta. Olen sen verran tyytyväinen suoritukseeni.

M40 sarjan palkintojenjako

Alle kolme tuntia siis alittui ja vieläpä suhteellisen hitaalla reitillä, jolle garmin antoi noususummaksi 261 metriä. Reittiin nähden juoksun kulku oli aika odotettu ja erityisen hyvilläni olen siitä, että jalat jaksoi nyt paljon Aavasaksan maratonia paremmin takoa loppua kohti. Valmistautuminen kisaankin taisi olla ihan onnistunutta. Viikkoa ennen juoksin 31km mittaisen Raahe Trail Runin, mistä maltoin palautella hyvin ennen tätä kisaa ja sain tuolta varmasti ihan hyvän kuntopiikin tähän kisaan, kun maltoin olla siellä vetämättä ihan itseäni piippuun asti. Kelikin oli nyt Mikkelissä heinäkuun keliksi hyvä. Pilvistä ja tulipa muutama sadepisarakin, jos toki lämmintä kyllä oli. Reittikin miellytti, vaikka se ei varmasti maailman nopein reitti varmasti olekaan, niin se on monipuolinen ja ennenkaikkea kaunis tarjoten maisemakierroksen parasta Mikkeliä. Edes neljään kertaan kierrettävä reitti ei ehtinyt tylsistyttää mieltä. Reittiä kiersin tuttuun tapaan jalassani maratonluottopelini, Hoka One One Tracerit. Maratonin nopeimmalla, Antti Nisosella oli muuten samat luottopelit jalassaan. Vaan ihmekös tuo, sillä noilla maratonilla ajaminen on yhtä iloa. Ja iloinen on myös tämä satunnainen jalkamatkailija, jälleen yksi alle kolmen tunnin maraton siis plakkarissa. Tästä on hyvä jatkaa eteenkäsin, tietysti hyvällä höökillä.

Raahe Trail Run ja kesäkuun satoa

Urheilu on monimuotoista, sehän ei ole mikään yllätys. Ensimmäisenä ei usein tule ajateltua, että kuinka hyvää sinulle tekee juuri se laji johon olet vihkiytynyt ja jota harrastat kaikella intohimollasi. Joskus saattaa käydä mielessä jopa ajatus, että tekeekö lajisi lainkaan hyvää vai onko se vain tavoitteellista suorittamista? Minun kilometrimittarini on kääntynyt kesäkuun aikana jo yli 33000 juostun kilometrin paremmalle puolelle ja ikävuosiakin tuli täyteen jo 42 vuoden verran – ja nautin edelleen juoksemisesta suunnattomasti, vaikka minullakin nämä ajatukset joskus pyörivät päässäni; Onko tämä homma turhuutta ja miksi tavoittelen harrastuksessani asioita joihin on niin vaikeata yltää? Mutta koska elämä sinällään on täynnä turhuuksia, niin juoksu on niistä kyllä minulle se paras turhuus, joka tuo samalla lisäarvona terveyttä ja hyvää mieltä. Juoksu tekee minulle hyvää. Tarvitsen myös tavoitteita, riittävän kovia tavoitteita puskemaan itseäni eteenkäsin ja nautin niiden tavoittelemisesta paljon enemmän kuin niiden saavuttamisesta. Juoksussa saan asettaa itselleni näitä tavoitteita ja käydä niiden kimppuun.

Raahe Trail Run. Kuva: Jäljen Jättiläinen, Jaakko Mylly

Kesäkuu sujui suhteellisen hyvin, vaikka itselleni asettamiani tavoitteita en ihan saavuttanutkaan. Aavasaksan maratonilla aika painui yli kolmen tunnin ja kuukauden lopulla osallistuin Raahe Trail Runille, tavoitteena tietysti voitto tapahtuman pisimmältä eli n. 31km mittaisella matkalla. Etukäteen en ollut katsellut, että ketä kilpakumppaneita on viivalla ja millaisia juoksijoita, arvelin vain, että joitakin kovia suunnistustaustan omaavia kavereita voi kyllä olla vastassa ja heidän kanssaan pitää olla tarkkana.

Totuus valkeni kuitenkin jo oikeastaan heti lähdössä. Mukana ollut Kalajoen Junkkareiden paremmin ratajuoksijana tunnettu Tapani Kärjä lähti sellaisella vauhdilla Hummastinvaaran poluille Raahessa, että allekirjoittaneella ei ollut mitään jakoa vastata. Itsekin kuitenkin pitelin hetken n. 4’00/km tahtia alussa ja silti Tapani vain katosi suoraan taivaan rantaan, enkä herraa nähnytkään enää noin 300m jälkeen kuin vasta kisan päätyttyä. Omaksi hommakseni jäikin siten enää taistella kakkossijasta. Alun noin pari kilometriä taivaltelinkin sellaista itselleni mukavan reipasta tahtia ja katselin vähän, että mitä muut tekee. Aika pian kuitenkin alkoi selviämään, että tällä kertaa tuo vauhti tulisi riittämään tuohon hopeatilaan. Noin 5km jälkeen hakkuuaukealla en enää sitten vilkaistessani nähnyt ketään takanani ja jätin sellaisen reippaan mukavan moodin päälle, jota jatkoin maaliin asti. Lopussa jopa hieman passaillen, tarkoituksena säästää itseäni hieman tulevaa Mikkelin maratonia varten. Näin sainkin varmistettua itselleni kilpailun hopeasijoituksen, sekä siinä samalla tehtyä erittäin hyvän pidemmän vauhtikestävyystreenin.

Samalla sain tilaisuuden testata Hoka One Onen keveimpiä maastokilpureita tositoimessa. Nuo Jawz mallin tossut toimi kyllä erittäin hyvin tällaisella noin kolmen tunnin kestoisella kilpailulla ja niillä oli todella ajamisen iloa nopeilla neulaspoluilla. Erittäin mukavat täsmäaseet lyhyisiin koviin maastopyrähdyksiin, aina jonnekin maratonin mittaisille matkoille asti.

Raahe Trail Run oli tapahtumana kyllä erittäin miellyttävä, joskin juoksijoita olisi reitille kyllä mahtunut enemmänkin. Järjestelyt toimi erittäin hyvin ja reitti on erittäin mukavaa pääosin nopeaa neulaspolkua, mitä on ilo laskea menemään. Korkeuseroja kaipaaville Hummastinvaaran polut eivät kyllä tarjoa mitään, mutta mielestäni reitti on silti jokaiselle polkujuoksijalle kokemisen arvoinen sisältäen kaunista suomalaista kangasmaastoa miellyttävine neulaspolkuineen. Hellekelillä tuo reitti olisi takuulla todellinen pätsi, mutta nyt ilma oli mukavan viileä ja kova tuulikaan ei häirinnyt metsässä. Toivottavasti Pohjanmaan polkujuoksu cupiin kuuluvaa tapahtumaa järjestetään jatkossakin, sillä Raahe Trail Runissa on mielestäni paljon potenttiaalia kasvaa jopa hieman isommaksikin tapahtumaksi. Ainoana pienenä miinuksena voisin pitää paikoin hieman tarkemmalla silmällä lukemista vaatineita reittimerkintöjä, mutta lopulta reitillä pysyminenkin oli helppoa, kun otti vain polkujen risteämät huolella ja ajatuksen kanssa.

Kesäkuun sykejakauma juoksun osalta

Kesäkuussa juoksua kertyi 310km ja kävelyä 36km. Treenimäärä jäi kesäkuussa kilpailuista palautumisen johdosta aika vaisuksi, kertyen vain 33h 42min verran. Toisaalta olen ollut hieman pakotettukin keventämään ja tekemään paljon ihan kevyttä liikuntaa. Epäilen nimittäin toukokuun pienen vaisuuden syyksi liian kovaa talvi- ja kevätharjoittelua. Määrällisesti olisi varmasti pitänyt malttaa tehdä enemmän kevyempää ja pidempikestoista harjoittelua kuin mitä tuli tehtyä. Tuon laiminlyöminen maksaa nyt sitten varmaan hieman kesän tuloksista, sillä palautuminen on liian hitaan tuntuista kovempaan treenaamiseen ja rasva-aineenvaihdunta ei tunnu toimivan parhaalla tavalla. Harmi sinänsä, sillä syksyllä testeissä sain kuitenkin omaan tasooni nähden hyvät tulokset. Vaan oppia ikä kaikki ja jokatapauksessa kesää mennään oikein hyvällä höökillä eteenkäsin, keskittyen nostamaan kuntoa kilpaillen ja palautellen niistä keveällä liikunnalla. Juoksu kulkee kuitenkin niin hyvin, että syksy voi tuoda satunnaiselle jalkamatksilijalle vielä erittäin hyviäkin tuloksia kilpailuista. Aika näyttää – ja matka jatkuu.

Aavasaksan aurinkomaraton 2018

Tämä oli tällä kertaa maraton, joka oli minulle kuin kansansadun hiiren toimiminen kissalle räätälinä. Ei tullut takkia, tulisi housut, ei tullut housuja, tulisi liivit ja niin edelleen. Maraton on matka joka opettaa jokaisella kertaa jotakin, niin tälläkin kertaa.

Maratonin lähtö

Lauantaina 16.6 päivä avautui selkeänä ja aurinkoisena. Hieman harmi, sillä edelliset päivät olivat olleet mukavan viileitä, siis mukavan viileitä maratonjuoksua ajatellen, muuten kyllä pidän lämpimistä ja jopa hellekeleistä yli kaiken. Normaalit aamupalat, puurot ja sen semmoiset sekä litra hart-sportia mukaan ja eikun kohti Ylitorniota missä juostaisiin tänään Aavasaksan aurinkomaraton. Mielessä tietysti, mikäpäs muu kuin maratonin voitto ja kolmen tunnin alitus.

Paikalle saavuttuani normaalit ilmoittautumiskäytännöt. Laput ja sen semmoiset – ja sitten verryttelemään. Olin jo heti kilpailupaikalle saapuessani huomannut, että tuulee – ja kovaa. Lähdin verryttelemään vastatuuleen ja tiesin heti, että tänään tulee kovat 42 kilometriä. Neljä kertaa juostavasta edestakaisesta reitistä kun juostaisin jokivarren ja peltoaukioiden keskellä noin puolet kovaan myötä- ja puolet vastatuuleen. Siinä voimien jakaminen olisi lopulta aika vaikeata. Keli on kuitenkin kaikille sama ja kun sitä ei voi itse säätää, niin näillä pitäisi nyt sitten mennä: +21C auringossa ja kova tuuli.

Itse kilpailu starttasi hyvin ja kulki kuten maratonin kuuluisikin kulkea. Ainakin alkuun.. Myötätuuleen juoksin rennosti n. 4’00-405/km tahtia ja ei tuntunut niinkuin missään. Vaan viiden kilometrin jälkeen pelin henki kyllä selvisikin hyvin. Vastatuuleen käännyttäessä oli kuin seinään olisi juossut ja tuohon puskiessa seitsemän kilometrin kohdilla nappas pohjekin jo kiinni niin, että jouduin pysähtymään hetkeksi hieman hieromaan sitä. Tahti tipahti vastatuuleen 4’10-4’15/km haminoille, mutta töitä siihen piti tehdä jo tosissaan. Tämä neljän kierroksen reitti menikin sitten tästä eteenkäsin jatkuvasti hiipuvalla tahdilla ja kun juomahuoltokaan ei omalta osaltani onnistunut täysin, niin aika raakasti hiipuvavauhtinen maraton oli edessä. Vauhti laski jatkuvasti loppua kohti ja kun tavoitteet valui toinen toisensa jälkeen sormista, niin lopulta selkäkin nousi loppukilometreillä hieman pystyyn, varsinkin kun kolmen tunnin rajapyykkikin lipsahti lopulta käsistä. Ei tullut takkia, tulisi housut, ei tullut housuja, tulisi liivit ja niin edelleen.

Lopulta saavuin maaliin ajassa 3.05,59h, mikä on huonoin maratonaikani vuosiin. Lopputulosta pitää kuitenkin kunnioittaa ja kieltämättä en ole onnistunut saamaan itseäni ihan siihen kuntoon kuin parina edellisenä vuotena. Sijoitus kilpailussa kuitenkin miellytti, koska olin maratonin toinen ja oman M40 ikäsarjan ykkönen. Vaan voittokin olisi ollut otettavissa kunnossa ollessani, kun voittaja Jussi Herttuala juoksi 2.59 ja risat. Viikkoa aiemmin voittaja Jussi juoksi puolimaratonin loistavasti 1.20,09h aikaan, joten keli oli hänellekin kyllä ilmeisesti kova. Oma kunto ei tällä hetkellä kyllä oikein ole ihan sitä mitä tahtoisin, mutta pitää nyt tämä kesä ja syksy mennä näin, sillä ajatuksieni mukaan tiedän mistä kiikastaa – vaan en enää ehdi lyhyellä aikavälillä asiaa juuri korjata. Nautin kuitenkin kilpailemisesta täysillä ja hyvällä höökillä – se on pääasia. Matka jatkuu ja tavoitteena on juosta ainakin yksi maraton alle kolmen tunnin tänäkin vuonna. Siihen on kuitenkin omasta mielestäni ihan täydet mahdollisuudet.

Toukokuun satoa

Tulipa kevät nopeasti, jopa uskomattoman nopeasti, kun ajattelen kuinka älytön määrä lunta täällä oli vielä huhtikuussa. Enpä olisi millään uskonut. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että NUTS Karhunkierros on tänä vuonna jälleen ”munahanki” -kilpailu ja juoksututut pääsisivät kokemaan jälleen lumessa kahlaamista. Onneksi ei tullut mitään vetoa lyötyä, sillä hävinnyt olisin. Karhunkierroksen olosuhteet olivatkin liki parhaat mahdolliset, vaikka jopa liiankin lämmin päivälämpötila vei varmasti parasta terää juoksijoilta. Itsehän en tänä(kään) vuonna ollut mukana ja kilpailun seuraaminen kotoa käsin oli kilpailun edetessä kyllä taas kovin tuskallista. Kenties tuo perusmatka eli Karhunkierros edestakaisin pitää vielä kokea joskus? Kilpailu itsessäänhän oli hieno ja voittajan, Antti Itkosen askel oli todella lennokas. Nyt on liki rikottu 20h aika tuolle tuplakierrokselle. Se on muuten jo juoksua se!!

Sain testiin Hoka One Onen uuden Profly -sarjan Mach tossut. Ovat mukavan napakat tossut ja miellyin heti niihin niin, että niistä on tullut omat suosikkitossut peruslenkeille.

Omat kilpailut jäivät toukokuun aikana yhteen 10000m ratakilpailuun, vaikka muitakin kilpailuja oli kyllä kalenteriin merkattuna.. Suoritukseni kymppitonnilla oli varmaan suhtkoht kunnon mukainen. Loppuaika 38.24min ei juuri mairittele, mutta se on totuus mitä pitää kunnioittaa. Hieman voi kyllä yrittää tulosta selitellä hellepäivällä ja sillä, että tuli kokeiltua ensimmäistä ja viimeistä kertaa juosta tuo brutaali matka piikkarit jalassa.. Alun n. 5km meni kyllä hyvin, mutta sen jälkeen pohkeet väsähti täysin ja en enää oikein jaksanut ponnistaa jalalla kuten kympillä pitäisi jaksaa. Uskon, että pohkeita säästävimmillä kisatossuilla ja viileämmällä kelillä tulos olisi voinut olla hieman parempi, mutta silti puhutaan maksimissaan minuutista. Palkinnoksi tuosta piikkarikokeilusta sainkin noin viikon ajaksi kivistelleet pohkeet.. Siinä samalla meni sivu suun suunniteltu 5000m ratajuoksu Rovaniemellä, mihin ei kivikovilla pohkeilla olllut mitään mahdollisuutta osallistua. Oppia siis ikä kaikki. Vaikka olenkin harrastanut juoksemista jo kahdeksan vuotta, niin aina tulee vastaan asioita joita pitää opiskella – usein kantapään – ja joskus pohkeidenkin kautta. Onneksi Suomalaisten ratajuoksujen osalta saatiin muuten toukokuussa kokea hieno hetki, kun Arttu Vattulainen juoksi 28.48,43 ajan alittaen EM-rajan. Tulos on todella kova, sillä kaikkina aikoina Suomessa on nyt Artun juoksun jälkeen 53 miestä, jotak ovat alittaneet kymppitonnilla 29 minuuttia. Tämä Artun on kaikkien aikojen tilastossa 37. nopein aika. 2000 -luvulla kovempaa on juossut vain Janne Holmen (28.09,94), Matti Räsänen (28.30,31) ja Samuli Vasala (28.30,31). Ratakymppi on kyllä sellainen matka, ettei sitä tulosta pysty vääntämään mihinkään suuntaan. Se antaa hyvin tarkan kunnon. Se on mielestäni vaikeampi matka kuin maantiekymppi, jossa saa tavallaan ”huilata” sekä ala-, että periaatteessa myös ylämäkeen, kun juostaan vähän ”eri lihaksilla”, tavallaan voimaa säästäen. Ratakymppiä voi kutsuakin jopa juoksu-urheilun peiliksi, se on erittäin hieno juoksumatka. Tilastoja kun katselee eri vuosilta, niin se näyttää ihan suoraan verrannollisen käyrän koko suomalaisen juoksu-urheilun tasoon laajemminkin.

Toukokuussa juoksuharjoittelua kertyi 500km ja sykejakauma näyttää tältä.

Omasta 10000m ratajuoksusta jotenkin palauduttuani tuli kokeiltua kevään ensimmäistä polkujuoksua ja heti tietysti 30km/800m+ vetoa reippaalla askeleella, palkintona vuorostaan noin viikon ajaksi kivistävät betonireidet.. Eli vaikka juoksua toukokuulle kertyikin tarkalleen 500km, mikä on hyvä määrä, niin kovia harjoituksia jäi palautumattomuuden vuoksi tekemättä. Peruskunto on kuitenkin onneksi ihan hyvällä mallilla ja mitään rasitusvammoja ei ole ilmestynyt. Niinpä uskonkin, että kesän/syksyn aikana saan myös vauhtikestävyyden kuntoon kilpailujen kautta ja palautuminenkin tulee kovemmista treeneistä nopeutumaan. Ensimmäisistä kilpailuista ei kuitenkaan uskallakaan kovin kummoisia tuloksia odotella, mutta kesäkuussa on tarkoitus kuitenkin juosta ainakin yksi maraton.

Huhtikuun satoa

Pitkä talvi taittoi vihdoinkin niskansa ja keminmaanialainenkin pääsi jo hieman harjoittelemaan sulalla tiestöllä. Jotenkin sitä tuntee aina kuin heräävänsä horroksesta keväisin lumien alkaessa sulamaan. Minä kun en tunnetusti ole oikein mikään erikoisen suuri talven ystävä, vaikka toki talvella on kaltaiselleni harrastetason kilpajuoksijalle positiivisiakin puolia – kunhan kestää sen kaiken kylmyyden, pimeyden ja lumen tuomat hankaluudet. Talvi kun on hyvää aikaa kehittää maltillisella aerobisella harjoittelulla peruskestävyys riittävän täydelliseksi, tavoitteena hiussuoniston, keskeisverenkierron ja sydänlihaksen saattaminen kuntoon, hyvää kilpailuihin valmistavaa ja itse kilpailukautta varten. Kun onnistuu tässä, niin yleensä välttää yliharjoittelun mukanaan tuomat rasitusvammat ja sairastelut. Ei se toki niitä kokonaan sulje pois, mutta ihan varmasti vaara niiden suhteen on oleellisesti pienempi.

Vihdoin sulaakin assua tassun alla!

Huhtikuu aloitti itselläni kilpailuihin valmistavan kauden. Tavoitteena on jälleen juosta maraton aikaan 2.48.48h. Olenkin aloitellut maltillisesti nostelemaan pitkien lenkkien ja tasavauhtisten tv-reippaiden sekä kovien vetoharjoitusten vauhtia. Tällä hetkellä kaikki tuntuukin sujuvan kuten pitääkin. Mitään rasitusvammoja ei ole ollut, eikä sairaspäiviäkään. Pääpainon olen tavoilleni uskollisena kuitenkin pitänyt kevyessä hölkässä, enkä ole lähtenyt keulimaan kevyiden lenkkien vauhdeissakaan. Tämä on omien kokemusteni mukaan toiminut hyvin omalla kohdallani. Joskus, kun olen kokeillut vetää kevyetkin sillain pikkukovaa, niin lopputuloksena on ollut aina salto mortale, kuolonhyppy ilman turvaverkkoa, jonka seurauksena kunto on kääntynyt laskuun sekä aiheuttanut myös rasitusvammoja. Olenkin yrittänyt opetella ja oppia rytmittämään harjoitteluani vuorotyöhöni sopivaksi ja oppia palautumaan kunnolla kovista harjoituksista sekä kilpailuista. Minulla on vankka usko, että se on tie, joka kehittää aina.

Numeroiden valossa huhtikuu tuli päätökseen itselleni varsin mukavilla lukemilla. Juoksua sain tahkottua 520 kilometrin verran ja tehtyä oikeastaan kaikki kovat harjoitukset mitä oli tarkoituskin tehdä. Kruununa tietenkin kuun lopulla juoksemani Iin puolimaraton, joka päättyi lukemiin 1.23.56h, mihin voin olla tässä vaiheessa ihan tyytyväinen. Kovia harjoituksia olisi sykedatan mukaan voinut vetää ehkä jopa hieman enemmänkin. Nyt ensimmäisen kerran pääsin seuraamaan todellista kuukausittaista sykejakaumaani, kun löysin ohjelman joka synkkaa garminin kanssa niin, että saan nuo tiedot ulos yksinkertaisesti ja helposti. Ohjelman nimi on FinalSurge ja toimii ainakin iPhonen kanssa hyvin. Ohjelman ansiosta pystyn nyt huolehtimaan entistä paremmin kevyen huoltavan juoksun määrästä suhteessa koviin harjoituksiin ja kilpailuihin. Mielenkiintoista seurata miten tuo jakauma tulee nyt kehittymään jatkossa, kun tarkoitus olisi seuraavat kuukaudet kilpailla mahdollisimman paljon ja piikata sen kautta maratonkunto esiin. Ainakin kaksi iskua maratonille olen ajatellut tänä vuonna suorittaa. Toisen kesäkuun puolivälillä ja toisen SAULin SM-maratonilla Kempeleen Z-maratonilla. Näiden tulokset sitten määrittää, että tuleeko syksyllä vielä kolmaskin yritys Lappeenrannan SM-maratonilla. Jommalla kummalla pitäisi siis rikkoa SM-kilpailuun oikeuttava tulosraja joka on 2.51.00h. Sinänsä tuo SM-kisana osallistuminen ei mielestäni ihan haihattelua ole, koska viime vuonna juoksin 2.51.08h Oulun Terwamaratonilla.

 

Sykejakaumaa huhtikuulta. ”Marathon Pace” on kylläkin ns. PK2 alue. Noi Zonet niin, että Zone 1 on kevyttä, Zone 2 PK2 alue, Zone 3 vauhtikestävyyttä ja Zone 4 kovaa sekä maksimiharjoittelua.

Kevät on siis tullut ja jalka alkaa liikkumaan taas hieman rivakammin. Kunto tuntuu olevan nousussa ja odotan innolla tulevia kilpailuja. Nälkä juoksuun on kova ja harjoittelu tuntuu mukavalta. Kevään aikana myös ajatus valmentajan palkkaamisestakin on jyskytellyt takaraivossa, siitäkin huolimatta, että luotto omaan tekemiseenkin on kova. Voisi nimittäin tehdä hyvää käydä kausi tai pari jonkun toisen kuin itsensä valmennuksessa ja saada nähdä uusia näkökulmia asioihin. No, tämä kausi menee vielä ainakin omin konstein, mutta ehkä ensi kaudella taustalla on jo muutakin kuin omaa osaamista. Juoksu on kyllä kaikesta yksinkertaisuudestaan ihanan monimuotoinen ja monimutkainenkin harrastus. Mielestäni tärkeintä on säilyttää tekemisen helppous ja nautinto ja jopa ne kaikkein kovimmatkin treenit ovat sellaisia, kun asiat ovat kohdillaan. Huippusuoritukset tehdään rentouden tilasta, syvällä palautumisella ja oppimalla ettei pelkkä suorittaminen ole se optimaalisin tie kehittymiselle. Usein on uskallettava ottaa käteen vaikkapa hyvä kirja ja unohtaa se kalenteriin merkitty kova vetotreeni. Sillä tiellä olen huhtikuun yrittänyt parhaani mukaan kulkea. Kovaa, mutta silti rennosti ja varmasti palautuen.

Huhtikuu oli siis hyvä kuukausi ja sen sykähdyttävin hetki oli yhden idoleistani, Yuki Kawauchin voitto legendaarisella Bostonin maratonilla. Yuki Kawauchi rakastaa maratonia – ja maraton rakastaa Yuki Kawauchia. Tuota japanilaista maratonsamuraita vailla vertaa.

Idoli Yuki Kawauchi!!

Endurance 24h, joka jäi 9 tuntiin

Olisi mukava kirjoittaa aina onnistumisista, kuten olen jo useita vuosia saanut kirjoitella, mutta ainahan ei voi voittaa, ei edes joka kerta.

Kuva: Juha Nurmela

Helmikuun loppupuolelle sijoittuneelle Endurance 24h tapahtumaan lähdin hyvin luottavaisena. Miksipä en olisi lähtenyt. Hieman ennen kilpailua juoksin tasooni, varsinkin talvitasooni nähden sangen onnistuneen maantiekympin sekä kävin tekemässä suoran hapenottotestin, missä selvisi, että varsinkin aerobinen kestävyys eli peruskunto oli todella hyvällä tasolla. Nämähän eivät silti tietystikään siirry suoraan tuloksiin pidemmille matkoille, eikä välttämättä kyllä lyhyemmillekään, varsinkaan nyt kun matkana oli ehkäpä yksi kaikkein vaikeimmista ultrajuoksun matkoista, 24 tunnin ratajuoksu. Silti oma tuntuma oli hyvä ja kovalla uholla olin lähdössä matkaan, vaikka kokemusta ei tällaisista rataultrista vielä ollutkaan. Olin omasta mielestäni ”varmasti” yli 200km tulokseen oikeuttavassa kunnossa ja itselleni olinkin asettanut tavoitteeksi todella kovan 220km rajapyykin..

Tapahtumapäivän aamuna heräilin hyvin nukutun yön jälkeen aamupalalle ja mietin, että tänään on hyvä päivä lähteä taivaltamaan tällaista urakkaa. Siispä aamupalan jälkeen kohti Esport Areenaa ja odottelemaan puolenpäivän starttia. Hallille saapuessani tutustuin hieman rataan ja pistin merkille, että radan pinta oli todella mielenkiintoista materiaalia. Vähän kuin jonkinlaista köysipunosmattoa. Kova ja äärimmäisen pitävä alusta. Kenkä ei luistanut tuolla alustalla yhtään. Samalla rataan tutustuessani jututtelin tuttuja ja yksi pienimuotoinen ongelmakin ratkesi siinä samalla, kun Nurmelan Juha lupasi katsella vähän minun repun perään kisan aikana. Sinänsä asiasta en kyllä kovin huolissani ollut, koska eipä minulta ikinä ole mitään viety kilpailujen aikana. Mitään varsinaista huoltoahan minulla ei ollut, kuten ei ole ikinä ollut. Järjestäjien tarjonta tulisi riittää ja miksipä ei riittäisi. Eipä tuosta tarjonnasta mitään tuntunut uupuvankaan, eikä kyllä lopulta uupunutkaan, kuten kilpailun aikana kävikin ilmi.

Kello 12 lähdettiin matkaan ihan aikataulun mukaisesti ja otin vain mahdollisimman rennon askeleen ja aloin keskittymään hengitysrytmiini. Tuota hengitysrytmiä ja -tiheyttä tuleekin nyt sitten jatkossa harjoittaa paljon, sillä Santasportin testiasemalla todettiin hengitysrytmin olevan minulla liian tiheä ja kiivastahtinen, jolloin se estää rasva-aineenvaihduntani parhaan mahdollisen toimimisen. Kilpailun alku lähti todella hyvin käyntiin. Jonkin matkaa juoksin alusta kilpailun sittemmin voittaneen Kari Rannan kanssa samaa tahtia ja meno tuntui vähintäänkin letkeältä. Ei mitään ongelmia ja energiakin upposi tosi hyvin. Tuntui, että ei ole mitään väliä mitä suuhunsa laittaa, kaikki meni hyvin alas. Kilpailu eteni täysin suunnitelman mukaisesti ja n. 20min välein join aina vähintäänkin mukillisen energiajuomaa ja laitoin jotain suuhuni, mikä nyt milloinkin tuntui sattuvan käsiin huoltopisteellä.

Tunnit kului ja niin tuntui kuluvan allekirjoittaneen jalatkin.. Ihmettelin jo maratonin kohdalla pikkuhiljaa alkanutta lonkkien ja reisien puutumista. Olin kyllä ihan hyvin aikataulussa. Aika tarkalleen 4h meni ensimmäiseen maratoniin, mutta huolestutti. Eikä turhaan. Noin 6 tunnin kohdalla olin jo valmista kauraa, jalat ei vaan enää toimineet juoksuaskelissa, mikä sinänsä oli hyvin mielenkiintoista. Olo oli nimittäin muuten hyvä ja energiakin upposi edelleen hyvin. Huomasin, että aloin jäämään pikkuhiljaa tavoitteestani ja tulisi olemaan selvää etten saavuttaisi edes minimitavoitettani eli 200km rajapyykkiä.. Tällaisessa tilanteessa mieli alkaakin sitten tekemään tepposia ja kuiskimaan keskeytystä puoltaen. Kolmisen tuntia raahustin vielä rataa pitkin ja mietin vaihtoehtoja, mutta koska pelkästään tulos kiinnostaa itseäni tällaisessa kilpailussa, niin päätin jättää 9 tunnin kohdalla leikin kesken. Jos kyseessä olisi ollut jokin matka- eikä aikaperusteinen kilpailu, niin luultavasti olisin väkisinkin loppuun asti raahautunut. 24h kilpailu oli minulle siis käytännössä 9h mittainen tällä kertaa ja noin 85km etenemän sain tuossa ajassa aikaiseksi. Surkea suoritus ja ”oikeuttaa” siis osallistumiseen uudelleen, luultavasti jo ensi vuonna samassa tapahtumassa. Nimittäin tuloksenteon kannalta tämä Esport Arenalla järjestettävä tapahtuma on kaikesta kovuudestaan huolimatta varmasti yksi parhaimmista maailmassa. Myös juoksijan on oltava vain tarpeeksi kova, eikä vain luulla olevansa.

Mikä meni sitten pieleen? Hienoisesti taustalla saattoi painaa ehkä vain parisen viikkoa aiemmin syömäni antibioottikuuri, jonka jouduin ottamaan todella pahan märkäpaiseen ilmestyttyä selkääni. Ilmeisesti sykevyö oli hangannut pienen nirhauman selkääni jossain vaiheessa ja aiheuttanut tulehduksen hikirauhaseen. Tällainenkin ”rasistusvamma” on siis mahdollinen. Ehkä tuo kuuri vaikutti myös lihaksistoon, tiedäpä häntä. Suurimpina syinä pidän kuitenkin sitä, että alta puuttui kuitenkin muutamia pitkiä yli 4h lenkkejä, mitä ei talvella ollut nyt viitsinyt tehdä, sekä puutteellisen lihasvoiman. Vahva lihas kun ei väsy. Ensi talvea ja E24 tapahtumaa varten onkin muistettava  panostaa näihin asioihin ja täräyttää tauluun sellaiset kilometrit, että se Spartathlonille osallistuminen ei jää enää pelkäksi haaveiluksi. Sillä sille oikeuttava tulos ja vain se kiinnostaa itseäni – ja se vaatii pitkästi yli 200km tulosta.

Tällainenkin ”rasitusvamma” on mahdollinen 🙂

UTMB 2017 – Matka Mont-Blancin massiivin ympäri

U-T-M-B.. Neljä kirjainta jotka ovat erottamattomia ja sisältävät kolme elementtiä: Ultrajuoksun, vuorijuoksun ja Euroopan katon – Mont-Blancin. Tämä on tarina siitä mitä nämä neljä kirjainta merkitsevät minulle. Minun matkani ympäri Mont-Blancin massiivin 34 tunnissa.

On perjantai ilta. 1. päivä syyskuuta 2017. Seison lähtötunnelmissa Ultra-Trail du Mont Blancin lähtöjoukoissa. Uskomatonta, että olen tässä. Euroopan, jos ei jopa koko maailman tunnetuimman ja arvostetuimman vuorijuoksukilpailun lähtöviivalla yhtenä 2537 juoksijan joukossa. Takana on vuosien työ, että olen päässyt tänne. Pian nähtäisiin, onko minusta selättämään nämä vuoret. Olotila on rauhallinen, onnellinenkin. Olen vasta saanut lähtötsempit Susannaltakin. On ihanaa, kun rakas ihminen on mukana kannustamassa ja rauhoittamassa jännitystä. Kyllähän tästä kelpaa ampua kohti suurta tuntematonta. Sillä vaikka olenkin juossut jo aiemminkin pitkiä kilpailuja, niin tämä tulisi silti olemaan paljon enemmän kuin aiemmin. Ensimmäinen yli satamailinen kilpailuni, sisältäen noin 10000 nousumetriä. Todellinen haaste kenelle tahansa.

Kuuluttaja nostaa tunnelmaa startin lähestyessä. On hieman kylmä, mutta se on vain hyvä. Kunhan päästään liikkelle, niin keho lämpeää nopeasti ja vaatetus on silloin sopiva. Nyt lasketaan jo sekunteja – ja sitten matkaan! olen todella takana ja kestää kauan ennenkuin astelen lähtöportin läpi. Noin 2500 juoksijan joukko kapealla Chamonix’n kadulla ihmismeren keskellä alkaa valua kohti vuoria. Seikkailu on käynnissä. Tunne on sellainen, että aivan kuin henkäys raikasta vuoristoilmaa liitelisi meidän juoksijoiden yläpuolella saatellen yli 80 kansalaisuuden joukon matkaan, joka puhuu nyt jaloillaan yhteistä kieltä kohti päämäärää, päämäärää joka on kaikkien kaikkien yhteinen tavoite. Kunpa ihmiset vetäisivät aina näin päämäärätietoisesti kohti samaa tavoitetta. Maailma olisi varmasti silloin niin erilainen paikka elää ja asua.

Juoksen alun ruuhkan hieman hellitettyä aika reippaasti eteenkäsin. Lapset katujen varsilla haluavat läpsyttää käsiä kanssani yhteen ja useamman kilometrin ajan kuljenkin käsi ojennettuna ihmetellen tätä showta. On tämä hieno kokemus. Ohitan alun helpon osuuden aikana varmasti satoja juoksijoita ja oma kulku tuntuu hyvältä. Enää ei edes jännitä. Kaikki se jännitys ja mietteliäisyys siitä miten tulee kestämään ja jaksamaan – se on poissa, kun pääsee liikkeelle. Näin se on aina. Nyt mennään vaistoilla, voimat pitää ottaa vuorilta ja ympäristöstä – pitää olla utelias, pitää haluta kokea se vuorien kauneuden ja oman kehon väsymisen tuoma tila. Sitä on vaikeata selittää, se pitää kokea jokaisen itse. Se on jotain niin äärimmäisen kiehtovaa.

Alku menee hienosti. Le Delevretin ylityksen aikana saa jo sytyttää otsavalon. Sinänsä harmi, sillä maisemat täällä ovat takuulla upeat. Nyt näkyvyyttä haittaa pimeyden lisäksi paikoin aika kova sumu, sillä pilvet ovat alhaalla. Tuo sumu tekee samalla myös sen, että on vaikeata nähdä polkua otsavalollakaan, koska ilmakosteus hajottaa valon suoraan silmien eteen. Oma juoksu sujuu kuitenkin mukavasti ja tuntuu, että alkuvauhti on sopiva. Croix du Bonhommella noin 2500 metrin korkeudessa tulee hieman luntakin. Silti vielä lopulta odotettua parempi keli. Matkaa on takana noin maratonin verran ja olen vielä hyvissä voimissa. Les Chapieuxin huoltoon saavunkin hyvillä mielin. Hop-intiaaneille juokseminen on eräänlainen rukoilemisen muoto; jokainen askel on lahja rakkaalle ihmiselle. Vastalahjaksi pyydetään voimaa, joka tekee juoksijan vahvaksi. Jotain sellaista tunnen itsekin. Läheiset ihmiset ovat mukanani, tiedän, että he ovat. Vaikka olen yksin, en silti ole yksin. Se auttaa jaksamaan ja pitää mielen virkeänä.

Matka jatkuu ja vuoren rinne toisensa jälkeen tulee valloitettua. Tällä reitillä ei ole kyllä yhtään helppoa nousua eikä laskua. Sanonta ”kyllä mäki velkansa maksaa” ei juoksuhommissa, varsinkaan vuorijuoksuissa pidä kyllä paikkaansa. Tekniset ja jyrkät laskut ovat yllättäväkin haastavia. Ensimmäisen yön syleillessä liikutaan nyt pitkän matkaa yli 2000m korkeudessa siirtyen samalla Ranskasta Italian puolelle. Väsyttää, mutta ei liikaa. Kulkeminen on vielä yllättävänkin kevyen oloista. Aamu alkaa valkenemaan ja samalla helpottaa, kun alkaa taas näkemään ilman otsavaloa. Sitä jotenkin ihmeellisesti piristyy, kun saa nähdä päivänvaloa, vaikka on valvonut koko yön kulkien yli vuorten.

Noin 75km kohdilla saavun todella jyrkkään ja loputtoman pitkältä tuntuvaan laskuun kohti Courmayerin kylää ja isompaa huoltoa. tuo lasku on jo väsyneille jaloille todella paha ja vetääkin etureiteni ihan tukkoon.. Lasku tuntuu kestävän ikuisuuden, kunnes vihdoin saavun Courmayeriin ja pääsen hetkeksi huokaisemaan. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tuntuu, että matka alkaa vaatimaan veronsa. Syön, juon, käyn vessassa ja jatkan matkaani. Nousu Courmayerista takaisin ylös vuorille on vähintäänkin yhtä pitkä ja jyrkkä kuin laskukin. Tuntuu että olen tosi kovilla, mutta niin vain hiissaan itseni takaisin ylös vuorille. Selkeästi parhaat voimani olen nyt noin puolivälissä käyttänyt ja loppu tulee olemaan aikamoista taistelua.. Mutta niin tämän pitää ollakin. Jos tämä olisi helppoa, niin silloin tätä ei osaisi arvostaa eikä haluaisi niin paljoa. Vain tällaista kokenut tietää minkälaisen työmäärän tämä kilpailu vaatii, jo pelkästään päästäkseen yrittämään – ja kaikesta siitä työstä huolimatta niin moni jää ilman sitä lopullista palkintoa. Nähdä Chamonix’in kirkko uudelleen, kun on omin jaloin kiertänyt Mont-Blancin massiivin kilpailun määräaikojen puitteissa. Nyt minä matkaan kohti tuota palkintoa, aika hitaasti, mutta määrätietoisesti.

Saavun Arnouvazin huoltoon lähellä Italian ja Sveitsin rajaa. Edessä olisi jälleen yksi kova ja jyrkkä nousu huipulle, missä noiden kahden valtion raja tulisi vastaan ja hyppäisin Sveitsin puolelle. Keli on muuttunut aika kurjaksi, on kylmää ja vihmoo vettä. Yritän lähteä huollosta päättäväisesti ja nopeasti, mutta järjestäjät eivät päästä reitille, koska en ole laittanut sadehousujani jalkaan. Ylhäällä on kuulemma sellainen keli etteivät päästä ketään ilman täyttä sadevarustusta liikkeelle. Eikun takaisin istuimille ja vetämään sadehousuja jalkaan. Tekee ilkeää ottaa kengät hetkeksi jalasta. Olen nimittäin lyönyt vasemman jalan pottuvarpaani kiveen jo alkumatkasta ja luulen kynnen olevan siitä jo irti, sen verran mukavasti jomottaa.. Hoidan kuitenkin vaihdon ripeästi ja laitanpa varuilta ylimääräisen paidankin vielä päälle. Nyt olen valmis valloittamaan Grand Col Ferretin.

Tämä valloitus onkin hauskempi kuin uskoinkaan. Alkuun tulee vettä ja nousu on yhtä liejua sekä tietysti totuttuun tapaan jyrkkää. Onneksi Hoka One Onen Speedgoat2 kenkä tuntuu pelaavan hyvin tällaisessa hieman liejuisessakin kivikossa. Vedän itseäni pitkin  loputtomalta tuntuvaa nousua kohti huippua, jossain vaiheessa vesisade muuttuu räntä- ja lumisateeksi. Vastaan tulee juoksijoita, osa jopa shortseissa!! Ilmeisesti palaavat takaisin keskeyttämään. Itselläni ei kyllä isompaa hätää ole, varusteet on hyvät ja tulevat tällä kertaa todellakin tarpeeseen. Toki kasvot saavat aika mukavasti ottaa lunta ja räntää vastaan tuulen tuivertaessa, mutta toisaalta – tämähän on kuin normaali kevät- tai syyskeli PERämeren SEudulla. Ollaan vain 2500m korkeammalla meren pinnasta. Huipun saavutan kuin saavutankin pitkän tunkkaamisen jälkeen ja lähden sen kummempia ihmettelemättä tarkastuspisteeltä alas Sveitsiin. Lasku on onneksi nousua loivempi ja pystyn jopa juoksemaankin. Niinpä pääsen suhteellisen nopeasti pois lumisateesta – takaisin vesisateeseen.

Tuo Grand Col Ferretin ylitys olikin koko oman matkani kulminaatiopiste. Saapuessani La Foulyn huoltoon tiesin, että näen Chamonix’kin, jos en vain loukkaa pahasti itseäni. Tällaisessa tilanteessa ymmärtää, että lajiin vaadittavan luonteenlaadun tulee olla sitkeyden lisäksi myös jotakin muuta. Kyse alkaa olemaan myötäelämisestä. Hyvyydestä. Rakkaudesta. On alettava ymmärtämään, että vuoria ei tarvitse valloittaa tai taistella niitä vastaan, koska jokatapauksessa ne ovat sinua vahvempia. Vuoria on yritettävä ymmärtää, niitä pitää oppia rakastamaan ja niiden kanssa on juostava. Vuorien ja itselle rakkaiden ihmisten pitää antaa auttaa. Jatkan matkaani.

Tuntuu kuin olisin matkustanut jo ikuisuuden. Väsyttää. Alkaa tulemaan ilta. Olen nousemassa La Gietelle ja tulee taas lunta, tosin hennosti. Hämärtyy. Lähdetään laskeutumaan kohti Trientin huoltoa. On tosi tympeä lasku. Olisi kuivalla kelillä kenties mukavakin, mutta nyt mennään läpi lehmien laidunmaan ja olen nilkkojani myöten lehmänlantavellissä. Tällä hetkellä kaikki maailman gloria ja mahtavuus sekä vuorien kauneus on kyllä todellakin kateissa. Tympäsee. Alkaa oleen aika pimeää. Onneksi reitille on vedetty mutka jonkin navetan läpi ja pääsen sinne kuivaan virittelemään lantatossuineni otsalamppua. Vaihdan pariston lamppuun ja samalla hörppään lasin kokista. Moneskohan litra laatuan jo menossa? En tiedä, en osaa sanoa paljonko olen syönyt tai juonut, mutta aika paljon. Tästä pudotellaan sitten alas Trientiin, missä mietin, että enää noin maratonin verran jäljellä. Menee kun ei makustele.

Loppumatkalle lähden japanilaisen ja amerikkalaisen juoksijan kanssa. Jutellaan niitä näitä, enimmäkseen juoksuista. Molemmat haluaisivat käydä joskus juoksemassa myös Suomessa. Kuten minäkin Japanissa ja Amerikassa. Hiljalleen nämä kaksi kuitenkin alkavat tipahtamaan omasta kyydistäni. Olen kokenut jonkinlaisen piristymisen. Olen menossa taas kohti aallonharjaa ja tivon sen kestävän loppuun asti. Gatognen huipulta seuraa todella tympeä lasku alas laaksoon. On pimeää ja sumua, ei tahdo oikein nähdä eteensä ku otsalampun valo hajoaa taas sumussa suoraan kasvojen eteen. Tuntuu kuitenkin jo paljon paremmalta, tuntuu, että minä teen tämän.

Loputtoman pitkiltä ja hyvin ikäviltä, erittäin teknistenkin laskujen ja nousujen jälkeen seison La Flegrellä. Olen viimeisen huipun päällä. Katson taakseni. Siellä näkyy ensin ne noin 160km mistä olen lähtenyt. Sitten ne tuhannet harjoituskilometrit. Seitsemän määrätietoista harjoitteluvuotta. Uskomaton matka. Yksi haaveistani tulee käymään tänään toteen. Niin paljon työtä tämän eteen ja lopulta olen jälleen ihan varma, että itse päämäärää tärkeämpi on se matka jonka olen kulkenut tänne. Enää kahdeksan kilometriä maaliin alas Chamonix’hin.

Kolmekymmentäneljä tuntia ja 12 minuuttia myöhemmin astelen maaliviivan yli. Takana 168km ja 9460 nousumetriä. Olen nyt UTMB-finisher ja saan itselleni liivit joita niin moni polkujuoksija himoaa. Hyvällä omallatunnolla voi sanoa, että tällaisen liivin on jokainen sellaisen saanut myös ansainnut. Myös minä, tämä kilpailu on todella kova. 2537 juoksijaa lähti matkaan. 1688 selvitti matkan ja 849 joutui keskeyttämään. oma sijoitukseni oli 314. kaikkien juoksijoiden joukossa ja omassa ikäryhmässäni 103. Eli aivan hyvä suoritus ensimmäiseksi satamailiseksi vuorikisakseni.

Ihmeekseni en tunne oloani edes kovi väsyneeksi. olen helpottunut, että kilpailu on ohi, mutta en ole kuitenkaan täysin tyytyväinen suoritukseeni. Nuo noin 10000 nousumetriä ovat päässeet kieltämättä yllättämään minut. Jalat loppui, kunto ei. Voimatasot jaloissa ei vain riittäneet, kuntoa olisi kyllä muuten ollut puskea nopeampaakin. Nyt olen kuitenkin taas yhden kullanarvoisen kokemuksen kokeneempi ja tiedän, että jatkossa olen taas vahvempi ja pärjään paremmin. Kenties minut vielä nähdään tämän kilpailun viivalla? Jotain nimittäin jäi hampaankoloonkin. Silleen sopivasti.

Kilpailun kulkua minun osaltani TÄSTÄ