Yleinen

SAUL SM-maraton Kempele

On 4. elokuuta ja Kempele Z-maratonin aika. Maratonkilpailun, jonka olin ottanut tänä vuonna tavallaan pääkilpailukseni, koska se sattuu tänä vuonna olemaan samalla myös Suomen Aikuisurheiluliiton SM-maraton. Oma kova haave ja tavoite olisi ottaa mitali M40 sarjassa ja mieluiten tietysti kultainen sellainen. Tiesin, että siitä ei tulisi helppoa, mutta kaiken osuessa kohdilleen ainakin mitalihaaveet olisi mielestäni ihan realistiset.

img_8252

Maratonjuoksun taikaa. Kuva: Arto Kyngäs

Maratonstartti olisi jo kymmeneltä aamulla, joten lähdetään jo hyvissä ajoin Susannan kanssa ajelemaan Kempeleeseen (mitenhän lie tuo Kempele sitte oikein taivutetaankin). Maratonin lähtöaika on itselleni kyllä aikainen, minulla kun kone ei oikein aamusta tahdo toimia ikinä parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta aikaisella startilla vältettäisiin ihan koko kilpailun juokseminen lämpimimpään päiväsaikaan. Takana onkin pitkä hellejakso ja maratonaamun 17 astetta tuntuu jopa viileältä – tosin tiedän sen tunteen juostessa vielä tulevan muuttumaan. Tuollaiset hieman yli 20 astetta mitä päiväksi lupailee ei missään nimessä ole maratonia ajatellen optimaalinen, mutta se on kuitenkin sama lämpöasteluku kaikille kilpailijoille. Ja tänäänhän ei juostaisi niinkään omaa ennätystä, vaan mitalia varten.

Ennen kilpailua ehdin vielä hieman verrytellä ja vaikka on vielä aamu, niin huomaan, että normaali t-paita on jo verrytellessä liikaa. Vaihdan sen hihattomaan ja keveämpikankaiseen paitaan. Susanna asettelee minulle numerolaput paitaan siinä samalla, kun juttelen muidenkin paikalle tulleiden kanssa. Kohta olisi lähtö, ehkä hieman jo jännittää. En tiedä miksi, olenhan näitä jo ehtinyt juoksemaan, mutta silti aina tahtoo olla sellaista sopivaa maratonjännitystä. Kuinkahan tässä tulisi käymään? Kestänkö taas nuo 42 armotonta kilometriä? Toimiiko jalat? Sitähän se on, joka kerta. Sidon vielä luotto maratontossuni, Hoka One Onen Tracerit oikein ja huolella jalkoihini. Nimittäin Kuivaniemen markkinahölkällä piti pysähtyä kilometrin jälkeen sitomaan kenkiä nauhojen auettua – tänään en sitä halua kokea.

Kilpailun startti lähestyy ja siirryn starttialueelle. Siellä kilpailun johtaja Juha Liljamo antaa ohjeita reitistä ja järjestelyistä – ja tekeekin sen sellaisella taidolla, että näin tulisi toimia muissakin kilpailuissa. Lupaa tarvittaessa toistaa ohjeet vaikka ruotsiksi, jos joku vain haluaa 🙂 No, kukaan ei halua, joten ohjeet tulee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan suomeksi ja sitten paikalle saapunut Suomen Aikuisurheiluliiton edustaja esittäytyy meidän maratoonareiden matkaan lähettämistä varten. Olotila on odottava, haluttaa jo lähteä matkaan.

Lähtö tapahtuukin pian ja otan heti reippaan askeleen päälle, haluan alkuun vähän katsoa, että millaista vauhtia kilpakumppanit haluaa pitää – ja vauhtiahan sitä näköjään halutaan pitää. Edelleni asettuu kolme oman sarjani juoksijaa sekä kaksi M50 sarjan juoksijaa ja pitävät sen verran reipasta tahtia, että totean sen olevan hieman liian lujaa itselleni tällä hetkellä. Ei se mitään mahdotonta latomista ole, vähän alle neljää minuuttia per kilometri, mutta oma maratonkunto ei vain valitettavasti ole nyt ihan sitä. Niinpä otankin itse napsun vauhdista pois ja jään yksikseni juoksemaan näiden viiden loitotessa pikkuhiljaa edelläni. On kuitenkin pakko malttaa, sillä tiedän noutajan tulevan viimeistään toisella kierroksella, jos jään tuohon seuraan latomaan. Pitää siis vain luottaa, että omasta M40 sarjasta joku kolmesta edellä juoksevasta olisi aloittanut liian lujaa ja itse sopivasti – ja näin saavuttaa itselleni asettamani mitalitavoite.

Matka jatkuu kuten maratonilla on tapana jatkua. Ensimmäiset kilometrit sitä hakee rentoa sopivaa rytmiä ja miettii, ettei varmaan jaksa tätä tahtia loppuun, sitten siihen alkaa hiljalleen tottumaan ja alkaa uskomaan. Kehon ja mielen valtaa jonkinlainen mystinen maratontila. Tällaistahan se yleensä on, aina jonnekin 30km asti, kunnes aletaan katsomaan mitä juoksussa oikeasti tapahtuu. Taival siis etenee sangen tyypilliseen tapaan, kaikki pelaa hienosti. Niin maratonin järjestelyt kuin oma maallinen tomumajakin. Vaan Kempeleen Z-maratonilla kyllä järjestelyt pelaakin aina enempi kuin hyvin ja tapahtuma on sellainen mihin muidenkin maratonjärjestäjien kannattaisi tehdä vaikkapa ihan tutustumismatkoja juoksijan roolissa. Ainoa ongelma matkaa taittaessa alkaa olemaan kohonnut lämpötila, joka tuntuu jopa paahteiselta auringon pilkistäessä väliin pilvien raosta täydellä voimallaan. Tuo sama ongelma on kuitenkin kaikilla ja aika hyvin saan helpotusta kaatamalla huoltopaikoilla lasillisen vettä itseni päälle sekä ottamalla kastelusienen, joka sopii hyvin niskaan paidan alle ja jolla saan väliin viilennettyä itseäni.

25km jälkeen elän aika vaikeita hetkiä. Tuntuu tosi huonolta, mutta saavutan kuitenkin edelläni menevää M50 sarjan juoksijaa, joka ei ole enää selvästi tuoreimmillaan. Samalla minut on kuitenkin juossut kiinni myös oman sarjani juoksija, joka vaikuttaa vielä ihan hyvävoimaiselta ja ohittaakin minut. Koetan roikkua siinä mukana, mutta on pakko ihan aavistuksen verran antaa periksi ja päästää kaveri karkaamaan. Olen nyt siis sijalla 5. omassa sarjassani. Väli 25km – 30km menee todella tukkoisasti, mutta sitten alkaa reitillä myötätuuliosuus ja pääsen yhtäkkiä takaisin juoksun päälle. Vauhtikin nousee taas hieman ja äsken minut ohittanut kaveri tuleekin yllätyksekseni selkä edellä vastaan. En juuri jää ihmettelemään, vaan jossain 33-34km kohdilla pyyhkäisen hänestä ohi ja alan latoa sen mitä enää jaksan. Yllättävän hyvin jaksan, vaikka pitkän hellejakson aikana en päässytkään tekemään tärkeitä pitkiä reippaita lenkkejä, joita pidän maratonille valmistautuessa ihan tärkeimpinä harjoituksina. Luultavasti omat jalat ovat kuitenkin saaneet aiemmin juoksemieni Aavasaksan maratonin, Mikkelin maratonin ja Kuivaniemen markkinahölkän aikana sen verran runtua, että maratoniskuttuneisuus (kuten Z asian ilmaisee) on niihin edes jotenkin tarttunut ja pystyn tulemaan loppua suhteellisen hyvällä höökillä omaan nykytasooni nähden.

Viimeiset viisi kilometriä lasken aikatauluja alle kolmen tunnin aikaan. Olen omassa sarjassani sijalla 4 ja koska pitkilläkään suorilla en näe ketään edessäni, niin tiedän, että tämä lienee sitten se lopputuloskin. Ladon loppua sen mitä jaksan, mutta kuitenkin varoen liikaa rynnimistä. En ota mitään riskejä, sillä alle kolmen tunnin aika on minulle maratonilla kuitenkin aina niin hyvä, että sitä ei kannate enää hukata liialla riskinotolla. Ajassa 2.58.55min saavunkin maaliin ja saan taas martonsarakkeeseen yhden alle kolmen tunnin ajan. Olen ihan nakit ja muusi tuossa lämmössä juoksusta ja tuntuu tosi pahalta, toisaalta myös taivaallisen ihanalta, ihan kuten maratonin maalissa aina tuntuu. Susanna on vastassa ja saan juomaa. Olo alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Olen sarjani 4., tavoittelemaani mitaliin jäin lopulta noin kaksi minuuttia. Olen lopussa ottanut pronssisijaa kiinni, mutta en riittävästi. Kenties olisin yrittänyt viimeisellä kympillä yltiöpäistä riskiä, jos olisin tiennyt tämän, mutta nyt sillä ei ole enää merkitystä. Tällä kertaa löytyi sarjastani kolme minua parempaa ja jäin ilman SM-mitalia. Olen kuitenkin suhteellisen tyytyväinen. Aika oli omaan tasooni nähden ihan hyvä ja maalissa olin sen verran kanttuvei, että tuli kuitenkin otettua maratonjuoksun riemua aikalailla koko rahan edestä matkan aikana. SAUL SM-maratonilta jäi siis tällä kertaa käteen 4. sija, eiköhän sitä sijoitusta siis lähdetä ensi vuonna parantelemaan. Maratonjuoksu on kyllä niin parasta!!

Kempele Z maraton (SAUL SM). Kuva: Susanna

Mainokset
Categories: Yleinen

Heinäkuun hellimää

Huh hellettä kelpaa sanoa heinäkuun taivuttua elokuulle ja jalkamatkailijankin aloiteltua uuden kuukauden. Ihmiset pelkäävät perinteisesti ydinsotaa, mutta nykyään huoli on entistä enemmän myös ilmastonmuutoksessa. Vaikka itse nautinkin lämpimästä, niin ymmärrän näin pitkien hellejaksojen olevan myös ongelmallisia niin luonnon, kuin myös ihmisenkin kannalta näillä leveysasteilla. Pahimpana uhkana ihmiselle itselleen pidän kuitenkin edelleen sisältämme kumpuavaa uhkaa, herkkää taipumustamme päihderiippuvuuteen ja itsemme tuhoamiseen nopeammin muuten kuin ilmastonmuutoksen kautta, jos toki ilmastonmuutos huolettaa pidemmällä aikavälillä enemmän. Nykyinen elämä on kovin kiireistä ja pitää olla vahva pysyäkseen rattaiden kyydissä. Itselleni yksi keino pysyä tässä kyydissä on juoksu, tuo yksinkertainen liike, joka antaa elämääni rytmitystä sekä tarjoaa myös hetkiä milloin millään muulla kuin tuolla liikkeellä ei ole merkitystä. Se on minun henkireikäni, lepopaikkani, vaikka se ei varmasti aina siltä näytäkään, esimerkiksi kovaa pitkää vauhtikestävyyslenkkiä tehdessäni. Silloin olen kuitenkin toisessa kodissani, juostessani vailla arkisten asioiden ajatuksia, keskittyen vain tuohon juoksun tunteeseen. Juoksu on terapiaa, parhaimmillaan parasta mahdollista sellaista.

Kuivaniemen markkinahölkästä irtosi toinen sija.

Lämmintä siis riitti tänä kesänä heinäkuussa, mikä toisaalta kovin miellytti, mutta toisaalta toi myös omat haasteensa harrasteluuni. Kilometritkin jäivät heinäkuussa hieman vaatimattomiin 320 kilometriin juoksun osalta. osin tuon aiheutti pitkään jatkuneet hellekelit, mutta myös kilpaileminen Mikkelin maratonilla, joka luonnollisesti keventyleineen ja palautteluineen syö hieman noita kilometrejä. Tuntimääräisesti sen sijaan harjoittelua tuli mukavat reilut 51 tuntia, sillä juoksun ohella tein heinäkuussa yhden lyhyen vaellusreissun, kävelin reilut 7 tuntia sekä pyöräilin noin 12,5 tuntia. Hyvänä hankintana sainkin heinäkuussa käyttööni minulle uuden polkupyörän, jonka ostin käytettynä tuttavaltani Matiakselta. Kiitokset hänelle hyvistä kaupoista. Vaikka juoksu tietysti onkin minulle se ehdoton ykköslaji, niin joskus varsinkin kevyen aerobisen harjoittelun voi korvata muilla lajeilla, toisinaan se voi olla mielestäni jopa ihan viisasta. Juoksu kun on kuitenkin erittäin kuluttava laji, monessakin mielessä. Joskus on hyväksi rasittaa hengityselimistöä ja sydäntä jollain toisella tavalla ja antaa lihaksien, jänteiden ja luiden päästä hieman helpommalla. Näin uskoisin palautumiseni tehostuvan ja sitäkautta saavani lisää potkua myös juoksuharjoitteluun. Hyvinä tukilajeina pidän kävelyä, pyöräilyä ja uintia. Uinnissa olen vain ainakin toistaiseksi niin huono, että minulle nuo tukilajit ovat lähinnä nuo kävely sekä pyöräily.

Hellekeleillä pyörällä sotkeminen on helpompaa.

Kesä ja kisakausi on siis hyvällä mallilla ja vähimmäistavoite, maraton alle kolmen tunnin on tavoitettu. Nälkää parempaankin olisi kyllä jäljellä, mutta kovin tuntuu nyt siltä, että olen pitkän viime talven aikana hieman kadottanut punaista lankaa harjoittelussani ja tämän vuoksi en ehdi enää tänä vuonna korjata tasoani seuraavalle askeleelle, maratonin b-rajan 2.50h rikkomiseen. Ajatuksia tulevan talven harjoittelusta on kuitenkin syntynyt miettimällä mitä tein aiemmin ollessani hyvin lähellä tuon rajan saavuttamista kuin myös palaamalla tutkimaan niitä perusteoksia joiden avulla olen omaa harjoitteluani suunnittellut sovittaen oppeja omaan vuorotyöhöni sekä jo hieman korkeaan ikääni maratonjuoksijana.

Henäkuun harjoittelujakauma juoksun osalta.

Nälkää siis edelleen on ja se on hyvä asia. Sitä ennen nautin kuitenkin loppukesän ja syksyn kilpailuista. Kenties sieltä tulee vielä syyslentojen aikaan erittäin hyviäkin tuloksia, sillä kunto tuntuu olleen kuitenkin hieman nousussa kokoajan syksyä kohti ja mikä hienointa. Jalkamatkailijan jalka on noussut 100% terveenä koko kesän ajan. Tästä on hyvä jatkaa kohti tavoitteita – Hyvällä höökillä.

Categories: Yleinen

Mikkeli Juoksun maraton 2018

Tässä sitä taas seisoskellaan, maraton juoksun lähtöviivalla Savon sydämessä, Mikkelissä. Pikaisen tutustumisen perusteella erittäin kauniissa kaupungissa, jossa olisi kyllä voinut viettää vaikka useammankin päivän nauttien savolaisesta lupsakkuudesta. Vaan nyt on satunnaisen jalkamatkailijan osalta edessä jälleen kerran maraton – ja vain maraton. Ei mikään muu kuin maraton, ja ihan kaikki eli maraton, ikäänkuin hieman Z mukaillen. Hieman jännittää, niin aina, vaikka on näitä tullut jo juostua ja osaa odottaa hieman mitä on edessä.

Lähtö tapahtuu nopeasti ja pääsen reippaasti eturivistä liikkeelle. Reittiin en ole etukäteen tutustunut, mutta kuulemani mukaan se ei Mikkelissä ole mikään maailman nopein neljään kertaan kierrettävä varttimaratonin reitti. Vaan kaikille se on sama ja itselleni ei ole koskaan ollut tärkeätä valita pelkästään Berliinin tapaisia kiitoratoja maratonkohteiksi. Minusta on hauskaa tutustua uusiin juoksutapahtumiin ja nähdä uusia reittejä juoksemalla. Niin kaupungeissa, metsissä kuin vuorillakin. Se on minulle tämän harrastuksen suola, jos toki on myönnettävä, että kilpailuhenkisenä haluan aina samalla tehdä myös parasta mahdollista tulosta – ja kilpailussa hyvin sijoittuminen on myös minulle aina tavoitteena.

Ensimmäinen varttimaratonin kierros sujuu reittiin tutustuen. Vauhti on hyvää, varsinkin kierroksen ensimmäisellä puoliskolla. Toinen puolisko näyttääkin sitten reitin vaativuuden sisältäen aika monta terävää käännöstä ja napakkaa nousua. Kierroksen loppupuolella jalat alkaa tuntumaan aika pehmeiltä, johtuen varmaankin noista nousuista. Mieleen hiipii ajatus, niinköhän tässä jaksaa kanttaamatta vielä noin 30 kilometrin matkan.. Tosin sama ajatus se on aina maratonia juostessa noin kympin kohdilla.

Toiselle kierrokselle lähtiessä minut on saavuttanut Mikkelin kilpaveikkojen Antti Nisonen, todellinen kestävyysjuoksun professori, joka oman juoksuharrastuksensa ohella tekee erittäin hienoa työtä nuorten juoksuvalmennuksen parissa. En ihmettelisi, vaikka tuon työn tuloksena saisimme joku päivä nauttia Mikkelistä kotoisin olevan juoksijan arvokisajuoksuista. Antti passailee askeltaan kanssani parisen kilometrin verran, kunnes alkaa hiljalleen repimään vääjäämättömästi eroa minuun. Oma vauhti on taipunut hieman ensimmäiseltä kierrokselta, mutta on silti edelleen ihan hyvää ja noin 1.28h ajassa saavutankin matkan puolivälin.

Kolmannelle kierrokselle lähden ihan hyvillä mielin. Jalat tuntuvat taas paremmilta. Ilmeisesti olivat vain paljosta autossa istumisesta hieman tiltissä ja nyt ovat jo vähän auenneet, ymmärtäneet mikä homman nimi on. Se on maraton. 42195m juoksua. Kierroksen loppupuolen napakat nousut alkaa nyt tuntumaan kyllä jo silti aika tavalla ja vauhtikin hiipuu taas hieman. Alan laskemaan mahdollisuuksiani alle kolmen tunnin aikaan. Kyllä niitä vielä on, mutta viimeisestä kierroksesta tulisi kyllä taistelua..

Neljäs ja viimeinen kierros. Nyt täytyy jaksaa. Kierroksen ensimmäisellä helpommalla puoliskolla tsemppaan itseäni kaikin tavoin ja saankin ruoskittua maallisen tomumajani jonkinlaiseen vauhtiin ja pidettyä näin elossa mahdollisuudet alle kolmen tunnin aikaan. Laskeskelen kokoajan päässä, että millä keskitahdilla loppu pitäisi tuohon tavoitteeseen tulla. Kierroksen toisen puoliskon mäkisemmällä osuudella napakat nousut alkaa jo tosissaan tuntumaan ja vauhti hiipuu niissä tosi paljon. Onneksi jalat ja pää jaksaa jo paljon Aavasaksan maratonia paremmin tätä maratonnautintoa. Viimeisiä kymmentä kilometriä. Samaan aikaan, kun tuntuu todella pahalta, niin samaan aikaan tuntuu niin hyvältä. Tämä on sitä minkä vuoksi maratonjuoksusta ei voi olla pitämättä. Taistelu maratonväsymystä ja pahaa oloa vastaan on mahtavaa.

Viimeiset kaksi kilometriä. Olen jo aika varma, että vaikka tiukille tulee menemään, niin alle kolme tuntia onnistuu tänään. Vedän hieman nousuvoittoisia metrejä ennen Mikkelin urheilustadionille saapumista sen mitä enää jaksan ja jaksanhan minä – riittävästi. Maaliin tulen ajalla 2.59.45h. Ei ole ennätys, ei edes lähelle sitä, mutta mikä tunne! Harvoin on tuntunut näin hyvälle maratonin maalissa. Oli upea taistelu ja sen seurauksena juoksin nyt myös 42 vuotiaana alle kolmen tunnin ajan maratonilla. Makoilen happea haukkoen ja Susanna on minua vastassa. Kaikki siis enemmän kuin hyvin. Olen maalissa koko maratonin kolmantena ja oman ikäluokkani toisena maratonin voittaneen Antti Nisosen ja oman M40 ikäryhmäni voittaneen Timo Sereniuksen jälkeen. Tällä kertaa näille herroille taipuminenkaan ei tunnu pahalta. Olen sen verran tyytyväinen suoritukseeni.

M40 sarjan palkintojenjako

Alle kolme tuntia siis alittui ja vieläpä suhteellisen hitaalla reitillä, jolle garmin antoi noususummaksi 261 metriä. Reittiin nähden juoksun kulku oli aika odotettu ja erityisen hyvilläni olen siitä, että jalat jaksoi nyt paljon Aavasaksan maratonia paremmin takoa loppua kohti. Valmistautuminen kisaankin taisi olla ihan onnistunutta. Viikkoa ennen juoksin 31km mittaisen Raahe Trail Runin, mistä maltoin palautella hyvin ennen tätä kisaa ja sain tuolta varmasti ihan hyvän kuntopiikin tähän kisaan, kun maltoin olla siellä vetämättä ihan itseäni piippuun asti. Kelikin oli nyt Mikkelissä heinäkuun keliksi hyvä. Pilvistä ja tulipa muutama sadepisarakin, jos toki lämmintä kyllä oli. Reittikin miellytti, vaikka se ei varmasti maailman nopein reitti varmasti olekaan, niin se on monipuolinen ja ennenkaikkea kaunis tarjoten maisemakierroksen parasta Mikkeliä. Edes neljään kertaan kierrettävä reitti ei ehtinyt tylsistyttää mieltä. Reittiä kiersin tuttuun tapaan jalassani maratonluottopelini, Hoka One One Tracerit. Maratonin nopeimmalla, Antti Nisosella oli muuten samat luottopelit jalassaan. Vaan ihmekös tuo, sillä noilla maratonilla ajaminen on yhtä iloa. Ja iloinen on myös tämä satunnainen jalkamatkailija, jälleen yksi alle kolmen tunnin maraton siis plakkarissa. Tästä on hyvä jatkaa eteenkäsin, tietysti hyvällä höökillä.

Categories: Yleinen

Raahe Trail Run ja kesäkuun satoa

Urheilu on monimuotoista, sehän ei ole mikään yllätys. Ensimmäisenä ei usein tule ajateltua, että kuinka hyvää sinulle tekee juuri se laji johon olet vihkiytynyt ja jota harrastat kaikella intohimollasi. Joskus saattaa käydä mielessä jopa ajatus, että tekeekö lajisi lainkaan hyvää vai onko se vain tavoitteellista suorittamista? Minun kilometrimittarini on kääntynyt kesäkuun aikana jo yli 33000 juostun kilometrin paremmalle puolelle ja ikävuosiakin tuli täyteen jo 42 vuoden verran – ja nautin edelleen juoksemisesta suunnattomasti, vaikka minullakin nämä ajatukset joskus pyörivät päässäni; Onko tämä homma turhuutta ja miksi tavoittelen harrastuksessani asioita joihin on niin vaikeata yltää? Mutta koska elämä sinällään on täynnä turhuuksia, niin juoksu on niistä kyllä minulle se paras turhuus, joka tuo samalla lisäarvona terveyttä ja hyvää mieltä. Juoksu tekee minulle hyvää. Tarvitsen myös tavoitteita, riittävän kovia tavoitteita puskemaan itseäni eteenkäsin ja nautin niiden tavoittelemisesta paljon enemmän kuin niiden saavuttamisesta. Juoksussa saan asettaa itselleni näitä tavoitteita ja käydä niiden kimppuun.

Raahe Trail Run. Kuva: Jäljen Jättiläinen, Jaakko Mylly

Kesäkuu sujui suhteellisen hyvin, vaikka itselleni asettamiani tavoitteita en ihan saavuttanutkaan. Aavasaksan maratonilla aika painui yli kolmen tunnin ja kuukauden lopulla osallistuin Raahe Trail Runille, tavoitteena tietysti voitto tapahtuman pisimmältä eli n. 31km mittaisella matkalla. Etukäteen en ollut katsellut, että ketä kilpakumppaneita on viivalla ja millaisia juoksijoita, arvelin vain, että joitakin kovia suunnistustaustan omaavia kavereita voi kyllä olla vastassa ja heidän kanssaan pitää olla tarkkana.

Totuus valkeni kuitenkin jo oikeastaan heti lähdössä. Mukana ollut Kalajoen Junkkareiden paremmin ratajuoksijana tunnettu Tapani Kärjä lähti sellaisella vauhdilla Hummastinvaaran poluille Raahessa, että allekirjoittaneella ei ollut mitään jakoa vastata. Itsekin kuitenkin pitelin hetken n. 4’00/km tahtia alussa ja silti Tapani vain katosi suoraan taivaan rantaan, enkä herraa nähnytkään enää noin 300m jälkeen kuin vasta kisan päätyttyä. Omaksi hommakseni jäikin siten enää taistella kakkossijasta. Alun noin pari kilometriä taivaltelinkin sellaista itselleni mukavan reipasta tahtia ja katselin vähän, että mitä muut tekee. Aika pian kuitenkin alkoi selviämään, että tällä kertaa tuo vauhti tulisi riittämään tuohon hopeatilaan. Noin 5km jälkeen hakkuuaukealla en enää sitten vilkaistessani nähnyt ketään takanani ja jätin sellaisen reippaan mukavan moodin päälle, jota jatkoin maaliin asti. Lopussa jopa hieman passaillen, tarkoituksena säästää itseäni hieman tulevaa Mikkelin maratonia varten. Näin sainkin varmistettua itselleni kilpailun hopeasijoituksen, sekä siinä samalla tehtyä erittäin hyvän pidemmän vauhtikestävyystreenin.

Samalla sain tilaisuuden testata Hoka One Onen keveimpiä maastokilpureita tositoimessa. Nuo Jawz mallin tossut toimi kyllä erittäin hyvin tällaisella noin kolmen tunnin kestoisella kilpailulla ja niillä oli todella ajamisen iloa nopeilla neulaspoluilla. Erittäin mukavat täsmäaseet lyhyisiin koviin maastopyrähdyksiin, aina jonnekin maratonin mittaisille matkoille asti.

Raahe Trail Run oli tapahtumana kyllä erittäin miellyttävä, joskin juoksijoita olisi reitille kyllä mahtunut enemmänkin. Järjestelyt toimi erittäin hyvin ja reitti on erittäin mukavaa pääosin nopeaa neulaspolkua, mitä on ilo laskea menemään. Korkeuseroja kaipaaville Hummastinvaaran polut eivät kyllä tarjoa mitään, mutta mielestäni reitti on silti jokaiselle polkujuoksijalle kokemisen arvoinen sisältäen kaunista suomalaista kangasmaastoa miellyttävine neulaspolkuineen. Hellekelillä tuo reitti olisi takuulla todellinen pätsi, mutta nyt ilma oli mukavan viileä ja kova tuulikaan ei häirinnyt metsässä. Toivottavasti Pohjanmaan polkujuoksu cupiin kuuluvaa tapahtumaa järjestetään jatkossakin, sillä Raahe Trail Runissa on mielestäni paljon potenttiaalia kasvaa jopa hieman isommaksikin tapahtumaksi. Ainoana pienenä miinuksena voisin pitää paikoin hieman tarkemmalla silmällä lukemista vaatineita reittimerkintöjä, mutta lopulta reitillä pysyminenkin oli helppoa, kun otti vain polkujen risteämät huolella ja ajatuksen kanssa.

Kesäkuun sykejakauma juoksun osalta

Kesäkuussa juoksua kertyi 310km ja kävelyä 36km. Treenimäärä jäi kesäkuussa kilpailuista palautumisen johdosta aika vaisuksi, kertyen vain 33h 42min verran. Toisaalta olen ollut hieman pakotettukin keventämään ja tekemään paljon ihan kevyttä liikuntaa. Epäilen nimittäin toukokuun pienen vaisuuden syyksi liian kovaa talvi- ja kevätharjoittelua. Määrällisesti olisi varmasti pitänyt malttaa tehdä enemmän kevyempää ja pidempikestoista harjoittelua kuin mitä tuli tehtyä. Tuon laiminlyöminen maksaa nyt sitten varmaan hieman kesän tuloksista, sillä palautuminen on liian hitaan tuntuista kovempaan treenaamiseen ja rasva-aineenvaihdunta ei tunnu toimivan parhaalla tavalla. Harmi sinänsä, sillä syksyllä testeissä sain kuitenkin omaan tasooni nähden hyvät tulokset. Vaan oppia ikä kaikki ja jokatapauksessa kesää mennään oikein hyvällä höökillä eteenkäsin, keskittyen nostamaan kuntoa kilpaillen ja palautellen niistä keveällä liikunnalla. Juoksu kulkee kuitenkin niin hyvin, että syksy voi tuoda satunnaiselle jalkamatksilijalle vielä erittäin hyviäkin tuloksia kilpailuista. Aika näyttää – ja matka jatkuu.

Categories: Yleinen

Aavasaksan aurinkomaraton 2018

Tämä oli tällä kertaa maraton, joka oli minulle kuin kansansadun hiiren toimiminen kissalle räätälinä. Ei tullut takkia, tulisi housut, ei tullut housuja, tulisi liivit ja niin edelleen. Maraton on matka joka opettaa jokaisella kertaa jotakin, niin tälläkin kertaa.

img_8038

Maratonin lähtö

Lauantaina 16.6 päivä avautui selkeänä ja aurinkoisena. Hieman harmi, sillä edelliset päivät olivat olleet mukavan viileitä, siis mukavan viileitä maratonjuoksua ajatellen, muuten kyllä pidän lämpimistä ja jopa hellekeleistä yli kaiken. Normaalit aamupalat, puurot ja sen semmoiset sekä litra hart-sportia mukaan ja eikun kohti Ylitorniota missä juostaisiin tänään Aavasaksan aurinkomaraton. Mielessä tietysti, mikäpäs muu kuin maratonin voitto ja kolmen tunnin alitus.

Paikalle saavuttuani normaalit ilmoittautumiskäytännöt. Laput ja sen semmoiset – ja sitten verryttelemään. Olin jo heti kilpailupaikalle saapuessani huomannut, että tuulee – ja kovaa. Lähdin verryttelemään vastatuuleen ja tiesin heti, että tänään tulee kovat 42 kilometriä. Neljä kertaa juostavasta edestakaisesta reitistä kun juostaisin jokivarren ja peltoaukioiden keskellä noin puolet kovaan myötä- ja puolet vastatuuleen. Siinä voimien jakaminen olisi lopulta aika vaikeata. Keli on kuitenkin kaikille sama ja kun sitä ei voi itse säätää, niin näillä pitäisi nyt sitten mennä: +21C auringossa ja kova tuuli.

Itse kilpailu starttasi hyvin ja kulki kuten maratonin kuuluisikin kulkea. Ainakin alkuun.. Myötätuuleen juoksin rennosti n. 4’00-405/km tahtia ja ei tuntunut niinkuin missään. Vaan viiden kilometrin jälkeen pelin henki kyllä selvisikin hyvin. Vastatuuleen käännyttäessä oli kuin seinään olisi juossut ja tuohon puskiessa seitsemän kilometrin kohdilla nappas pohjekin jo kiinni niin, että jouduin pysähtymään hetkeksi hieman hieromaan sitä. Tahti tipahti vastatuuleen 4’10-4’15/km haminoille, mutta töitä siihen piti tehdä jo tosissaan. Tämä neljän kierroksen reitti menikin sitten tästä eteenkäsin jatkuvasti hiipuvalla tahdilla ja kun juomahuoltokaan ei omalta osaltani onnistunut täysin, niin aika raakasti hiipuvavauhtinen maraton oli edessä. Vauhti laski jatkuvasti loppua kohti ja kun tavoitteet valui toinen toisensa jälkeen sormista, niin lopulta selkäkin nousi loppukilometreillä hieman pystyyn, varsinkin kun kolmen tunnin rajapyykkikin lipsahti lopulta käsistä. Ei tullut takkia, tulisi housut, ei tullut housuja, tulisi liivit ja niin edelleen.

Lopulta saavuin maaliin ajassa 3.05,59h, mikä on huonoin maratonaikani vuosiin. Lopputulosta pitää kuitenkin kunnioittaa ja kieltämättä en ole onnistunut saamaan itseäni ihan siihen kuntoon kuin parina edellisenä vuotena. Sijoitus kilpailussa kuitenkin miellytti, koska olin maratonin toinen ja oman M40 ikäsarjan ykkönen. Vaan voittokin olisi ollut otettavissa kunnossa ollessani, kun voittaja Jussi Herttuala juoksi 2.59 ja risat. Viikkoa aiemmin voittaja Jussi juoksi puolimaratonin loistavasti 1.20,09h aikaan, joten keli oli hänellekin kyllä ilmeisesti kova. Oma kunto ei tällä hetkellä kyllä oikein ole ihan sitä mitä tahtoisin, mutta pitää nyt tämä kesä ja syksy mennä näin, sillä ajatuksieni mukaan tiedän mistä kiikastaa – vaan en enää ehdi lyhyellä aikavälillä asiaa juuri korjata. Nautin kuitenkin kilpailemisesta täysillä ja hyvällä höökillä – se on pääasia. Matka jatkuu ja tavoitteena on juosta ainakin yksi maraton alle kolmen tunnin tänäkin vuonna. Siihen on kuitenkin omasta mielestäni ihan täydet mahdollisuudet.

Categories: Yleinen

Toukokuun satoa

Tulipa kevät nopeasti, jopa uskomattoman nopeasti, kun ajattelen kuinka älytön määrä lunta täällä oli vielä huhtikuussa. Enpä olisi millään uskonut. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että NUTS Karhunkierros on tänä vuonna jälleen ”munahanki” -kilpailu ja juoksututut pääsisivät kokemaan jälleen lumessa kahlaamista. Onneksi ei tullut mitään vetoa lyötyä, sillä hävinnyt olisin. Karhunkierroksen olosuhteet olivatkin liki parhaat mahdolliset, vaikka jopa liiankin lämmin päivälämpötila vei varmasti parasta terää juoksijoilta. Itsehän en tänä(kään) vuonna ollut mukana ja kilpailun seuraaminen kotoa käsin oli kilpailun edetessä kyllä taas kovin tuskallista. Kenties tuo perusmatka eli Karhunkierros edestakaisin pitää vielä kokea joskus? Kilpailu itsessäänhän oli hieno ja voittajan, Antti Itkosen askel oli todella lennokas. Nyt on liki rikottu 20h aika tuolle tuplakierrokselle. Se on muuten jo juoksua se!!

img_7707

Sain testiin Hoka One Onen uuden Profly -sarjan Mach tossut. Ovat mukavan napakat tossut ja miellyin heti niihin niin, että niistä on tullut omat suosikkitossut peruslenkeille.

Omat kilpailut jäivät toukokuun aikana yhteen 10000m ratakilpailuun, vaikka muitakin kilpailuja oli kyllä kalenteriin merkattuna.. Suoritukseni kymppitonnilla oli varmaan suhtkoht kunnon mukainen. Loppuaika 38.24min ei juuri mairittele, mutta se on totuus mitä pitää kunnioittaa. Hieman voi kyllä yrittää tulosta selitellä hellepäivällä ja sillä, että tuli kokeiltua ensimmäistä ja viimeistä kertaa juosta tuo brutaali matka piikkarit jalassa.. Alun n. 5km meni kyllä hyvin, mutta sen jälkeen pohkeet väsähti täysin ja en enää oikein jaksanut ponnistaa jalalla kuten kympillä pitäisi jaksaa. Uskon, että pohkeita säästävimmillä kisatossuilla ja viileämmällä kelillä tulos olisi voinut olla hieman parempi, mutta silti puhutaan maksimissaan minuutista. Palkinnoksi tuosta piikkarikokeilusta sainkin noin viikon ajaksi kivistelleet pohkeet.. Siinä samalla meni sivu suun suunniteltu 5000m ratajuoksu Rovaniemellä, mihin ei kivikovilla pohkeilla olllut mitään mahdollisuutta osallistua. Oppia siis ikä kaikki. Vaikka olenkin harrastanut juoksemista jo kahdeksan vuotta, niin aina tulee vastaan asioita joita pitää opiskella – usein kantapään – ja joskus pohkeidenkin kautta. Onneksi Suomalaisten ratajuoksujen osalta saatiin muuten toukokuussa kokea hieno hetki, kun Arttu Vattulainen juoksi 28.48,43 ajan alittaen EM-rajan. Tulos on todella kova, sillä kaikkina aikoina Suomessa on nyt Artun juoksun jälkeen 53 miestä, jotak ovat alittaneet kymppitonnilla 29 minuuttia. Tämä Artun on kaikkien aikojen tilastossa 37. nopein aika. 2000 -luvulla kovempaa on juossut vain Janne Holmen (28.09,94), Matti Räsänen (28.30,31) ja Samuli Vasala (28.30,31). Ratakymppi on kyllä sellainen matka, ettei sitä tulosta pysty vääntämään mihinkään suuntaan. Se antaa hyvin tarkan kunnon. Se on mielestäni vaikeampi matka kuin maantiekymppi, jossa saa tavallaan ”huilata” sekä ala-, että periaatteessa myös ylämäkeen, kun juostaan vähän ”eri lihaksilla”, tavallaan voimaa säästäen. Ratakymppiä voi kutsuakin jopa juoksu-urheilun peiliksi, se on erittäin hieno juoksumatka. Tilastoja kun katselee eri vuosilta, niin se näyttää ihan suoraan verrannollisen käyrän koko suomalaisen juoksu-urheilun tasoon laajemminkin.

img_7708

Toukokuussa juoksuharjoittelua kertyi 500km ja sykejakauma näyttää tältä.

Omasta 10000m ratajuoksusta jotenkin palauduttuani tuli kokeiltua kevään ensimmäistä polkujuoksua ja heti tietysti 30km/800m+ vetoa reippaalla askeleella, palkintona vuorostaan noin viikon ajaksi kivistävät betonireidet.. Eli vaikka juoksua toukokuulle kertyikin tarkalleen 500km, mikä on hyvä määrä, niin kovia harjoituksia jäi palautumattomuuden vuoksi tekemättä. Peruskunto on kuitenkin onneksi ihan hyvällä mallilla ja mitään rasitusvammoja ei ole ilmestynyt. Niinpä uskonkin, että kesän/syksyn aikana saan myös vauhtikestävyyden kuntoon kilpailujen kautta ja palautuminenkin tulee kovemmista treeneistä nopeutumaan. Ensimmäisistä kilpailuista ei kuitenkaan uskallakaan kovin kummoisia tuloksia odotella, mutta kesäkuussa on tarkoitus kuitenkin juosta ainakin yksi maraton.

Categories: Yleinen

Huhtikuun satoa

Pitkä talvi taittoi vihdoinkin niskansa ja keminmaanialainenkin pääsi jo hieman harjoittelemaan sulalla tiestöllä. Jotenkin sitä tuntee aina kuin heräävänsä horroksesta keväisin lumien alkaessa sulamaan. Minä kun en tunnetusti ole oikein mikään erikoisen suuri talven ystävä, vaikka toki talvella on kaltaiselleni harrastetason kilpajuoksijalle positiivisiakin puolia – kunhan kestää sen kaiken kylmyyden, pimeyden ja lumen tuomat hankaluudet. Talvi kun on hyvää aikaa kehittää maltillisella aerobisella harjoittelulla peruskestävyys riittävän täydelliseksi, tavoitteena hiussuoniston, keskeisverenkierron ja sydänlihaksen saattaminen kuntoon, hyvää kilpailuihin valmistavaa ja itse kilpailukautta varten. Kun onnistuu tässä, niin yleensä välttää yliharjoittelun mukanaan tuomat rasitusvammat ja sairastelut. Ei se toki niitä kokonaan sulje pois, mutta ihan varmasti vaara niiden suhteen on oleellisesti pienempi.

img_7626

Vihdoin sulaakin assua tassun alla!

Huhtikuu aloitti itselläni kilpailuihin valmistavan kauden. Tavoitteena on jälleen juosta maraton aikaan 2.48.48h. Olenkin aloitellut maltillisesti nostelemaan pitkien lenkkien ja tasavauhtisten tv-reippaiden sekä kovien vetoharjoitusten vauhtia. Tällä hetkellä kaikki tuntuukin sujuvan kuten pitääkin. Mitään rasitusvammoja ei ole ollut, eikä sairaspäiviäkään. Pääpainon olen tavoilleni uskollisena kuitenkin pitänyt kevyessä hölkässä, enkä ole lähtenyt keulimaan kevyiden lenkkien vauhdeissakaan. Tämä on omien kokemusteni mukaan toiminut hyvin omalla kohdallani. Joskus, kun olen kokeillut vetää kevyetkin sillain pikkukovaa, niin lopputuloksena on ollut aina salto mortale, kuolonhyppy ilman turvaverkkoa, jonka seurauksena kunto on kääntynyt laskuun sekä aiheuttanut myös rasitusvammoja. Olenkin yrittänyt opetella ja oppia rytmittämään harjoitteluani vuorotyöhöni sopivaksi ja oppia palautumaan kunnolla kovista harjoituksista sekä kilpailuista. Minulla on vankka usko, että se on tie, joka kehittää aina.

Numeroiden valossa huhtikuu tuli päätökseen itselleni varsin mukavilla lukemilla. Juoksua sain tahkottua 520 kilometrin verran ja tehtyä oikeastaan kaikki kovat harjoitukset mitä oli tarkoituskin tehdä. Kruununa tietenkin kuun lopulla juoksemani Iin puolimaraton, joka päättyi lukemiin 1.23.56h, mihin voin olla tässä vaiheessa ihan tyytyväinen. Kovia harjoituksia olisi sykedatan mukaan voinut vetää ehkä jopa hieman enemmänkin. Nyt ensimmäisen kerran pääsin seuraamaan todellista kuukausittaista sykejakaumaani, kun löysin ohjelman joka synkkaa garminin kanssa niin, että saan nuo tiedot ulos yksinkertaisesti ja helposti. Ohjelman nimi on FinalSurge ja toimii ainakin iPhonen kanssa hyvin. Ohjelman ansiosta pystyn nyt huolehtimaan entistä paremmin kevyen huoltavan juoksun määrästä suhteessa koviin harjoituksiin ja kilpailuihin. Mielenkiintoista seurata miten tuo jakauma tulee nyt kehittymään jatkossa, kun tarkoitus olisi seuraavat kuukaudet kilpailla mahdollisimman paljon ja piikata sen kautta maratonkunto esiin. Ainakin kaksi iskua maratonille olen ajatellut tänä vuonna suorittaa. Toisen kesäkuun puolivälillä ja toisen SAULin SM-maratonilla Kempeleen Z-maratonilla. Näiden tulokset sitten määrittää, että tuleeko syksyllä vielä kolmaskin yritys Lappeenrannan SM-maratonilla. Jommalla kummalla pitäisi siis rikkoa SM-kilpailuun oikeuttava tulosraja joka on 2.51.00h. Sinänsä tuo SM-kisana osallistuminen ei mielestäni ihan haihattelua ole, koska viime vuonna juoksin 2.51.08h Oulun Terwamaratonilla.

 

img_7620-1

Sykejakaumaa huhtikuulta. ”Marathon Pace” on kylläkin ns. PK2 alue. Noi Zonet niin, että Zone 1 on kevyttä, Zone 2 PK2 alue, Zone 3 vauhtikestävyyttä ja Zone 4 kovaa sekä maksimiharjoittelua.

Kevät on siis tullut ja jalka alkaa liikkumaan taas hieman rivakammin. Kunto tuntuu olevan nousussa ja odotan innolla tulevia kilpailuja. Nälkä juoksuun on kova ja harjoittelu tuntuu mukavalta. Kevään aikana myös ajatus valmentajan palkkaamisestakin on jyskytellyt takaraivossa, siitäkin huolimatta, että luotto omaan tekemiseenkin on kova. Voisi nimittäin tehdä hyvää käydä kausi tai pari jonkun toisen kuin itsensä valmennuksessa ja saada nähdä uusia näkökulmia asioihin. No, tämä kausi menee vielä ainakin omin konstein, mutta ehkä ensi kaudella taustalla on jo muutakin kuin omaa osaamista. Juoksu on kyllä kaikesta yksinkertaisuudestaan ihanan monimuotoinen ja monimutkainenkin harrastus. Mielestäni tärkeintä on säilyttää tekemisen helppous ja nautinto ja jopa ne kaikkein kovimmatkin treenit ovat sellaisia, kun asiat ovat kohdillaan. Huippusuoritukset tehdään rentouden tilasta, syvällä palautumisella ja oppimalla ettei pelkkä suorittaminen ole se optimaalisin tie kehittymiselle. Usein on uskallettava ottaa käteen vaikkapa hyvä kirja ja unohtaa se kalenteriin merkitty kova vetotreeni. Sillä tiellä olen huhtikuun yrittänyt parhaani mukaan kulkea. Kovaa, mutta silti rennosti ja varmasti palautuen.

Huhtikuu oli siis hyvä kuukausi ja sen sykähdyttävin hetki oli yhden idoleistani, Yuki Kawauchin voitto legendaarisella Bostonin maratonilla. Yuki Kawauchi rakastaa maratonia – ja maraton rakastaa Yuki Kawauchia. Tuota japanilaista maratonsamuraita vailla vertaa.

img_7627

Idoli Yuki Kawauchi!!

Categories: Yleinen

Endurance 24h, joka jäi 9 tuntiin

Olisi mukava kirjoittaa aina onnistumisista, kuten olen jo useita vuosia saanut kirjoitella, mutta ainahan ei voi voittaa, ei edes joka kerta.

Kuva: Juha Nurmela

Kuva: Juha Nurmela

Helmikuun loppupuolelle sijoittuneelle Endurance 24h tapahtumaan lähdin hyvin luottavaisena. Miksipä en olisi lähtenyt. Hieman ennen kilpailua juoksin tasooni, varsinkin talvitasooni nähden sangen onnistuneen maantiekympin sekä kävin tekemässä suoran hapenottotestin, missä selvisi, että varsinkin aerobinen kestävyys eli peruskunto oli todella hyvällä tasolla. Nämähän eivät silti tietystikään siirry suoraan tuloksiin pidemmille matkoille, eikä välttämättä kyllä lyhyemmillekään, varsinkaan nyt kun matkana oli ehkäpä yksi kaikkein vaikeimmista ultrajuoksun matkoista, 24 tunnin ratajuoksu. Silti oma tuntuma oli hyvä ja kovalla uholla olin lähdössä matkaan, vaikka kokemusta ei tällaisista rataultrista vielä ollutkaan. Olin omasta mielestäni ”varmasti” yli 200km tulokseen oikeuttavassa kunnossa ja itselleni olinkin asettanut tavoitteeksi todella kovan 220km rajapyykin..

Tapahtumapäivän aamuna heräilin hyvin nukutun yön jälkeen aamupalalle ja mietin, että tänään on hyvä päivä lähteä taivaltamaan tällaista urakkaa. Siispä aamupalan jälkeen kohti Esport Areenaa ja odottelemaan puolenpäivän starttia. Hallille saapuessani tutustuin hieman rataan ja pistin merkille, että radan pinta oli todella mielenkiintoista materiaalia. Vähän kuin jonkinlaista köysipunosmattoa. Kova ja äärimmäisen pitävä alusta. Kenkä ei luistanut tuolla alustalla yhtään. Samalla rataan tutustuessani jututtelin tuttuja ja yksi pienimuotoinen ongelmakin ratkesi siinä samalla, kun Nurmelan Juha lupasi katsella vähän minun repun perään kisan aikana. Sinänsä asiasta en kyllä kovin huolissani ollut, koska eipä minulta ikinä ole mitään viety kilpailujen aikana. Mitään varsinaista huoltoahan minulla ei ollut, kuten ei ole ikinä ollut. Järjestäjien tarjonta tulisi riittää ja miksipä ei riittäisi. Eipä tuosta tarjonnasta mitään tuntunut uupuvankaan, eikä kyllä lopulta uupunutkaan, kuten kilpailun aikana kävikin ilmi.

Kello 12 lähdettiin matkaan ihan aikataulun mukaisesti ja otin vain mahdollisimman rennon askeleen ja aloin keskittymään hengitysrytmiini. Tuota hengitysrytmiä ja -tiheyttä tuleekin nyt sitten jatkossa harjoittaa paljon, sillä Santasportin testiasemalla todettiin hengitysrytmin olevan minulla liian tiheä ja kiivastahtinen, jolloin se estää rasva-aineenvaihduntani parhaan mahdollisen toimimisen. Kilpailun alku lähti todella hyvin käyntiin. Jonkin matkaa juoksin alusta kilpailun sittemmin voittaneen Kari Rannan kanssa samaa tahtia ja meno tuntui vähintäänkin letkeältä. Ei mitään ongelmia ja energiakin upposi tosi hyvin. Tuntui, että ei ole mitään väliä mitä suuhunsa laittaa, kaikki meni hyvin alas. Kilpailu eteni täysin suunnitelman mukaisesti ja n. 20min välein join aina vähintäänkin mukillisen energiajuomaa ja laitoin jotain suuhuni, mikä nyt milloinkin tuntui sattuvan käsiin huoltopisteellä.

Tunnit kului ja niin tuntui kuluvan allekirjoittaneen jalatkin.. Ihmettelin jo maratonin kohdalla pikkuhiljaa alkanutta lonkkien ja reisien puutumista. Olin kyllä ihan hyvin aikataulussa. Aika tarkalleen 4h meni ensimmäiseen maratoniin, mutta huolestutti. Eikä turhaan. Noin 6 tunnin kohdalla olin jo valmista kauraa, jalat ei vaan enää toimineet juoksuaskelissa, mikä sinänsä oli hyvin mielenkiintoista. Olo oli nimittäin muuten hyvä ja energiakin upposi edelleen hyvin. Huomasin, että aloin jäämään pikkuhiljaa tavoitteestani ja tulisi olemaan selvää etten saavuttaisi edes minimitavoitettani eli 200km rajapyykkiä.. Tällaisessa tilanteessa mieli alkaakin sitten tekemään tepposia ja kuiskimaan keskeytystä puoltaen. Kolmisen tuntia raahustin vielä rataa pitkin ja mietin vaihtoehtoja, mutta koska pelkästään tulos kiinnostaa itseäni tällaisessa kilpailussa, niin päätin jättää 9 tunnin kohdalla leikin kesken. Jos kyseessä olisi ollut jokin matka- eikä aikaperusteinen kilpailu, niin luultavasti olisin väkisinkin loppuun asti raahautunut. 24h kilpailu oli minulle siis käytännössä 9h mittainen tällä kertaa ja noin 85km etenemän sain tuossa ajassa aikaiseksi. Surkea suoritus ja ”oikeuttaa” siis osallistumiseen uudelleen, luultavasti jo ensi vuonna samassa tapahtumassa. Nimittäin tuloksenteon kannalta tämä Esport Arenalla järjestettävä tapahtuma on kaikesta kovuudestaan huolimatta varmasti yksi parhaimmista maailmassa. Myös juoksijan on oltava vain tarpeeksi kova, eikä vain luulla olevansa.

Mikä meni sitten pieleen? Hienoisesti taustalla saattoi painaa ehkä vain parisen viikkoa aiemmin syömäni antibioottikuuri, jonka jouduin ottamaan todella pahan märkäpaiseen ilmestyttyä selkääni. Ilmeisesti sykevyö oli hangannut pienen nirhauman selkääni jossain vaiheessa ja aiheuttanut tulehduksen hikirauhaseen. Tällainenkin ”rasistusvamma” on siis mahdollinen. Ehkä tuo kuuri vaikutti myös lihaksistoon, tiedäpä häntä. Suurimpina syinä pidän kuitenkin sitä, että alta puuttui kuitenkin muutamia pitkiä yli 4h lenkkejä, mitä ei talvella ollut nyt viitsinyt tehdä, sekä puutteellisen lihasvoiman. Vahva lihas kun ei väsy. Ensi talvea ja E24 tapahtumaa varten onkin muistettava  panostaa näihin asioihin ja täräyttää tauluun sellaiset kilometrit, että se Spartathlonille osallistuminen ei jää enää pelkäksi haaveiluksi. Sillä sille oikeuttava tulos ja vain se kiinnostaa itseäni – ja se vaatii pitkästi yli 200km tulosta.

Tällainenkin ”rasitusvamma” on mahdollinen 🙂

Categories: Yleinen

UTMB 2017 – Matka Mont-Blancin massiivin ympäri

U-T-M-B.. Neljä kirjainta jotka ovat erottamattomia ja sisältävät kolme elementtiä: Ultrajuoksun, vuorijuoksun ja Euroopan katon – Mont-Blancin. Tämä on tarina siitä mitä nämä neljä kirjainta merkitsevät minulle. Minun matkani ympäri Mont-Blancin massiivin 34 tunnissa.

img_6898
On perjantai ilta. 1. päivä syyskuuta 2017. Seison lähtötunnelmissa Ultra-Trail du Mont Blancin lähtöjoukoissa. Uskomatonta, että olen tässä. Euroopan, jos ei jopa koko maailman tunnetuimman ja arvostetuimman vuorijuoksukilpailun lähtöviivalla yhtenä 2537 juoksijan joukossa. Takana on vuosien työ, että olen päässyt tänne. Pian nähtäisiin, onko minusta selättämään nämä vuoret. Olotila on rauhallinen, onnellinenkin. Olen vasta saanut lähtötsempit Susannaltakin. On ihanaa, kun rakas ihminen on mukana kannustamassa ja rauhoittamassa jännitystä. Kyllähän tästä kelpaa ampua kohti suurta tuntematonta. Sillä vaikka olenkin juossut jo aiemminkin pitkiä kilpailuja, niin tämä tulisi silti olemaan paljon enemmän kuin aiemmin. Ensimmäinen yli satamailinen kilpailuni, sisältäen noin 10000 nousumetriä. Todellinen haaste kenelle tahansa.

Kuuluttaja nostaa tunnelmaa startin lähestyessä. On hieman kylmä, mutta se on vain hyvä. Kunhan päästään liikkelle, niin keho lämpeää nopeasti ja vaatetus on silloin sopiva. Nyt lasketaan jo sekunteja – ja sitten matkaan! olen todella takana ja kestää kauan ennenkuin astelen lähtöportin läpi. Noin 2500 juoksijan joukko kapealla Chamonix’n kadulla ihmismeren keskellä alkaa valua kohti vuoria. Seikkailu on käynnissä. Tunne on sellainen, että aivan kuin henkäys raikasta vuoristoilmaa liitelisi meidän juoksijoiden yläpuolella saatellen yli 80 kansalaisuuden joukon matkaan, joka puhuu nyt jaloillaan yhteistä kieltä kohti päämäärää, päämäärää joka on kaikkien kaikkien yhteinen tavoite. Kunpa ihmiset vetäisivät aina näin päämäärätietoisesti kohti samaa tavoitetta. Maailma olisi varmasti silloin niin erilainen paikka elää ja asua.

Juoksen alun ruuhkan hieman hellitettyä aika reippaasti eteenkäsin. Lapset katujen varsilla haluavat läpsyttää käsiä kanssani yhteen ja useamman kilometrin ajan kuljenkin käsi ojennettuna ihmetellen tätä showta. On tämä hieno kokemus. Ohitan alun helpon osuuden aikana varmasti satoja juoksijoita ja oma kulku tuntuu hyvältä. Enää ei edes jännitä. Kaikki se jännitys ja mietteliäisyys siitä miten tulee kestämään ja jaksamaan – se on poissa, kun pääsee liikkeelle. Näin se on aina. Nyt mennään vaistoilla, voimat pitää ottaa vuorilta ja ympäristöstä – pitää olla utelias, pitää haluta kokea se vuorien kauneuden ja oman kehon väsymisen tuoma tila. Sitä on vaikeata selittää, se pitää kokea jokaisen itse. Se on jotain niin äärimmäisen kiehtovaa.

Alku menee hienosti. Le Delevretin ylityksen aikana saa jo sytyttää otsavalon. Sinänsä harmi, sillä maisemat täällä ovat takuulla upeat. Nyt näkyvyyttä haittaa pimeyden lisäksi paikoin aika kova sumu, sillä pilvet ovat alhaalla. Tuo sumu tekee samalla myös sen, että on vaikeata nähdä polkua otsavalollakaan, koska ilmakosteus hajottaa valon suoraan silmien eteen. Oma juoksu sujuu kuitenkin mukavasti ja tuntuu, että alkuvauhti on sopiva. Croix du Bonhommella noin 2500 metrin korkeudessa tulee hieman luntakin. Silti vielä lopulta odotettua parempi keli. Matkaa on takana noin maratonin verran ja olen vielä hyvissä voimissa. Les Chapieuxin huoltoon saavunkin hyvillä mielin. Hop-intiaaneille juokseminen on eräänlainen rukoilemisen muoto; jokainen askel on lahja rakkaalle ihmiselle. Vastalahjaksi pyydetään voimaa, joka tekee juoksijan vahvaksi. Jotain sellaista tunnen itsekin. Läheiset ihmiset ovat mukanani, tiedän, että he ovat. Vaikka olen yksin, en silti ole yksin. Se auttaa jaksamaan ja pitää mielen virkeänä.

img_6931
Matka jatkuu ja vuoren rinne toisensa jälkeen tulee valloitettua. Tällä reitillä ei ole kyllä yhtään helppoa nousua eikä laskua. Sanonta ”kyllä mäki velkansa maksaa” ei juoksuhommissa, varsinkaan vuorijuoksuissa pidä kyllä paikkaansa. Tekniset ja jyrkät laskut ovat yllättäväkin haastavia. Ensimmäisen yön syleillessä liikutaan nyt pitkän matkaa yli 2000m korkeudessa siirtyen samalla Ranskasta Italian puolelle. Väsyttää, mutta ei liikaa. Kulkeminen on vielä yllättävänkin kevyen oloista. Aamu alkaa valkenemaan ja samalla helpottaa, kun alkaa taas näkemään ilman otsavaloa. Sitä jotenkin ihmeellisesti piristyy, kun saa nähdä päivänvaloa, vaikka on valvonut koko yön kulkien yli vuorten.

Noin 75km kohdilla saavun todella jyrkkään ja loputtoman pitkältä tuntuvaan laskuun kohti Courmayerin kylää ja isompaa huoltoa. tuo lasku on jo väsyneille jaloille todella paha ja vetääkin etureiteni ihan tukkoon.. Lasku tuntuu kestävän ikuisuuden, kunnes vihdoin saavun Courmayeriin ja pääsen hetkeksi huokaisemaan. Oikeastaan ensimmäistä kertaa tuntuu, että matka alkaa vaatimaan veronsa. Syön, juon, käyn vessassa ja jatkan matkaani. Nousu Courmayerista takaisin ylös vuorille on vähintäänkin yhtä pitkä ja jyrkkä kuin laskukin. Tuntuu että olen tosi kovilla, mutta niin vain hiissaan itseni takaisin ylös vuorille. Selkeästi parhaat voimani olen nyt noin puolivälissä käyttänyt ja loppu tulee olemaan aikamoista taistelua.. Mutta niin tämän pitää ollakin. Jos tämä olisi helppoa, niin silloin tätä ei osaisi arvostaa eikä haluaisi niin paljoa. Vain tällaista kokenut tietää minkälaisen työmäärän tämä kilpailu vaatii, jo pelkästään päästäkseen yrittämään – ja kaikesta siitä työstä huolimatta niin moni jää ilman sitä lopullista palkintoa. Nähdä Chamonix’in kirkko uudelleen, kun on omin jaloin kiertänyt Mont-Blancin massiivin kilpailun määräaikojen puitteissa. Nyt minä matkaan kohti tuota palkintoa, aika hitaasti, mutta määrätietoisesti.

Saavun Arnouvazin huoltoon lähellä Italian ja Sveitsin rajaa. Edessä olisi jälleen yksi kova ja jyrkkä nousu huipulle, missä noiden kahden valtion raja tulisi vastaan ja hyppäisin Sveitsin puolelle. Keli on muuttunut aika kurjaksi, on kylmää ja vihmoo vettä. Yritän lähteä huollosta päättäväisesti ja nopeasti, mutta järjestäjät eivät päästä reitille, koska en ole laittanut sadehousujani jalkaan. Ylhäällä on kuulemma sellainen keli etteivät päästä ketään ilman täyttä sadevarustusta liikkeelle. Eikun takaisin istuimille ja vetämään sadehousuja jalkaan. Tekee ilkeää ottaa kengät hetkeksi jalasta. Olen nimittäin lyönyt vasemman jalan pottuvarpaani kiveen jo alkumatkasta ja luulen kynnen olevan siitä jo irti, sen verran mukavasti jomottaa.. Hoidan kuitenkin vaihdon ripeästi ja laitanpa varuilta ylimääräisen paidankin vielä päälle. Nyt olen valmis valloittamaan Grand Col Ferretin.

Tämä valloitus onkin hauskempi kuin uskoinkaan. Alkuun tulee vettä ja nousu on yhtä liejua sekä tietysti totuttuun tapaan jyrkkää. Onneksi Hoka One Onen Speedgoat2 kenkä tuntuu pelaavan hyvin tällaisessa hieman liejuisessakin kivikossa. Vedän itseäni pitkin  loputtomalta tuntuvaa nousua kohti huippua, jossain vaiheessa vesisade muuttuu räntä- ja lumisateeksi. Vastaan tulee juoksijoita, osa jopa shortseissa!! Ilmeisesti palaavat takaisin keskeyttämään. Itselläni ei kyllä isompaa hätää ole, varusteet on hyvät ja tulevat tällä kertaa todellakin tarpeeseen. Toki kasvot saavat aika mukavasti ottaa lunta ja räntää vastaan tuulen tuivertaessa, mutta toisaalta – tämähän on kuin normaali kevät- tai syyskeli PERämeren SEudulla. Ollaan vain 2500m korkeammalla meren pinnasta. Huipun saavutan kuin saavutankin pitkän tunkkaamisen jälkeen ja lähden sen kummempia ihmettelemättä tarkastuspisteeltä alas Sveitsiin. Lasku on onneksi nousua loivempi ja pystyn jopa juoksemaankin. Niinpä pääsen suhteellisen nopeasti pois lumisateesta – takaisin vesisateeseen.

img_6941
Tuo Grand Col Ferretin ylitys olikin koko oman matkani kulminaatiopiste. Saapuessani La Foulyn huoltoon tiesin, että näen Chamonix’kin, jos en vain loukkaa pahasti itseäni. Tällaisessa tilanteessa ymmärtää, että lajiin vaadittavan luonteenlaadun tulee olla sitkeyden lisäksi myös jotakin muuta. Kyse alkaa olemaan myötäelämisestä. Hyvyydestä. Rakkaudesta. On alettava ymmärtämään, että vuoria ei tarvitse valloittaa tai taistella niitä vastaan, koska jokatapauksessa ne ovat sinua vahvempia. Vuoria on yritettävä ymmärtää, niitä pitää oppia rakastamaan ja niiden kanssa on juostava. Vuorien ja itselle rakkaiden ihmisten pitää antaa auttaa. Jatkan matkaani.

Tuntuu kuin olisin matkustanut jo ikuisuuden. Väsyttää. Alkaa tulemaan ilta. Olen nousemassa La Gietelle ja tulee taas lunta, tosin hennosti. Hämärtyy. Lähdetään laskeutumaan kohti Trientin huoltoa. On tosi tympeä lasku. Olisi kuivalla kelillä kenties mukavakin, mutta nyt mennään läpi lehmien laidunmaan ja olen nilkkojani myöten lehmänlantavellissä. Tällä hetkellä kaikki maailman gloria ja mahtavuus sekä vuorien kauneus on kyllä todellakin kateissa. Tympäsee. Alkaa oleen aika pimeää. Onneksi reitille on vedetty mutka jonkin navetan läpi ja pääsen sinne kuivaan virittelemään lantatossuineni otsalamppua. Vaihdan pariston lamppuun ja samalla hörppään lasin kokista. Moneskohan litra laatuan jo menossa? En tiedä, en osaa sanoa paljonko olen syönyt tai juonut, mutta aika paljon. Tästä pudotellaan sitten alas Trientiin, missä mietin, että enää noin maratonin verran jäljellä. Menee kun ei makustele.

Loppumatkalle lähden japanilaisen ja amerikkalaisen juoksijan kanssa. Jutellaan niitä näitä, enimmäkseen juoksuista. Molemmat haluaisivat käydä joskus juoksemassa myös Suomessa. Kuten minäkin Japanissa ja Amerikassa. Hiljalleen nämä kaksi kuitenkin alkavat tipahtamaan omasta kyydistäni. Olen kokenut jonkinlaisen piristymisen. Olen menossa taas kohti aallonharjaa ja tivon sen kestävän loppuun asti. Gatognen huipulta seuraa todella tympeä lasku alas laaksoon. On pimeää ja sumua, ei tahdo oikein nähdä eteensä ku otsalampun valo hajoaa taas sumussa suoraan kasvojen eteen. Tuntuu kuitenkin jo paljon paremmalta, tuntuu, että minä teen tämän.

Loputtoman pitkiltä ja hyvin ikäviltä, erittäin teknistenkin laskujen ja nousujen jälkeen seison La Flegrellä. Olen viimeisen huipun päällä. Katson taakseni. Siellä näkyy ensin ne noin 160km mistä olen lähtenyt. Sitten ne tuhannet harjoituskilometrit. Seitsemän määrätietoista harjoitteluvuotta. Uskomaton matka. Yksi haaveistani tulee käymään tänään toteen. Niin paljon työtä tämän eteen ja lopulta olen jälleen ihan varma, että itse päämäärää tärkeämpi on se matka jonka olen kulkenut tänne. Enää kahdeksan kilometriä maaliin alas Chamonix’hin.

img_6982
Kolmekymmentäneljä tuntia ja 12 minuuttia myöhemmin astelen maaliviivan yli. Takana 168km ja 9460 nousumetriä. Olen nyt UTMB-finisher ja saan itselleni liivit joita niin moni polkujuoksija himoaa. Hyvällä omallatunnolla voi sanoa, että tällaisen liivin on jokainen sellaisen saanut myös ansainnut. Myös minä, tämä kilpailu on todella kova. 2537 juoksijaa lähti matkaan. 1688 selvitti matkan ja 849 joutui keskeyttämään. oma sijoitukseni oli 314. kaikkien juoksijoiden joukossa ja omassa ikäryhmässäni 103. Eli aivan hyvä suoritus ensimmäiseksi satamailiseksi vuorikisakseni.

Ihmeekseni en tunne oloani edes kovi väsyneeksi. olen helpottunut, että kilpailu on ohi, mutta en ole kuitenkaan täysin tyytyväinen suoritukseeni. Nuo noin 10000 nousumetriä ovat päässeet kieltämättä yllättämään minut. Jalat loppui, kunto ei. Voimatasot jaloissa ei vain riittäneet, kuntoa olisi kyllä muuten ollut puskea nopeampaakin. Nyt olen kuitenkin taas yhden kullanarvoisen kokemuksen kokeneempi ja tiedän, että jatkossa olen taas vahvempi ja pärjään paremmin. Kenties minut vielä nähdään tämän kilpailun viivalla? Jotain nimittäin jäi hampaankoloonkin. Silleen sopivasti.

Kilpailun kulkua minun osaltani TÄSTÄ

 

Categories: Yleinen

Terwamaraton 2017

Tässä sitä taas ollaan. On kevät, tuttu napakka tuulenvire – ja seison 20. päivä toukokuuta Oulun Raatin stadionin edessä noin 2000 muun juoksijan kanssa Terwamaratonin lähtöviivalla. Hetkeä aikaisemmin Susanna on toivottanut minut matkaan ja siirtynyt itse katsomon puolelle. Tuntuu hyvälle, on kiva kun starttia ei ole tarvinnut odottaa yksin. Kuusi vuotta aiemmin seisoin tämän saman tapahtuman lähtösuoralla ihan perällä, nyt olen astellut suoraan eturiviin.  Olen tullut huikean matkan siitä hetkestä tähän hetkeen, tehnyt paljon töitä, juossut 26940 kilometriä reilun seitsemän vuoden aikana tähän hetkeen. Tuo matka on todellakin päämäärää tärkeämpi, mutta tänään on aika suorittaa jälleen yksi matkan virstanpylväistä ennenkuin tuo matka jatkuisi kohti jotain minkä määränpäätä en onneksi tiedä vielä itsekään – On vuoden 2017 Terwamaratonin vuoro. Kevään pääkilpailuni.

Kuva: Saara Päätalo

Olen asettanut itselleni kovan tavoitteen. Se on 2.48.48 eli maraton läpi 3’59min/km tahdilla, mikä tarkoittaa 14 kappaletta 3000m cooperin testejä yhteen jöötiin, toinen toisensa perään. Se tarkoittaisi, että siirtyisin erittäin hyväkuntoisesta kilpakuntoilijasta huonokuntoiseksi kilpaurheilijaksi. Vaan älkää ymmärtäkö tätä väärin. Se on vain minun itselleni asettama raja millä mittaan omaa henkilökohtaista tasoani. Jokainen 42195 metrin ihanuuden kokenut tietää, että oman tasonsa mukaisen maratonin juokseminen on aina kova juttu, ja jokainen matkan selvittänyt ansaitsee enemmän kuin taputuksen selkään. Tunne ja taputukset eivät aina käykään maratonilla yksiin, sillä kilpailukellon käydessä pidemmälle alkaa tuuletuksissa olla yleensä yhä enemmän tunnetta mukana. Maalissa karjutaan ilosta ja vuodatetaan hikipisaroiden sekaan onnen kyyneleitäkin. Jokainen maaliin tullut on varmasti voittaja, mutta useimmiten ne ensimmäistään juoksevat kokevat suurimmat tunteet. Aivan kuten minäkin vuonna 2011 täällä Oulussa.

Mutta nyt takaisin lähtösuoralle hetkeen ennen lähtöä. Vilkaisen viimeisen kerran sykettä ennenkuin asetan kelloon ns. kisanäytön missä ei ole kuin pelkästään minun mielestäni oleelliset tiedot maratonjuoksua varten; matkan pituus, ajanotto ja keskitahti – niistä oleellisimpana ja suurimmalla ruudussa ajanotto. Jokaisen 5 kilometrin pätkän tulisi tänään mennä alle 20 minuutin, että pysyisin tavoitteessani. Syke on minulle harvinaisen alhaalla ennen starttia. Hymyilen salaa, on hyvä tunne. Varma olo, sellainen kuin maratonin lähtöviivalla tulee ollakin. Paikoillenne! – kuuluu käsky. Siirryn lähtöviivalle ja lähtölaukauksen kuultuani astun sinne missä minun on hyvä olla. Tiedän pian kokevani tunteita laidasta laitaan. Olen maratonjuoksun sisällä, yhtenä juoksijana reitillä joka kulkee pitkin Oulujoen rantoja.

Kuva: Vesa Välipirtti

Ensimmäiset kilometrit on aina sellaista tunnustelua, mutta huomaan heti, että kulkee tosi keveästi. On silti varottava, maratonpeikko nimittäin kuiskii kavalasti lisäämään vauhtia, mutta sitä ei pidä kuunnella. Maraton on juoksun kuningasmatka ja sitä tulee kunnioittaa ensimmäisten kilometrien ajan erityisellä kunnioituksella. Haluan toki tuntea tuskan ja väsymyksen tänäänkin, mutta en liian aikaisin. Juoksuni kulkee ja henkinen tila on hyvä. Maratonjuoksu on usein keskusteluissa millimooleja, sykelukuja, fysiologiaa ja biologiaa – vaan nyt se on minulle ennenkaikkea henkinen tila. Olen siellä jossakin, maratonmaailmassa. Viihdyn täällä. Ensimmäiset viisi kilometriä takana ja kellossa 19.40min. Hyvinkin odotettun kaltainen aloitus, kaikki tuntuu olevan kunnossa.

Tarinan ensimmäinen luku on takana ja on siirrytty seuraavalle. Parasta juoksemisessa ja minulle ennenkaikkea maratonin juoksemisessa, on sen tuoma jatkuva fyysinen ja henkinen uudistuminen. Tarina etenee kohti vääjämätöntä loppua hitaasti mutta varmasti, ilman ennakkoon kirjoitettua käsikirjoitusta. Kaikki on täysin auki. On monta polkua ja nyt on vain osattava valita niistä se polku millä saavun nopeimmin tämänkertaisen maratontarinani viimeiselle sivulle. 10 kilometriä takana, tämä toinen luku kesti 19.54 minuuttia. Erittäin täsmällinen osuus. En tosin ihmettele, viimeiseen kahteen viikkoon en ole juossut oikeastaan juuri lainkaan ennen tätä maratonia. Vain 40 ja 25 kilometriä, mutta niistä aika monta juuri tällä vauhdilla. Minulle tuttu lähestyminen maratonille. Paljon lepoa, vähän kilometrejä. Lyhyitä lenkkejä, mutta reippailla tehoilla sisältäen aika paljon tavoitevauhtista juoksua ja noin viikkoa aiemmin kovan 10 kilometrin viimeistelyharjoituksen tai -kilpailun. Näin koetan hakea hakea viimeisen kuntopiikin sekä tavoitevauhdin selkäytimeeni ettei sitä tarvitsisi miettiä enää kilpailun aikana ollenkaan.

Heitän maratonjuoksuilleni tavanomaisesti ties monettako kertaa urheilujuomat kasvoilleni, osa saattaa mennä kohteeseenkin eli suuhunikin. Matka alkaa muuttumaan totisemmaksi. On kuitenkin onneksi vielä matkaa siihen pisteeseen missä pitäisi alkaa katsomaan kuilun partaalta alas ja laittaa itsensä todella tiukan paikan eteen. Rasitustaso tuntuu sopivalta suhteessa kuljettuun matkaan ja tavoitteeseen, mutta sitten.. Tunnen vihlaisun vasemmassa pohkeessani ja säikähdän hieman. Kramppiko? Vaihdan hieman asentoa ja suljen tuon vihlaisun pois mielestäni. Matka jatkuu ja parkkisenkankaalla tuulee aika navakasti vastaan, tuntuu ettei pääse mihinkään. Onneksi merenranta-asukkina olen tottunut näihin keväthönkäyksiin, vaikka ne hieman vauhtia hidastavatkin. 15 kilometriä takana, kolmas viiden kilometrin osuus kulkee aikaan 19.59min. Todella tarkkaa työtä.

Kuva: Vesa Välipirtti

Hoka One Onen Tracer allani ottaa eleettömästi askeleen toisensa perään ja syö kilometrejä kohti maalia. Juoksu tuntuu taas älyttömän helpolta hetken vastatuulisemman osuuden pienen niiauksen jälkeen. On hieno tunne, kun juoksu kulkee, mutta maratonpeto on todellakin vielä täysin kesyttämättä. Ja kesyttääkseeni tuon pedon olen antanut juoksemiselle menneen talven aikana aika paljon. Olen tehnyt varmasti samoja valintoja kuin kilpaurheilijat. Vaikka on kurjat olosuhteet eikä aina huvittaisi, niin on silti olen lähtenyt harjoittelemaan sillä jokainen väliin jäänyt harjoitus vie kauemmas tavoitteesta – tuon maratonpedon selättämisestä. Jokaisen talvisen askeleen ansiosta luotan nyt itseeni ja tiedän ettei tuo peto saa minusta yliotetta. Aion kesyttää sen. 20 kilometriin on tultu helposti. Neljännellä osuudella koin sen tilan jonka haluaisi kokea maratonin lähtöviivalta aina maaliin asti. Ihan kuin olisin ollut pelkkä matkustaja ja katsellut ulkopuolelta omaa juoksuani. Neljäs viiden kilometrin osuus olikin maratonin nopein, 19.39 minuuttia.

Tuntuu hyvältä juosta Raatin stadionin ohitse ja hetki sen jälkeen saavun matkan puoliväliin. Aikaa on kulunut noin 1.23.30h. Hieman ylivauhtia, mutta aina se tuppaa ensimmäinen puolikas olemaan.. Tuntuma on kuitenkin edelleen erittäin hyvä, ei tarvitse puskea liikaa pitääkseen yllä vauhtia. Nyt edessä tulisi kuitenkin olemaan ne kaikkein ratkaisevimmat kilometrit. Saavun toista kertaa nallikariin ja nyt tuntuu vastatuulikin paljon kovemmalta jo yhden kierroksen väsyttämillä koivilla. Otan vastatuuliosuudella kilpakumppanin selän ja jään sinne tuulensuojaan, mutta heti käännöksen jälkeen lähden pikkuhiljaa hivuttautumaan omaan vauhtiini. Jossain kaukana näkyy kelta-vihreä paita. Yleisöstä kuulen, että olen seitsemäntenä.. ajattelen, että tänä vuonna Terwamaraton on kyllä tasokkaampi kuin useina muina vuosina. Viime vuonna alle kolmen tunnin juoksijoita oli kolme, nyt tulee omasta vauhdistani päätellen selkeästi yli kymmenen (lopulta heitä oli peräti 18).. 25 kilometin kohdalla on taas seuraavat viisi kilometriä kuljettu ja aikaa niihin kului 20.07min. Siis pientä taipumista, mutta ei vielä mitään hätää.

Kelta-vihreän paidan selkä lähestyy tai ainakin hetken tuntuu siltä. En kuitenkaan saa otetta tuosta hetkittäin edessäni näkyvästä kilpakumppanista. Maratonissa viehättää se, että laji on yhtä paljon niin henkinen kuin fyysinenkin. Saa antaa oikeasti itsestään kaiken. Saa taistella väsymystä vastaan ja saa kääntää sen vahvuudeksi. Nyt alkaa olla käsillä ne hetket, kun saavutaan maratonin murtopisteeseen. Jokainen pienikin ylämäki ja vastatuuliosuus alkaa tuntumaan jaloissa yhä vahvemmin. Väsymys pitää nyt kääntää vahvuudeksi. Yhtäkkiä saan lisää virtaa, kun havaitsen tuon kelta-vihreän paidan taas hieman lähempänä itseäni. Kilpakumppani on osunut maratonin murtopisteeseen ja väsynyt, ja edessään näkyy olevan vielä toinenkin juoksija. Ei mene kuin hetki ja ohitan molemmat hieman ennen 30 kilometrin kohtaa. Taas on yksi viiden kilometrin osuus takana ajassa 20.17min. Tavoite alkaa nyt tuntumaan tiukalta, mutta olen vielä aikataulussa.

Viimeiset kymmenen kilometriä. Nyt nautitaan, on tilinteon hetki. Sydän hakkaa, jalkoihin sattuu, rytmi kiristyy. Tuntuu etten pysty, kerään voimanrippeeni ja lähden uuteen lentoon – jos sitä enää tässä vaiheessa voi lennoksi sanoa. Nyt tarvitaan sitä halua ja tahtoa. Hetken päästä ei enää satu, vaikka sattuukin niin paljon. Voima tuntuu palaavan kehooni, tunnen eläväni taas. Pidän tästä, viihdyn täällä. Tuntuu niin pahalle, että alkaa tuntumaan jo hyvälle. Pidän tästä sitkeyden ja sisun tunteesta, kun pääsen voittamaan itseni matkan aikana monta kertaa. 35 kilometriä takana, nämä viisi kilometriä veivätkin jo 20.42min. Tavoite ei tänään ehkä ihan täyty, mutta periksi ei saa antaa, on jaksettava!

Reitin varrelle on saapunut mukavasti yleisöä ja saan kannustuksesta voimaa. Saan voimaa myös ajatellen maalissa odottavaa Susannaa. Juoksen sen mitä ikinä pystyn enää tässä vaiheessa. Värtön rannan vastatuuli puhaltaa ilkeän armottomasti vastaan ja väsyttää salakavalasti askeltani. Maratonpeikko kuiskaa kokoajan, että löysää – mutten löysää vaan tahdonvoimalla nojaan eteenkäsin pakottaen askeleeni jälleen niin nopeaksi kuin enää vain pystyn pakottamaan. Väsymyksestä huolimatta olemuksessani on nyt päämäärätietoisuutta. Tätä tunnetta tarvitaan niin maratonilla kuin sille harjoitellessakin. Tarvitaan päämäärätietoisuutta, tavoitteellisuuta ja nöyryyttä – halua ja tahtoa. Silloin onnistumisen mahdollisuudet ovat huomattavasti suuremmat. 40 kilometriä takana, viimeinen viiden kilometrin osuus vei minulta 21.15min. Siis jo aika raju vauhdinlasku, mutta tiedän tulevani maaliin tänään – ja vieläpä ihan kunnioitettavalla ajalla mikä tulisi olemaan oma ennätykseni. Nautin loppusuorallani. Todellakin nautin.

Kuva: Susanna Korpela

2h 51 minuuttia ja 8 sekunttia takana. Maalissa kilpailun viidentenä ja oman M40 sarjan toisena. Olen täysin poikki ja ilokseni huomaan Susannan olevan ottamassa minut vastaan. Tuumaan ettei kannate välittää hieman kurjasta olotilastani, tulen silti jäämään henkiin. Reilut kaksi minuuttia jäin tavoitteestani, mutta voin todellakin olla silti täysin tyytyväinen. paransin ennätystäni yli neljällä minuutilla ja se on näissä vauhdeissa jo minun tasoisellani juoksijalla paljon. Heikkoja ja huonoja päiviä osuu jokaisen kohdalle, mutta tänään ei mielestäni ollut minulla sellainen päivä. Pystyn olemaan tyytyväinen suoritukseeni samalla tietäen, että sopivasti jäi hampaankoloon tulevaisuutta ajatellen. Selätin tämänkertaisen maratonpedon ja se ei saanut minua painamaan leukaani vasten rintaani kuin vasta loppukirissä, kun hain viimeisetkin voimanrippeeni syvältä sisältäni. Maraton on parasta. Voimakkaampi kuin humala, vahva olemassaolon tunnelma. Sen vuoksi kannattaa kamppailla. Se antaa elämälle sävyjä. On aika levätä ja suunnata katse kohti seuraavia tarinoita. Jalkamatkailijan matka jatkuu – Tietysti Hyvällä Höökillä.

Terwamaratonin TULOKSET
Juoksun DATA Stravasta

Categories: Yleinen

Pidä blogia WordPress.comissa.