Terwamaraton 2017

Tässä sitä taas ollaan. On kevät, tuttu napakka tuulenvire – ja seison 20. päivä toukokuuta Oulun Raatin stadionin edessä noin 2000 muun juoksijan kanssa Terwamaratonin lähtöviivalla. Hetkeä aikaisemmin Susanna on toivottanut minut matkaan ja siirtynyt itse katsomon puolelle. Tuntuu hyvälle, on kiva kun starttia ei ole tarvinnut odottaa yksin. Kuusi vuotta aiemmin seisoin tämän saman tapahtuman lähtösuoralla ihan perällä, nyt olen astellut suoraan eturiviin.  Olen tullut huikean matkan siitä hetkestä tähän hetkeen, tehnyt paljon töitä, juossut 26940 kilometriä reilun seitsemän vuoden aikana tähän hetkeen. Tuo matka on todellakin päämäärää tärkeämpi, mutta tänään on aika suorittaa jälleen yksi matkan virstanpylväistä ennenkuin tuo matka jatkuisi kohti jotain minkä määränpäätä en onneksi tiedä vielä itsekään – On vuoden 2017 Terwamaratonin vuoro. Kevään pääkilpailuni.

Kuva: Saara Päätalo

Olen asettanut itselleni kovan tavoitteen. Se on 2.48.48 eli maraton läpi 3’59min/km tahdilla, mikä tarkoittaa 14 kappaletta 3000m cooperin testejä yhteen jöötiin, toinen toisensa perään. Se tarkoittaisi, että siirtyisin erittäin hyväkuntoisesta kilpakuntoilijasta huonokuntoiseksi kilpaurheilijaksi. Vaan älkää ymmärtäkö tätä väärin. Se on vain minun itselleni asettama raja millä mittaan omaa henkilökohtaista tasoani. Jokainen 42195 metrin ihanuuden kokenut tietää, että oman tasonsa mukaisen maratonin juokseminen on aina kova juttu, ja jokainen matkan selvittänyt ansaitsee enemmän kuin taputuksen selkään. Tunne ja taputukset eivät aina käykään maratonilla yksiin, sillä kilpailukellon käydessä pidemmälle alkaa tuuletuksissa olla yleensä yhä enemmän tunnetta mukana. Maalissa karjutaan ilosta ja vuodatetaan hikipisaroiden sekaan onnen kyyneleitäkin. Jokainen maaliin tullut on varmasti voittaja, mutta useimmiten ne ensimmäistään juoksevat kokevat suurimmat tunteet. Aivan kuten minäkin vuonna 2011 täällä Oulussa.

Mutta nyt takaisin lähtösuoralle hetkeen ennen lähtöä. Vilkaisen viimeisen kerran sykettä ennenkuin asetan kelloon ns. kisanäytön missä ei ole kuin pelkästään minun mielestäni oleelliset tiedot maratonjuoksua varten; matkan pituus, ajanotto ja keskitahti – niistä oleellisimpana ja suurimmalla ruudussa ajanotto. Jokaisen 5 kilometrin pätkän tulisi tänään mennä alle 20 minuutin, että pysyisin tavoitteessani. Syke on minulle harvinaisen alhaalla ennen starttia. Hymyilen salaa, on hyvä tunne. Varma olo, sellainen kuin maratonin lähtöviivalla tulee ollakin. Paikoillenne! – kuuluu käsky. Siirryn lähtöviivalle ja lähtölaukauksen kuultuani astun sinne missä minun on hyvä olla. Tiedän pian kokevani tunteita laidasta laitaan. Olen maratonjuoksun sisällä, yhtenä juoksijana reitillä joka kulkee pitkin Oulujoen rantoja.

Kuva: Vesa Välipirtti

Ensimmäiset kilometrit on aina sellaista tunnustelua, mutta huomaan heti, että kulkee tosi keveästi. On silti varottava, maratonpeikko nimittäin kuiskii kavalasti lisäämään vauhtia, mutta sitä ei pidä kuunnella. Maraton on juoksun kuningasmatka ja sitä tulee kunnioittaa ensimmäisten kilometrien ajan erityisellä kunnioituksella. Haluan toki tuntea tuskan ja väsymyksen tänäänkin, mutta en liian aikaisin. Juoksuni kulkee ja henkinen tila on hyvä. Maratonjuoksu on usein keskusteluissa millimooleja, sykelukuja, fysiologiaa ja biologiaa – vaan nyt se on minulle ennenkaikkea henkinen tila. Olen siellä jossakin, maratonmaailmassa. Viihdyn täällä. Ensimmäiset viisi kilometriä takana ja kellossa 19.40min. Hyvinkin odotettun kaltainen aloitus, kaikki tuntuu olevan kunnossa.

Tarinan ensimmäinen luku on takana ja on siirrytty seuraavalle. Parasta juoksemisessa ja minulle ennenkaikkea maratonin juoksemisessa, on sen tuoma jatkuva fyysinen ja henkinen uudistuminen. Tarina etenee kohti vääjämätöntä loppua hitaasti mutta varmasti, ilman ennakkoon kirjoitettua käsikirjoitusta. Kaikki on täysin auki. On monta polkua ja nyt on vain osattava valita niistä se polku millä saavun nopeimmin tämänkertaisen maratontarinani viimeiselle sivulle. 10 kilometriä takana, tämä toinen luku kesti 19.54 minuuttia. Erittäin täsmällinen osuus. En tosin ihmettele, viimeiseen kahteen viikkoon en ole juossut oikeastaan juuri lainkaan ennen tätä maratonia. Vain 40 ja 25 kilometriä, mutta niistä aika monta juuri tällä vauhdilla. Minulle tuttu lähestyminen maratonille. Paljon lepoa, vähän kilometrejä. Lyhyitä lenkkejä, mutta reippailla tehoilla sisältäen aika paljon tavoitevauhtista juoksua ja noin viikkoa aiemmin kovan 10 kilometrin viimeistelyharjoituksen tai -kilpailun. Näin koetan hakea hakea viimeisen kuntopiikin sekä tavoitevauhdin selkäytimeeni ettei sitä tarvitsisi miettiä enää kilpailun aikana ollenkaan.

Heitän maratonjuoksuilleni tavanomaisesti ties monettako kertaa urheilujuomat kasvoilleni, osa saattaa mennä kohteeseenkin eli suuhunikin. Matka alkaa muuttumaan totisemmaksi. On kuitenkin onneksi vielä matkaa siihen pisteeseen missä pitäisi alkaa katsomaan kuilun partaalta alas ja laittaa itsensä todella tiukan paikan eteen. Rasitustaso tuntuu sopivalta suhteessa kuljettuun matkaan ja tavoitteeseen, mutta sitten.. Tunnen vihlaisun vasemmassa pohkeessani ja säikähdän hieman. Kramppiko? Vaihdan hieman asentoa ja suljen tuon vihlaisun pois mielestäni. Matka jatkuu ja parkkisenkankaalla tuulee aika navakasti vastaan, tuntuu ettei pääse mihinkään. Onneksi merenranta-asukkina olen tottunut näihin keväthönkäyksiin, vaikka ne hieman vauhtia hidastavatkin. 15 kilometriä takana, kolmas viiden kilometrin osuus kulkee aikaan 19.59min. Todella tarkkaa työtä.

Kuva: Vesa Välipirtti

Hoka One Onen Tracer allani ottaa eleettömästi askeleen toisensa perään ja syö kilometrejä kohti maalia. Juoksu tuntuu taas älyttömän helpolta hetken vastatuulisemman osuuden pienen niiauksen jälkeen. On hieno tunne, kun juoksu kulkee, mutta maratonpeto on todellakin vielä täysin kesyttämättä. Ja kesyttääkseeni tuon pedon olen antanut juoksemiselle menneen talven aikana aika paljon. Olen tehnyt varmasti samoja valintoja kuin kilpaurheilijat. Vaikka on kurjat olosuhteet eikä aina huvittaisi, niin on silti olen lähtenyt harjoittelemaan sillä jokainen väliin jäänyt harjoitus vie kauemmas tavoitteesta – tuon maratonpedon selättämisestä. Jokaisen talvisen askeleen ansiosta luotan nyt itseeni ja tiedän ettei tuo peto saa minusta yliotetta. Aion kesyttää sen. 20 kilometriin on tultu helposti. Neljännellä osuudella koin sen tilan jonka haluaisi kokea maratonin lähtöviivalta aina maaliin asti. Ihan kuin olisin ollut pelkkä matkustaja ja katsellut ulkopuolelta omaa juoksuani. Neljäs viiden kilometrin osuus olikin maratonin nopein, 19.39 minuuttia.

Tuntuu hyvältä juosta Raatin stadionin ohitse ja hetki sen jälkeen saavun matkan puoliväliin. Aikaa on kulunut noin 1.23.30h. Hieman ylivauhtia, mutta aina se tuppaa ensimmäinen puolikas olemaan.. Tuntuma on kuitenkin edelleen erittäin hyvä, ei tarvitse puskea liikaa pitääkseen yllä vauhtia. Nyt edessä tulisi kuitenkin olemaan ne kaikkein ratkaisevimmat kilometrit. Saavun toista kertaa nallikariin ja nyt tuntuu vastatuulikin paljon kovemmalta jo yhden kierroksen väsyttämillä koivilla. Otan vastatuuliosuudella kilpakumppanin selän ja jään sinne tuulensuojaan, mutta heti käännöksen jälkeen lähden pikkuhiljaa hivuttautumaan omaan vauhtiini. Jossain kaukana näkyy kelta-vihreä paita. Yleisöstä kuulen, että olen seitsemäntenä.. ajattelen, että tänä vuonna Terwamaraton on kyllä tasokkaampi kuin useina muina vuosina. Viime vuonna alle kolmen tunnin juoksijoita oli kolme, nyt tulee omasta vauhdistani päätellen selkeästi yli kymmenen (lopulta heitä oli peräti 18).. 25 kilometin kohdalla on taas seuraavat viisi kilometriä kuljettu ja aikaa niihin kului 20.07min. Siis pientä taipumista, mutta ei vielä mitään hätää.

Kelta-vihreän paidan selkä lähestyy tai ainakin hetken tuntuu siltä. En kuitenkaan saa otetta tuosta hetkittäin edessäni näkyvästä kilpakumppanista. Maratonissa viehättää se, että laji on yhtä paljon niin henkinen kuin fyysinenkin. Saa antaa oikeasti itsestään kaiken. Saa taistella väsymystä vastaan ja saa kääntää sen vahvuudeksi. Nyt alkaa olla käsillä ne hetket, kun saavutaan maratonin murtopisteeseen. Jokainen pienikin ylämäki ja vastatuuliosuus alkaa tuntumaan jaloissa yhä vahvemmin. Väsymys pitää nyt kääntää vahvuudeksi. Yhtäkkiä saan lisää virtaa, kun havaitsen tuon kelta-vihreän paidan taas hieman lähempänä itseäni. Kilpakumppani on osunut maratonin murtopisteeseen ja väsynyt, ja edessään näkyy olevan vielä toinenkin juoksija. Ei mene kuin hetki ja ohitan molemmat hieman ennen 30 kilometrin kohtaa. Taas on yksi viiden kilometrin osuus takana ajassa 20.17min. Tavoite alkaa nyt tuntumaan tiukalta, mutta olen vielä aikataulussa.

Viimeiset kymmenen kilometriä. Nyt nautitaan, on tilinteon hetki. Sydän hakkaa, jalkoihin sattuu, rytmi kiristyy. Tuntuu etten pysty, kerään voimanrippeeni ja lähden uuteen lentoon – jos sitä enää tässä vaiheessa voi lennoksi sanoa. Nyt tarvitaan sitä halua ja tahtoa. Hetken päästä ei enää satu, vaikka sattuukin niin paljon. Voima tuntuu palaavan kehooni, tunnen eläväni taas. Pidän tästä, viihdyn täällä. Tuntuu niin pahalle, että alkaa tuntumaan jo hyvälle. Pidän tästä sitkeyden ja sisun tunteesta, kun pääsen voittamaan itseni matkan aikana monta kertaa. 35 kilometriä takana, nämä viisi kilometriä veivätkin jo 20.42min. Tavoite ei tänään ehkä ihan täyty, mutta periksi ei saa antaa, on jaksettava!

Reitin varrelle on saapunut mukavasti yleisöä ja saan kannustuksesta voimaa. Saan voimaa myös ajatellen maalissa odottavaa Susannaa. Juoksen sen mitä ikinä pystyn enää tässä vaiheessa. Värtön rannan vastatuuli puhaltaa ilkeän armottomasti vastaan ja väsyttää salakavalasti askeltani. Maratonpeikko kuiskaa kokoajan, että löysää – mutten löysää vaan tahdonvoimalla nojaan eteenkäsin pakottaen askeleeni jälleen niin nopeaksi kuin enää vain pystyn pakottamaan. Väsymyksestä huolimatta olemuksessani on nyt päämäärätietoisuutta. Tätä tunnetta tarvitaan niin maratonilla kuin sille harjoitellessakin. Tarvitaan päämäärätietoisuutta, tavoitteellisuuta ja nöyryyttä – halua ja tahtoa. Silloin onnistumisen mahdollisuudet ovat huomattavasti suuremmat. 40 kilometriä takana, viimeinen viiden kilometrin osuus vei minulta 21.15min. Siis jo aika raju vauhdinlasku, mutta tiedän tulevani maaliin tänään – ja vieläpä ihan kunnioitettavalla ajalla mikä tulisi olemaan oma ennätykseni. Nautin loppusuorallani. Todellakin nautin.

Kuva: Susanna Korpela

2h 51 minuuttia ja 8 sekunttia takana. Maalissa kilpailun viidentenä ja oman M40 sarjan toisena. Olen täysin poikki ja ilokseni huomaan Susannan olevan ottamassa minut vastaan. Tuumaan ettei kannate välittää hieman kurjasta olotilastani, tulen silti jäämään henkiin. Reilut kaksi minuuttia jäin tavoitteestani, mutta voin todellakin olla silti täysin tyytyväinen. paransin ennätystäni yli neljällä minuutilla ja se on näissä vauhdeissa jo minun tasoisellani juoksijalla paljon. Heikkoja ja huonoja päiviä osuu jokaisen kohdalle, mutta tänään ei mielestäni ollut minulla sellainen päivä. Pystyn olemaan tyytyväinen suoritukseeni samalla tietäen, että sopivasti jäi hampaankoloon tulevaisuutta ajatellen. Selätin tämänkertaisen maratonpedon ja se ei saanut minua painamaan leukaani vasten rintaani kuin vasta loppukirissä, kun hain viimeisetkin voimanrippeeni syvältä sisältäni. Maraton on parasta. Voimakkaampi kuin humala, vahva olemassaolon tunnelma. Sen vuoksi kannattaa kamppailla. Se antaa elämälle sävyjä. On aika levätä ja suunnata katse kohti seuraavia tarinoita. Jalkamatkailijan matka jatkuu – Tietysti Hyvällä Höökillä.

Terwamaratonin TULOKSET
Juoksun DATA Stravasta

24848

Kevät. Vihdoinkin kevät, pitkä ja kylmä kevät, mutta sentään kevät. Katson taakse, siellä on talvi. Yli 3200km on kulunut aikaa siitä, kun tulin maaliin Wihan Kilometrien 100km ultrajuoksulta. Monta kylmää aamua, paleltuneet kädet, ahavoituneet huulet, viiman kangistamat jalat, vuotava nenä – niin tuttuja muistoja. Olen harjoitellut viimeisen puolen vuoden aikana paljon. Mutta miksi? Mikä saa minut liikkeelle pimeänä talviaamuna, sukeltamaan kylmän ja pimeän syliin? Se on halu ja tahto, jokin käsittämätön tunne, joka sisälläni huutaa etsimään omia rajojani juoksijana. Missä ne rajat ovat, sitä en tiedä – mutta haluan ja tahdon ottaa siitä selvää. Minulla on tavoitteita harrastukseni osalta ja haluan sekä tahdon saavuttaa ne.

Kestävyysjuoksijan pyhä kolmiyhteys; harjoittele, syö, lepää – ja aloita alusta. Lopulta se ei ole sen kummallisempaa, mutta silti se on aina yhtä mielenkiintoista ja kiehtovaa. Pitkä talvi, pitkä peruskuntokausi, Joskus tuntuu kuin olisi kulkenut sumupilvessä odottaen vihdoin näkevän kirkkaat auringonsäteet. Takana kymmeniä pitkiä, erittäin keveitä juoksulenkkejä. Tavoitteena hiussuoniston, keskeisverenkierron ja sydänlihaksen saattaminen kuntoon kovia harjoituksia ja kilpailuja varten. Nyt aurinkoa katsellessani koen olevani valmis. On kevät ja olen huhtikuun ajan kiristellyt vauhteja huomattavasti – silti olen jaksanut hyvin, kiitos kestävyysjuoksun suurimman innovaation – kevyen hölkän. Katselen taakse. Viimeiset kuukaudet ovat juoksuharjoittelun osalta kokonaisuudessaan kuluneet seuraavasti:

Marraskuu 388km, keskitahti 5’56min/km, keskisyke 123
Joulukuu 479km, keskitahti 5’36min/km, keskisyke 132
Tammikuu 560km, keskitahti 5’31min/km, keskisyke 132
Helmikuu 554km, keskitahti 5’19min/km, keskisyke 129
Maaliskuu 630km, keskitahti 5’18min/km, keskisyke 128
Huhtikuu 544km, keskitahti 5’00min/km, keskisyke 128

Testijuoksut:

28.1.2017 Iin testijuoksu 10km 39.17min
18.2.2017 Iin testijuoksu 10km 38.52min
25.3.2017 Iin testijuoksu 10km 38.24min
22.4.2017 Iin testijuoksu puolimaraton 1.22.28h
1.5.2017 Lohijärven vappuhölkkä 5km 17.41min

Jokaisella talvella on tarkoituksensa, niin on ollut kuluneella talvellakin. Olen taas yhden talven verran puhaltanut ilmaa keveällä hölkällä tyhjään kestävyyssäkkiini ja nyt on aika löysätä tuon säkin suuaukkoa päästäen painetta ulos. On aika kokeilla tavoitteellista kilpailua kevennyksineen kaikkineen. Jännittää, mutta silleen hyvällä tavalla. Olen saanut olla terveenä koko talven, ilman mitään rasitusvammoja. Olen hyvissä asetelmissa, tiedän olevani hyvässä kunnossa. Luotto omaan tekemiseen on hyvällä tasolla. Katson taakse ja voin olla tyytyväinen. Olen harjoitellut enemmän kuin koskaan. Paremmilla vauhdeilla kuin koskaan, silti mielestäni omalla tasollani. On tärkeätä muistaa ettei anna vauhtisokeuden imaista mukaansa, on muistettava oma taso harjoitellessa. Enempää ei voi haukata kuin mitä maha vetää. Tavoitteena on vain olla paremmassa kunnossa kuin koskaan, enempää ei tarvitse.

Pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyydessä taivalletaan ”kaukana muista”, verkalleen ja vailla seuraa. Nyt alkaa olla aika astua seuraavalle portaalle, ulos yksinäisyydestä kilpakentille ja suunnata katse eteenkäsin, seuraavalle porrasaskelmalle. Se minun seuraava porrasaskelma on ajoitettu päivälle 20.5.2017. Silloin juostaan Oulun Terwamaraton. Tavoite on mielessä, mielenlaatu on positiivinen ja uskon omiin kykyihini. Numerosarja 24848. Se on minun seuraava tavoitteeni. Kaksi tuntia, neljäkymmentäkahdeksan minuuttia ja neljäkymmentäkahdeksan sekunttia. Neljätoista kertaa kolmetuhatta metriä kahteentoista minuuttiin ja samaa vauhtia vielä satayhdeksänkymmentäviisi metriä päälle, yhteen jöötiin. Neljätoista kuntoisuusloman arvoista suoritusta nuorelle varusmiehelle. Neljäkymmentä vuotiaan kestävyysjuoksijan tavoite. Siellä on minun seuraava porrasaskelmani. Tavoite on asetettu. Terwamaraton 2.48.48h. Se on kova tavoite ja kaiken pitää natsata kohdalleen onnistuakseni, mutta uskon sen olevan täysin realistinen tavoite.

Ai niin, House of Lapland kävi haastattelemassa erästä Keminmaanlaista hölkkäriä..
https://www.lapland.fi/fi/live-in-post/keminmaalainen-marko-hurahti-ultrajuoksuun-kaikki-alkoi-tavoitteesta-juosta-viisi-kilometria/

Wihan Kilometrit – 100km

Perjantai, matkalla Tampereelle ja kuinkas muutenkaan – juoksemaan. Wihan kilometrit on kilpailuna ollut mielessä jo useamman vuoden, mutta vasta nyt tapahtuma sattui itselleni töiden ja muiden kilpailujen kannalta sellaiseen saumaan, että osallistuminen 100km maantiejuoksukilpailuun tuntui järkevältä. Toisaalta.. Omalta kannaltani on ehkä parempikin, että tämä kilpailu tulisi käymään toteen vasta nyt. Tarkemmin ajatellen kun en ehkä olisi ollutkaan vielä valmis ensimmäiselle maantieultralleni aiemmin. Pitkistä kilpailuistahan minulla kokemusta jo on kertynyt polku- ja vuorijuoksujen puolelta, mutta tämä juoksu tulisi kuitenkin olemaan hieman erilainen ja aika kilpailuhenkisenä en ole oikein ikinä halunnut lähteä mihinkään kisaan vain sillä tavalla pelkästään ”kokeilemaan”. Haluan aina, että startatessani minulla myös on aina tietysti ensisijaisesti realistiset mahdollisuudet päästä ultrajuoksukilpailu läpi, mutta myös toisaalta haluan sijoittua kilpailuissa aina mahdollisimman hyvin.

Olen nyt omasta mielestäni harjoitellut suhteellisen järkevästi ja määrätietoisesti viimeiset noin kaksi vuotta ja tunnen olevani valmis tähän kilpailuun. Tietysti harjoittelu ja kaikki muukin juoksemiseen liittyvä, lepo ja ravinto, kaiken pystyisi ihan varmasti tekemään vielä paljon paremminkin. Mutta omaan vuorotyöhöni ja elämän muihin asioihin nähden olen omasta mielestäni onnistunut ihan mukavasti täysin amatööripohjalta, käytännössä täysin nollasta aloittaen. Siitä suurimmat kiitokset pitää antaa Pasi Koskisen kanssa käymiini keskusteluihin ultrajuoksusta ja harjoittelusta yleensäkin sekä Ontrailista tutulle ”Päällysaho-Kullberg-Planting -linjalle” eli PKP-linjalle. Näiden lisäksi matkalleni on osunut monia muita juoksijoita joiden neuvoja harjoittelusta olen kuunnellut aina ns. tarkalla korvalla ja koettanut ottaa jotain oppia heidän tekemisestään omaan harjoitteluuni. On erittäin helppoa uskoa mm. sellaisia ultrajuoksijoita kuten Jari Tomppo ja Juha Hietanen, sellaista valmentajaa kuin Pekka J. Lehtinen. Sekä lisäksi on pakko mainita harjoituspäiväkirja Ontrail, jonka kautta olen jo kauan ikäänkuin ”vahingossa” saanut useita kullanarvoisia neuvoja.

Harjoitteluni on kuitenkin lopulta hyvin yksinkertaista ja perustuu pitkälle lauseeseen: ”kevyet harjoitukset kevyesti, reippaat reippaasti ja kovat kovaa”. Aika pitkälle olen harjoitellut sykkeiden mukaan, vaikken niitä ihan kuten raamattua lue. Vuorotyöstäni johtuen oma ”harjoitteluviikkoni” on 10 vuorokautta, johon sisältyy yksi kova harjoitus (lyhytkestoinen tai vetoharjoitus, kovavauhtinen), yksi tasavavauhtinen reipas harjoitus (60-120min, mielellään korkeuseroja sisältävällä reitillä) ja 1-2 pitkää lenkkiä (yli 2,5 tuntia). Kaikki muu harjoittelu aerobista juoksua, mistä valtaosa hyvin kevyttä hölkkää. Lopultahan juoksuharjoittelu ei kamalaa rakettitiedettä minun mielestä ole. Päästäkseen  ihan hyvälle tasolle on vain sisäistettävä itselleen muutamia perusjuttuja ja osattava ammentaa sitä tietoutta mitä itseä kokeneemmilla on annettavana sekä opittava lukemaan itseä ja omia tuntoja. Harjoittelu nimittäin kääntyy todella helposti tuottavasta ja kehittävästä todella kuluttavaksi, eikä enää sitten välttämättä motivoi. Pahimmassa tapauksessa pilaa koko hyvän harrastuksen. Sillä silloin kun harjoittelu tuntuu hyvältä ja huomaa, että kehittyy, juoksuharjoittelu on todella motivoivaa ja nautinnollista. Sen toisenkin puolen olen kyllä ehtinyt usein kokea ja varmasti koen vielä tulevaisuudessakin, virheitä sattuu.. kaikille. Tämä harrastelu kun olisi todella helppoa, jos se joka harjoittelee eniten olisi aina se paras. Näin asia ei kuitenkaan ole. En osaa, enkä oikeastaan edes uskalla avata harjoitteluani juuri tämän paremmin, mutta jos jollain on kipinä hukassa ja tuntuu, että tarvitsisi hyvää ohjausta juoksuharrastukseensa, niin suosittelisin ihan lämpimästi sijoittamaan hieman itseensä ja ostamaan vähintään puoleksi vuodeksi joltain juoksuharjoittelusta ymmärtävältä PT:ltä ohjausta itselleen ja miettimään sen ohjauksen aikana mitä tehdään ja miksi. Sillä olisin itsekin säästynyt monelta murheelta, enkä laske edelleenkään sitä vaihtoehtoa myöskään itseltäni pois, ettenkö vielä joskus voisi palkata itselleni myös valmentajaa. Itse uskallan tietämistäni Personal Trainereista suositella helposti ainakin Pasi Päällysahoa ja Jari Tomppoa.

Mutta takaisin junaan, saavun Tampereelle. Siitä sitten vain asemalta nopeasti kassi hotellille ja etsimään kaupungilta jotain syömistä. Olen kyllä tankannut hiilihydraatteja hyvin muutenkin ja olo on ehkä jopa hieman raskas, joten tyydyn yhteen subwayn patonkiateriaan sokerilimukalla ja haen kaupasta banaaneja sekä pienen pussin karkkia. Eihän nää mitään urheilijoiden ruokia ole, mutta tällä kertaa näin ja energiaahan näistä kyllä saa. Lisäksi illan mittaan join monille ikäisilleni lapsuuden uimahallireissuista tuttua Hart-Sporttia sekä yhden Teho Sport palautusjuoman. Muuten olin kisaviikolla syönyt suht normaalisti, mutta selkeästi hiilihydraattipitoisemmin. Viikon mittaan painokin oli kyllä noussut melkein kolme kiloa, joten jopa hienoista ylitankkausta oli ilmassa.. Olen nimittäin omalla kohdallani havainnut, että noin kaksi kiloa kun kisaviikolla nousee paino, niin silloin olen hyvässä latingissa, mutta kuitenkin olo on kevyt. Isommin ei kuitenkaan huolestuta, huominen kilpailu on pitkä ja energiaa tarvitaan. Olen tietysti vielä ennen nukkumaanmenoa yhteydessä Susannaan ja saan oikein hyvät hyvänyön toivotukset sekä tsempit huomiselle. Laitan luottavaisin mielin unille. Kaikki on kunnossa, niin kunnossa kuin juuri nyt voi olla. Olen terve, kunto tuntuu hyvältä ja nälkäkään ei todellakaan vaivaa 🙂

Kisapäivä. Herään kuudelta, normaalit aamutoimet – ilman kahvia!! Olen nimittäin majoittunut Mango Hotelliin, joka kyllä palveli omia tarkoituksiani hyvin läpi viikonlopun muuten, mutta aamiaishuone missä olisi ollut kahviautomaatti on näemmä lukittu yöksi ja aamiainen alkaisi vasta kahdeksalta, ihan liian myöhään minun tarkoituksiini tänään. No, eipä voi mitään. Aamiaisjutun tiesinkin ja olin siihen varautunut, mutta tuota kahvia olisin kaivannut. Olo on edelleen raskas, joten tyydyn yhteen banaaniin ja kahteen hiilihydraattipitoiseen Teho Sportin palautusjuomaan aamiaiseksi. Minulle paras valmistautuminen aamustarttiin onkin aina ollut sellainen lähinnä nestepitoinen aamiainen joillain hedelmillä hyöstettynä. Näistä juomistakin kaloreita ja hiilihydraatteja kyllä kertyy mukavasti ja käsitykseni mukaan nestepitoisena imeytyvät hyvin nopeasti. Kahdessa tuollaisessa juomassa on kuitenkin 528kcal ja 100g hyvin imeytyvää hiilihydraattia.

Touhuilen aamutoimet ja puen kilpailukamat päälle. Alunperin olin ajatellut lähteä matkaa shortsit jalassa ja polven alle yltävillä housuilla. Tompon Jarin neuvoista olen kuitenkin päätynyt peittämään myös polvet ja puen päälleni 3/4-pituiset housut ja laitan zeropointin pitkät merinovillasukat jalkaani – näin jälkeenkäsin ajatellen – onneksi näin. Kokeneempia kannattee useimmitten kuunnella. Tilaan taksin ja siirryn odottamaan sitä.

Saavun kilpailukeskuksena toimivaan messu- ja urheilukeskuksen hallille noin puoli kahdeksan aikaan ihan ensimmäisten joukoissa. Juttelen hetken kilpailun järjestäjän Timo Hyvösen kanssa, tosi mukava tavata hänetkin. Siirryn pukemaan loput varusteet päälleni ja juon samalla vielä yhden Teho Sport juoman. Jalkaan laitan yhteistyökumppaniltani Hoka One One Finlandilta saamani Hoka One Onen Claytonit. Olen pitänyt näistä tossuista paljon. Kevyet, mutta kuitenkin aika hyvin vaimennetut, todella vakaat ja helposti juostavat tossut. Olen ehtinyt ajaa näitä ennen kisaa sisään noin 260 kilometrin verran ja niiden perusteella olen valinnut nämä kisakengikseni. Saan Susannalta tsemppiviestin puhelimeen, tuntuu hyvältä – olen valmis. Siirryn halliin odottelemaan lähtöä ja tapaan monta tuttua. On todella mukavaa tavata niin vanhoja kui uusiakin tuttuja. Vaikka tämä onkin yksilölaji, niin silti parhaimmillaan tämä on erittäin sosiaalista harrastamista.

Kello yhdeksän lähdetään matkaan. Juoksu lähtee tuntemusten mukaan suhteellisen hyvin käyntiin, mutta syke on hieman korkea ja olo hieman raskas. Ihan parasta vauhtiani en näin pysty pitämään, mutta ei siitä kaukana olla. Selkeästi olen hieman ylitankannut. En kuitenkaan suuremmin huolestu, koska vauhti on silti suhteellisen hyvää ja syke pysyy hyvin 140 pinnassa. Olen päättänyt että yli 150 sykelukemia koetan vältellä viimeiseen asti. Normaalisti en sykettä seuraa ollenkaan kilpailuissa, mutta jotenkin miellän juuri nämä yli 6h kestävät maantiejuoksut sellaisiksi, että juuri sykettä seuraamalla pääsen parhaaseen lopputulokseen ja pystyn säästämään itseäni sinne matkan loppupuolellekin. Nyt olisin kyllä toivonut, että ensimmäiset n. 15-20km olisi mennyt noin 130-135 sykelukemilla, mutta jostain syystä syke nousee nyt heti 140-145 lukemille. Tuntuu onneksi kuitenkin jämähtävän sinne, eikä lähde siitä nousemaan, joten en huolestu. Olen suhtkoht tavoitevauhdissani ja juoksu ei kuitenkaan ole huonoa, jos ei toki loistokastakaan.

Kuva: Mikko Mäkelä

Ensimmäinen kierros meneekin tunnustellessa. Wihan Kilometreillähän juostaan 3,333km kierrosta 30 kertaa ympäri 100km matkalla. Joku voisi ajatella, että tylsää. Ehkä, mutta minulle se ei ole sitä. Tällainen on todella mielenkiintoinen matka itseen. Se kaikki mitä mielelle ja keholle tapahtuu matkan aikana, mitä kaikkea ajattelet, miltä tuntuu ja millä selviät ongelmista matkan aikana – se kaikki tekee matkasta oikeasti mielenkiintoista. Olen ensimmäisen kierroksen ajan aika mukavasti ihan kärjen mukana, mutta kun tullaan kierroksen loppuun laitan oman taktiikkani mukaisesti hetkeksi kävelyksi. Olen valinnut taktiikakseni sellaisen, että jokaisen kierroksen loppuun kävelen ainakin pienen pätkän säästääkseni itseäni loppua ajatellen ja estääkseni jalkojen lihasjäykkyyttä rikkomalla säännöllisesti juoksun aiheuttaman monotonisen raskasta iskutusta sisältävän jumputuksen. Tämän kävelyhetken aikana samalla myös hoidan energia- ja nestetankkauksen suorituksen aikana. Lähinnä niin, että pyrin liki jokaisella kierroksella juomaan edes vähän järjestäjän tarjoamaa energiajuomaa ja joka toisella kierroksella pyrin ottamaan ainakin hieman jotain energiaa. Lähinnä geelejä ja suklaapaloja. Kuitenkin tämän ensimmäisen kierroksen jälkeen on todella vaikeata katsoa, kun kärki karkaa itseni laittaessa kävelyksi. Suorastaan masentaa!! Tekee todella paljon mieli juosta perään, mutta jälleen iskostan kuin vasaralla nakuttaen mieleeni kokeneempien ultrajuoksijoiden neuvot. Tästähän he ovat aina puhuneet minulle. Tee aina oma juoksu sen ihan oman suunnitelmasi mukaan, äläkä seuraa mitä muut tekevät. Usko itseesi ja omaan suunnitelmaasi. Pidä vauhtisi, älä rynni. Matka on pitkä ja se joka hallitsee hermonsa alussa, se on aina vahvoilla lopussa. Niinpä saan kuin saankin itseni jarrattua kävelemään hetkeksi ja tästä eteenkäsinkin pysähdyn kävelemään ainakin 50m ajaksi joka kierroksella.

Ensimmäiset noin 20km menee omaa oloa ihmetellessä. Kulkee tavallaan kevyesti, mutta olo on silti jotenkin raskas. Onneksi vatsa pelaa kuiten nyt hyvin rauhallisesti, ei tunnu oleva mitään ongelmia. Sitten noin 20km jälkeen huomaankin, että olo alkaa kevenemään ja vauhtikin on hieman alkua parempaa. Hyvä juttu, tulee heti luottavaisempi olo. Mietin, että lienen jossain sijoituksella 5-6 tällä hetkellä. Tavoitteeksi olen ottanut juosta kolmen parhaan joukkoon ja loppuajaksi 8.15h. Loppuajan suhteen olenkin hyvin aikataulussa, sijoitus ei ehkä ihan sitä ole mitä etukäteen ajattelin, mutta matka on vielä pitkä. Hieman 30km jälkeen iskeekin sitten ensimmäinen ongelma. Oikeaa pakaraa alkaa särkemään aika mukavasti.. Päätän kuitenkin sulkea tuon mielestäni ja jatkan ihan samalla vauhdilla, koska muuten kaikki tuntuu edelleen tosi hyvältä. Ensimmäinen maraton liikahtaakin kelloa vilkaistessa noin 3.20h aikaan, joten ihan mukavaa vauhtia kuitenkin. Jossain 45km paikkeilla tuo särky sitten poistuukin täysin mystisesti. Otappa näistä aina selvää, mikä lie sitten olikaan..

50 kilometriin eli puoliväliin saavun ajassa 3.58,24h. Tiedän silloin, että tuskin on tänään mahdollisuuksia alle 8h aikaan, mutta 8.15h on vielä ihan juostavissa. Teen tässä vaiheessa hieman pidemmän huollon ja juon yhden Lidlin proteiinipitoisen palautusjuoman ja tungen reilusti Lidlin salmiakkisuklaata suuhuni ennenkuin jatkan matkaani. Kaikki menee hyvin alas ja jatkan suu täynnä suklaata matkaani. On se tämäkin urheilua, mutta toisaalta.. Tässä lajissa ei oikein ilman nopeita sokereita tahdo pärjätä. Matka jatkuu kierros kerrallaan. Tuntuu vielä aika hyvältä, mutta sitten 60km kohdalla alkaa painamaan. Sekä henkisesti, että myös fyysisesti. Jalkoihin iskee kova lihasjäykkyys ja etureidet tuntuvat kylmiltä. Onneksi en sentään laittanut niitä shortseja!! Matka tuntuu vielä mielelle pitkältä ja mieli alkaa kuiskuttelemaan keskeyttämisestä. Kerran olen antanut tuolle peikolle vallan Oulun Terwamaratonilla vuonna 2013. Sen jälkeen päätin, että mikäli terveys ei ole vaarassa, niin mikään ei enää ikinä jää kesken. Se keskeytys oli aikoinaan tavallaan kova paikka, mutta ehkä sekin piti kokea ja käsitellä, että näillä hetkillä tietää kuinka tuo peikko tulee torjua. Toisena tulee mieleen, että entä jos vain hölkkäilisin tämän loppuun? Mitä se haittaa? Mutta sitten – pakko ryhdistäytyä!! Ajattelen niitä satoja pakkasessa juoksemiani lenkkejä, kaikkia niitä yli 22000km jotka olen jo juossut noin kuuden vuoden aikana ennen tätä kisaa – ja läheisiä ihmisiä, ennenkaikkea Susannaa. En voi antaa itselleni lupaa löysätä, koska minulla ei oikeasti ole yhtään mitään hätää. Se vain tuntuu siltä. Tältähän tämän kuuluukin tuntua ja olen valmis tähänkin. Näillä hetkillä punnitaan se miten mieli vastaa väsymykseen, sillä vaikka ihminen tuntee olevansa ihan loppu, niin silti voimia on lopulta vielä runsaasti jäljellä. On vain onnistuttava kaivamaan ne voimat jotenkin esiin.

Kierros kierrokselta matka jatkuu, pyrin ottamaan aina kierroksen kerrallaan. Vaikka juoksu on jo lihasjäykkyyden vuoksi hankalaa ja jossain määrin tuskallistakin, niin onnistun pitämään silti suhteellisen hyvää vauhtia yllä. Toki vauhti hidastuu, mutta helpottaa henkisesti, kun ei ihan kauheasti ja syke pysyy hyvin lukemissa 145 molemminpuolin. Se on mielestäni hyvä merkki, että syke pysyy ylhäällä eikä lähde laskemaan vauhdin pysyessä samalla hyvällä tasolla. Aina väliin kuulen Kullbergin Sannan kovaäänistä kannustusta reitin varrelta. Perkiön Minna juoksee pätkän mukanani jossain välissä kannustaen eteenkäsin. Tompon Jari kuvaa ja kannustaa. Oikeastaan tosi moni tsemppaa reitin varrella ja niin vain saan 70km täyteen ja otan taas hieman paremman pidemmän kävelypätkän energiahuoltoineen. Etukäteen olen ajatellut, että pidemmät 200-300m kävelyosuudet energiahuoltoineen sijoitan 50, 70, 80 ja 90 kilometrin kohdille ja tätä suunnitelmaa myös toteutan.

Loputtoman pitkältä tuntuvan kymmenen kilometrin jälkeen saavun 80km kohdille ja hetkeksi vierelleni tulee juoksemaan Ruokolaisen Tero, joka on perheineen saapunut seuraamaan kilpailua. Eipä itseltä juuri juttua irtoa, mutta Teron aina yhtä positiivinen olemus piristää. Teron kanssahan käytiin edellisenä kesänä valloittamassa Tierra Arctic Ultra. Seuraavalla kierroksella seuraani tuleekin sitten hetkeksi sukunimikaimani Mikael Mattila, jonka kanssa ollaan tuttuja mm. Pyssymäki Extreme Polkujuoksusta. Ja sitten reitin varrella juokseekin vastaan Tuukka Peltonen. Täällähän alkaa olemaan kaikki Tampereen seudun kovimmat sällit paikalla kannustamassa ja seuraamassa kilpailua 🙂

Seuraavat 10 kilometriä menee tuskaisesti 90km kohtaa metsästäen, mutta niin se vain sieltä tulee vastaan. Enää kolme kierrosta! Tässä vaiheessa Tuukka huikkaa minulle reitin varrelta, että olen noussut kolmanneksi ja eroa neljänteen ei ole kuin muutama minuutti. Olen jossain vaiheessa ohittanut edeltäni pari kilpakumppania ja toinen tulee kuulemma hieman minua nopeampaa takanakäsin. En kuitenkaan ota mitään paniikkivaihetta päälle, vaan keskityn edelleen omaan vauhtiini. Ajattelen, että on siellä takana tulevallakin pakko jo matkan painaa enkä halua liikaa riskeerata enää kylmettyneillä lihaksilla puskemista kramppien pelossa. Pyrin kuitenkin pitämään hyvää vauhtia yllä ja onnistunkin siinä ihan mukavasti, vaikka jaloissa onkin jo kovaa lihasjäykkyyttä.

Viimeinen kierros!! Tuukka huikkaa maalialueella, että noin kolme minuuttia eroa neljäntenä tulevaan. Aika vähän, mutta uskon sen riittävän ilman rajuja loppukirejäkin. Otan kierroksen niin rauhallisesti kuin uskallan ja pyrin fiilistelemään. Olen kohta juossut elämäni ensimmäisen maantieultran. 100km ja loppuaikakin tulisi olemaan vähintäänkin siedettävä. Kaikki on lopulta sujunut sangen mukavasti. Tietysti on ollut heikkojakin hetkiä, mutta niistäkin on noustu. Tärkeimmät varusteet eli kengät, nekin ovat toimineet hyvin. Hoka One Onen Clayton on kyllä minun jalkaani hieno ja helppo juosta. Ainoastaan hieman enemmän vaimennusta olisin ehkä kaivannut 60km jälkeen, joten ehkä Hoka One One Clifton voisi olla vielä parempi valinta minulle tällaiselle 100km matkalle. Toisaalta, Clayton on mielestäni niin miellyttävä juosta, että lopulta kenkävalinta oli varmasti ihan oikea. Niille, jotka tätä blogiani seuraavat, niin he voivat lähitulevaisuudessa varmasti lukea enemmänkin näistä Claytoneista.

Maalissa! 8 tuntia, 21 minuuttia ja 29 sekunttia ja sijoitus kolmas. Tuntuu helpottuneelta. Ihan en päässyt tavoitteeseeni, joka oli 8 tuntia ja 15 minuuttia, mutta kaikenkaikkiaan onnistuin varmasti juoksemaan hyvinkin kuntoni mukaisen ja ihan ennakkoon suunnitellun rytmityksen mukaisen juoksun. Lopulta mitään pahoja ongelmia ei ollut koko aikana. Väsyttää ja lihasjäykkyys jaloissa on aika tymäkkä, mutta olen tosi helpottunut ja tuore SM-pronssimitalistikin!! Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tuo SM-pronssi tuli tänä vuonna ehkä hieman helpolla, koska muutama näitä matkoja juokseva tosi kova juoksija oli nyt pois, mutta eipä se tietysti yhtään himmennä sitä tosiasiaa, että SM-pronssi on nyt minun ja kieltämättä asiasta olen kyllä aika ylpeäkin. Onhan tuo koko sata kilometriä nyt mennyt aika tarkalleenkin keskimäärin 3.30h maratonvauhtia ja jokainen 10km kulki keskimäärin 50 minuuttiin. Siitä on hyvä lähteä tulevaisuudessa  parantamaan, sillä kieltämättä pääsy niiden harvojen juoksijoiden listalle, jotka ovat alle 8 tuntia 100km juosseet, sinne olisi mukava päästä..

On siitä pitkä matka tultu tähän, kun ensimmäiselle lenkille lähti noin kuusi vuotta sitten huonokuntoinen tupakoiva ja ylipainoinen mies. Sen jälkeen on tapahtunut paljon – ja matka jatkuu 🙂

Kilpailun tulokset
Oman kellon data
Wihan Kilometrien viralliset sivut

Syyskuu 2016

Claytonit ruskatunnelissa

Syyskuu, jälleen kuukausi harjoittelua takana. Omat treenit ovat kulkeneet aivan mukavasti, pientä väsymystä alkoi loppukuuta kohti olla kehossa, vaan tokihan tuon ymmärtää. Pitkästä aikaa kuukauden harjoittelukilometrit läheni 500 kilometriä. Avainharjoitteluna kohti Wihan 100km matkaa olen käyttänyt syyskuun aikana pitkää (30-40km) noin kilpailuvauhtista(100k) lenkkiä, jonka jälkeisenä päivänä olen tehnyt vielä rennon pidemmän mäkiharjoittelulenkin maastossa. Toivottavasti noista nyt tarttui kestävyyttä tulevaa kilpailua ajatellen. Tarkoitus olisi juosta tuo kahden viikon kuluttua juostava 100km maantiejuoksu alle 8,5 tunnin ja mikä ettei se ihan realistinen tavoite olisikin.

Kuukauteen mahtui myös eräs jatkoani ajatellen merkittävä juttu, kun tuleva Hoka One Onen maahantuoja Funster Company OY tarjosi yhteistysopimusta ja näinollen jatkossa juoksenkin Hoka One One kenkäbrändin juoksutossuilla. Hoka One Onehan on merkki, joka on jo pidempään ollut varsinkin Pohjois-Amerikassa ja Euroopan ultrajuoksupiireissä suosittu kenkämerkki, mutta on tulossa nyt myös ryminällä mukaan perinteisimmillekin juoksukenkämarkkinoille. Tästä mainittavimpina esimerkkeinä uudet mallit Clayton ja Tracer. Itselläni on nyt testissä molemmat mainitut mallit sekä vanha tuttu ja turvallinen maastomalli Challenger ATR, joilla olen jo juossut mm. Lavaredo Ultratrailin, Tierra Arctic Ultran, NUTS Pallaksen sekä Tromso Skyracen.

Challenger ATR on siis vanha tuttu, mutta muutama sananen ensitutustumisten jälkeen malleista Clayton ja Tracer:

Clayton on kevyt ja erittäin vakaan juoksutuntuman antava tossu, joka rullaa nätisti ja omaa erittäin hyvän vaimennuksen. Hurjasta ulkomuodostaan huolimatta tossu on oikeasti hyvin lähellä ns. perinteistä juoksukenkää, eikä sellaista mihin Hokalta on totuttu, eli tossu ei ole ollenkaan niin ”korkea” kuin sivuprofiilista voisi kuvitella. Pikemminkin Hoka tuntuu tehneen tossusta Hokan näköisen, mutta silti ”perinteisen” tossun laittamalla tossuun jonkinlaisen valeprofiilin sivulta katseltaessa. Kenkähän on hyvän näköinen ainakin omaan silmääni, joten siinä mielessä Hoka on kyllä onnistunut hyvin. Clayton on myös lestiltään aika leveä, joten perinteisesti suht kapeahko Hoka One  One merkeistä Clayton soveltunee parhaiten leveämpää lestiä tarvitseville. Näillä aion itse juosta kahden viikon kuluttua Wihan Kilometrien 100km maantiejuoksun, mutta ominaisuudet riittävät kyllä hyvin lyhyemmillekin matkoille, sillä tossut soveltuvat hyvin nopeampaankin askellukseen.

Hoka One One Clayton ja Kemijoki

Tracer sitten taas on nimensä mukaisesti täysiverinen raceri. Vielä keveämpi kuin Clayton ja antaa erinomaisen ohjaavuuden askeleelle esim. Adidas Adios Boostin tavoin nopeammalla askelluksella, joten eipä siis ihme, että ihastuin näihin itse jo näiden parin ensimmäisen lenkin aikana. Kenkä on juoksutuntumalta omasta mielestäni hyvin lähellä Adidaksen Adiosta. Vie askelta hienosti eteenkäsin ja houkuttaa revittelemään. Erittäin keveä, mutta silti hyvän vaimennuksen omaava tossu, joka sopii sukkamaisesti jalkaan. Lesti on kuitenkin usean Hoka One Onen mallin tavoin kapea, joten leveälestistä kaipaaville ja Traceria kisatossuksi miettivälle suosittelen kokeilemaan pykälää isompaa kokoa kuin tavallisesti tai sitten valitsemaan Claytonin, joka ei mielestäni kuitenkaa kauas jää Tracerin ominaisuuksista ajatellen nopeaa revittelyä. Omaan kapeaan jalkaan Tracerit sopivat mainiosti, joten näillä tulen varmasti juoksemaan kilpailut aina maratonille asti sekä kaikki kovemmat maantieharjoitukseni.

Syyskuuhun mahtui sitten tietysti myös paljon seurattavia kilpailuja, joista päällimmäisenä tietysti Maratonin SM-kilpailu. Miesten voito vei omalla henkilökohtaisella ennätyksellään Aki Nummela. Kerrassaan upeaa!! Akille tämän kyllä suo todella iloiten, onhan mies sangen hieno urheilija. Naisten voiton otti Laura Manninen ja haluan tietysti mainita myös polkujuoksupuolta suvereenisti hallitsevan Henri Ansion upean alle 2.30h tulokseen päättyneen maratonkilpailun!! Ihan mahtavaa!! Syyskuussa juostaa tietysti myös perinteisesti Berliinin maraton ja siellähän sitten Simo-Pekka Fincke otti haltuunsa myös sub 2.30h tunnin maratonin ja moni tuttu teki myös hienoa jälkeä tuolla todella hienolla kaupunkimaratonilla. Heistä parhaana suomalaisnaisena maaliin tullut Paula Tukiainen juoksi hyvän juoksun hieman vaikean kauden päätteeksi ja Rovaniemeläinen Veli-Heikki Koivukin lähenteli kuulemma vaikeasta maratonista huolimatta legendaarista 2.30 aikaa 2.36,31 noteerauksellaan. Naisten puolella myös Lapin Johanna Davidila juoksi upeasti jälleen alle kolmen tunnin ajan ollen toiseksi paras suomalaisnainen Berliinissä – ja juuri tätä kirjoitellessa on käynnissä Vaarojen maraton sekä Spartathlon, mutta ne ovatkin sitten jo ensi kuun juttuja.

Kuukauden treenit:

1.9. To aamu: vr + 3x2000m/500m + vr, vetojen keskivauhdit 4’36min/km – 4’17min/km ja 4’00min/km. Yhteensä 13km juoksua juoksumatolla ja heti perään 45min voimaharjoittelua punteilla.
2.9. Pe iltapäivä: kevyttä juoksua 20.40km@5’53min/km. Vähin punttijumia, mutta ei pahasti.
3.9. La iltapäivä: perusjuoksua 10.02km@4’52min/km. Mukavan rentoa juoksua.
4.9. Su ilta: perusjuoksua 12.02km@4’50min/km. Tosi hieno syysilta lenkkeilyyn.

5.9. Ma aamu:  perusjuoksua 35.32km@4’51min/km. Alkuun pienet verryttelyt , sitten 10 kiekkaa n. 3,2km mittaista Pörhölänkankaan rinkulaa ja siihen päälle lyhyt loppuverryttely. Joka kiekan jälkeen lyhyt kävelypätkä, mukana oli nyt pikku laatikko pirkka rusinoitakin. Meni alas mukavasti, joten rusinat lähtenee varmaan mukaan Wihan huoltopöydällekin. Ilta: rentoa kävelyä 6.2km/60min.
6.9. Ti aamu: mäkiharjoittelua maastossa 21.40km@6’54min/km ja 1046m+. Eilisestä huolimatta aika kivasti kyllä tuli ylämäetkin, ei juuri tarvinnut ottaa kävelyaskelia. Oon tainnut muutenkin hoksata, että mikä aiemmassa tekniikassa ylöskäsin on ollut vikana. Nyt meno on paljon rennompaa. Taustarasituksesta huolimatta selkeesti helpompi 21k/1000m+ kuin edelliskerralla.
7.9. Ke iltapäivä: kevyttä juoksua 10.18km@5’37min/km. Helppoa ja rentoa menoa.
8.9. To iltapäivä: vr + 8,5km@3’55min/km + vr, yht. 13.09km. TV-kovan osuus tuli jo hieman helpommin alle nelosta lasketellessa.
9.9. Pe aamu: kevyttä juoksua 11.22k@5’47/km, kiva keli ja ihan mukava askel.
10.9. La: lepo
11.9. Su aamu: vr3km + 3x2000m/500m + vr3km juoksumatolla, mistä 2000m vedot 4’00min/km tahdilla ja verryttelyt sekä palautukset 6’00min/km tahdilla. 2000m vetojen keskisykkeet 154, 156 ja 157, joten nyt jo tuntuman lisäksi myös sykkeiden puolesta huomattavasti rennompaa juoksua. Yhteensä juoksua 13km@5’06min/km. Heti perään 45min voimaharjoittelua punteilla kuntosalilla.

12.9. Ma iltapäivä: kevyttä juoksua 20.01km@5’48min/km, melkoinen syysmyrsky.
13.9. Ti iltapäivä: kevyttä juoksua 10.06km@5’35min/km, hieno syyskeli. Ilta: perusjuoksua 6.20km@4’41min/km.
14.9. Ke aamu: perusjuoksua 42.21km@4’51min/km. Aika mukava pitkä harjoitus Wihan Kilometrien satasta ajatellen. 10 kierrosta 3,2km Pörhölänkankaan rinkiä ympäri ja joka kiekalla pieni kävelypätkä. Alkuun ja loppuun pikku verryttelyt. Ilta: reipasta kävelyä 5.1km/45.39min.
15.9. To aamu: mäkiharjoittelua maastossa 30.73km@7’01min/km ja 1504m+. Vähän edellispäivän ”maraton” painoi alussa, mutta yllättävänkin nopeasti jalat huomasi mitä varten ollaan Kallinkankaalle tultu. Ihan mukava kulku taustarasitukseen nähden.
16.9. Pe aamupäivä: kevyttä juoksua 20.04km@5’44min/km, kylmä tuuli, mutta juoksu oli yllättävänkin helppoa taustarasitukseen nähden.
17.9. La iltapäivä: perusjuoksua 10.17km@4’34min/km, seassa 3x3min/3min vedot.
18.9. Su ilta: vr + 8,5km@3’55min/km + vr. Aika mukava kulku, taas napsun helpommalta tuntuu tuollainen pikkusen nelosta nopeampi sävellaji. Syke pysytteli hyvin 155-160 välillä, mutta lopussa vetaisin noin kilsan hieman nopeampaa rynkytystä 165 sykkeellä. Ennen sitä keskivauhti oli 3’57min/km kellon mukaan. Yhteensä 12.82km@4’15min/km.

19.9. Ma aamu: kevyttä juoksua 12.02km@5’49min/km. Kevyt aamulenkki. Jalat hieman rasittuneen oloiset eilisestä kovemmasta törryyttelystä, mutta muuten tosi keveesti kyllä kulki.
20.9. Ti: lepo
21.9. Ke aamu: Alkuverryttelyä 3km@6’00min/km, sitten 3x2000m@3’52min/km palautuksina 500m@6’00min/km hölkät. Loppuun 3km@6’00min/km jäähdyttelyä. Yhteensä 13km ja reippaan oloinen treeni juoksumatolla. Varmaan aika sopiva vauhti tänään, kun syke noiden vetojen aikana oli 150-170 välillä, maksimin ollessa 170 lyöntiä minuutissa. Vetojen keskisykkeet oli 159, 163 ja 166. Tämän päälle vielä 45min voimaharjoittelua punteilla.
22.9. To iltapäivä: kevyttä juoksua 20.02km@5’35min/km. Kevyt lenkki, ekaa kertaa Hoka One One Claytonit jalassa, tuntuivat tosi mieleisiltä menopeleiltä. Kevyet, hyvä vaimennus, vakaat ja helpot juosta.
23.9. Pe iltapäivä: kevyttä juoksua 20.02km@5’30min/km, eli käytännössä edellispäivän toisinto.
24.9. La aamu: Perusjuoksua 10.08km@5’04min/km. Ei mikään maailman lennokkain aamulenkki.. Jotenkin tosi tukkoiset jalat, vaan kait niiden pitää väliin ollakin. Sen verran on määrää taas tullut.
25.9. Su iltapäivä: Perusjuoksua 42.33km@4’55min/km. Pörhölänkankaan (3,2km) kierrosta kerta toisensa jälkeen kipitellen, joka kiekalla pätkä kävelyä. Aika tiukkaa alkoi tänään kyllä oleen jo loppua kohti.

26.9. Ma aamupäivä: mäkiharjoittelua maastossa 25.11km@7’10min/km ja 1223m+. Mukavaa polkumättöä ja nousumetrejäkin reilut tonnikakssataa. Vähän eilinen kotikutoinen mara painoi alussa, mutta jalkojen auettua meno muuttui ihan mukiinmeneväksi.
27.9. Ti iltapäivä: kevyttä juoksua 10.02km@5’33min/km.
28.9. Ke iltapäivä: kovaa juoksua 12.84km@4’17min/km, mistä tasavauhtisen kovan osuus 8.5km@3’53min/km. Alkuun ja loppuun verryttelyä. Aika kova tuuli, mutta toisaalta mahtuihan tuohon pitkä osuus myötätuultakin.
29.9. To: lepo
30.9. Pe: perusjuoksua 6.68km@4’57min/km. Vähän tukkoista menoa, mutta eiköhän tuo tuosta kohti Wihaa parane keventelemällä.

 

Elokuu 2016

Terveiset kaikille, jotka ovat sattuneet eksymään Keminmaanialaisen jalkamatkailijan blogiin. Jatkossa ajattelin kirjailla ylös päiväkirjamaisesti harjoituksiani kuukausittain noiden kisakertomuksieni lisäksi – ja tulen samalla tulevaisuudessa myös kirjoittelemaan mm. hieman omista kokemuksistani, käyttämistäni varusteista ja kaikenlaisesta muustakin, mitä nyt milloinkin mieleeni juolahtaa.

Elokuuhan sujui vähän taas kilpaillen ja niistä toipuen sekä kavereiden edesottamuksia seuraten. Erittäin tyytyväinen olin suomalaisen Les Köykäset tiimin suoritukseen PTL:llä sekä suomalaisten UTMB suorituksiin, joista on pakko nostaa esille Anssi Auvisen kerrassaan upea juoksu tuolla Euroopan suurimmalla ja kauneimmalla satamailisella vuoristoultralla. Anssin aika 33.51h on mielestäni todella hieno suoritus ja upea palkinto pitkäjänteisestä työstä. Kerrassaan hienoa.

Vaan tässä Elokuun, ja hieman kyllä heinäkuunkin harjoittelusta:

25.7. Ma iltapäivä: kevyttä juoksua 14.02km@5’39min/km, sis. 3 x 200m rennot vedot. Lämmin keli, mutta pilvistä.
26.7. Ti aamu: kevyttä juoksua 14.04km@5’38min/km, sis. 4 x 200m rennot vedot. Lämmin aamu, mutta pilvistä. Jalat tosi tyhjän oloiset. Ilta: reipasta kävelyä 5.18km/45.34min.
27.7. Ke aamu: kevyttä juoksua 7.28km@5’37min/km, lämmin ja kostea aamu. Iltapäivä: perusjuoksua 8.58km@4’52min/km, lämmin keli.
28.7. To aamu: kevyttä juoksua 18.04km@6’13min/km, aamulenkki Koskisen Pasin kanssa, tosi lämmintä jo aamusta.
29.7. Pe iltapäivä: reipasta/kovaa juoksua 9.57km@4’24min/km, vr + 3,2km@4’21min/km reipasta juoksua + 3,2km@3’53min/km kovaa juoksua + vr, lämmin keli.
30.7. La: lepo
31.7. Su aamupäivä: kevyttä juoksua 9.5km@5’29min/km, mistä 7.3km kevyttä ja loppuun 2.2km reippaampi pätkä ukkoskuuron yllättäessä.

1.8. Ma aamu: kevyttä juoksua 7.24km@5’37min/km, mukavan raikas aamu sadeyön jäljiltä.
2.8. Ti aamu: kevyttä juoksua 8.11km@5’29min/km, hyvä elokuinen juoksukeli.
3.8. Ke ilta: perusjuoksua 7.18km@4’32min/km, perinteinen pre-race lenkki eli seitsemisen kilsaa aerobisen kynnyksen tuntumassa, mutta kuitenkin alle – helposti ja kivasti tuli, eikä vauhtikaan omaan tasoon nähden hassumpaa.
4.8. To: lepo
5.8. Pe ilta: kevyttä juoksua 4.19km@5’21min/km, Tromson keskustasta sillan yli ja takaisin, jalkojen availua pitkän automatkan jälkeen.
6.8. La: Tromso Skyrace 50k
7.8. Su: lepo

8.8. Ma: lepo, etureisissä tosi kovaa lihasarkuutta.
9.8. Ti: lepo, etureisissä tosi kovaa lihasarkuutta.
10.8. Ke: lepo, etureisissä tosi kovaa lihasarkuutta.
11.8. To: lepo, etureisissä lihasarkuutta, mutta alkaa helpottamaan.
12.8. Pe: tunnin hieronta jaloille ja lepo, hieronta avasi jalkasi mukavasti.
13.8. La: lepo
14.8. Su: lepo

15.8. Ma aamupäivä: reipasta mäkiharjoittelua maastossa 21.59km@6’56min/km, 1038m+.
16.8. Ti aamu: kevyttä juoksua kuntoradalla 7.61km@6’02min/km, kova tuuli aukeammilla paikoilla. Iltapäivä: kevyttä juoksua 7.63km@5’54min/km.
17.8. Ke aamu: kevyttä juoksua 8.02km@5’47/km, kova tuuli ja aika kylmää jo. Iltapäivä: juoksua 10.06km@5’02min/km sisältäen kovat 3x3min/3min vedot loppupuolella. Pari ensimmäistä vetoa n. 4’00min/km tahdilla ja viimeinen n. 3’40min/km tahdilla. Jalat aika ihmeissään pitkästä aikaa nopeammasta juoksusta.
18.8. To iltapäivä: reipasta juoksua 16.01km@4’54min/km, mistä reippaan osuus 12.9km@4’46min/km. Kiertelin läheistä n. 3,2km kierrosta ja koitin pidellä sykkeen 140-150 välissä, aina joka kiekan jälkeen otin pienen pätkän kävelyä. Tämä tällainen ensimmäinen ”täsmälenkki” Wihan 100km ajatellen.
19.8. Pe iltapäivä: kevyttä juoksua 20.04km@6’05min/km.
20.8. La: Lepo
21.8. Su: Lepo

22.8. Ma aamu: juoksumatolla vr + 3x2000m/500m + vr ja päälle 45min voimaharjoittelua jaloille sekä keskivartalolle. Kahden tonnin vetoja tein juoksumatolla ennen punttitreeniä 500m palautuksilla. Juoksumatto kertoo kyllä aina totuuden kunnosta verrattaessa edellisiin harjoituksiin ja sen perusteella en missään oikein hyvässä kunnossa tällä hetkellä kyllä ole. Kisat ja peruskuntoharjoittelun puute kisakaudelta painaa selkeästi kropassa. Lämmittelyksi 3km@6’00min/km(114). Sitten 2km@4’17min/km(155) + 500m@6’00min/km(144) + 2km@4’08min/km(162) + 500m@6’00min/km(151) + 2km@4’00min/km(168) + 3km@6’00min/km(147).  Syke korkea vauhteihin nähden eikä laske alas vetojen jälkeen = palautuminen on kesken kilpailuista ja peruskuntopohjaa on syöty. Eli kevyemmän harjoittelun kautta uuteen nousuun.
23.8. Ti iltapäivä: kevyttä juoksua 20.02km@5’50min/km. Takareidet aika tintissä punttitreenistä.
24.8. Ke iltapäivä: kevyttä juoksua 14.14km@5’53min/km, edelleen reisissä aika mukavaa punttijumia. Ilta: perusjuoksua 6.37km@4’56min/km.
25.8. To aamupäivä: reipasta juoksua 29.14km@4’56min/km. 8 kierrosta pörhölänkankaan 3,2km lenkkiä ympäri siten, että joka kiekan jälkeen lyhyt pätkä kävelyä. Alkuun ja loppuun lyhyet verryttelyt ja jäähdyttelyt. Niin sanottu työosuus 25.7km@4’50/km sellaisella ”satasen tunteella”. Eli täsmäharjoittelua tulevaa Wihan kilometrejä ajatellen. Ilta: rentoa kävelyä 4.01km/36.59min.
26.8. Pe aamu: mäkiharjoittelua maastossa 21.33km@7’03min/km, 1038m+.
27.8. La aamu: kevyttä juoksua 5.50km@6’05min/km. Ilta: kevyttä juoksua 5.46km@5’48min/km.
28.8. Su ilta: perusjuoksua 10.06km@4’50min/km, sisältäen 3x3min/3min kovat vedot.

29.8. Ma iltapäivä: kovaa juoksua 12.01km@4’21min/km, mistä tv-kovan osuus 8.5km@3’57min/km tahdilla. Ilta: reipasta kävelyä 5.01km/44.28min.
30.8. Ti aamu: kevyttä juoksua 15.59km@6’16min/km.

Tromsø Skyrace 50k

Ennenkuin edes yritän kertoa millainen kilpailu Tromsø Skyrace oli minun osaltani, niin totean saman kuten oikeastaan kaikki tuntemani, jotka olivat siellä juoksemassa. Kilpailu on kaunis ja koskettava, mutta toisaalta hyvin raaka kilpailu. Se on samalla ilkeä peto ja lempeä enkeli  – kokemus joka vie sielun taivaaseen ja ruumiin sietokyvyn äärirajoille. Hienoin reitti ja kilpailu minkä olen ikinä kokenut. Tromsø Skyrace on aitoa Skyrunningia – mitä en edes yritä suomentaa, koska en osaa – skyrunning on oma lajinsa ja kokemani perusteella arvostan nyt näitä kilpailuja ja niitä juoksevia ihan uudella silmällä. Yksinkertaisuudessaan lajissa juostaan vuorille, niiden huipuille ja niiltä alas erittäin jyrkkiä ja teknisiä rinteitä pitkin. Tromsø Skyrace on kilpailu joka jättää lähtemättömän jäljen ihmiseen. Se on kaikkea ja enemmän kuin mitä pystyy edes kuvittelemaan. Se on täynnä superlatiiveja. Se todellakin ansaitsee sanan Extreme etuliitteeseensä.

Osallistujakassin sisältöä

Olen kuullut sanottavan, että skyrunneriksi ei synnytä, sellaiseksi tullaan. Tänään, elokuun 6. päivä 2016 selviäisi tuleeko minusta aito skyrunner. Tämä on tarina yhden itselle asettamieni unelmien täyttymyksestä. Edessä on matkan aikana järjestäjien mukaan 3km maantietä , 9km vuoristopolkua, 25km teknistä vuoristopolkua, 6km polutonta metsäreittiä ja 5km teknistä harjannetta sekä korkeuseroa 4500 kumulatiivisen nousumetrin muodossa. Tällä kaikella Tromsø Skyrace on ansainnut International Skyrunning Federationilta aseman yhdeksi kolmesta Extreme Skyrunning series sarjan osakilpailuista – eikä turhaan!

Matka alkaa helposti, kuten jokainen tarina. Lähtö tapahtuu uskomattoman upean Tromssan kaupungin keskustasta ja lähtee Tromssan kuuluisan sillan yli kohti Fjellheiseniä, joka on kilpailun ensimmäinen ja teknisesti helppo nousu. Sieltä matka jatkuisi yli Tromsdalstinden vuoren kohti Hamperokken vuorta, missä kierrettäisiin 5km pitkän harjanteen ja huipun kautta takaisin Tromsdaltinden yli Fjellheisenille ja siitä laskettaisiin takaisin Tromssan kaupunkiin. Kuulostaa helpolta? Niin minäkin kuvittelin vielä lauantaina kello kahdeksan aamulla. Olihan minulla jo kokemusta vuorijuoksuista ja paljon pidemmistäkin kilpailuista kuin mitä tämä tulisi olemaan. Kuinka väärässä olinkaan..

Matkalla Fjellheisenille. Kuva: Jorma Kivelä

Oma kulkuni menee kuten olinkin ajatellut. Alun maantiellä pysyn helposti kärjen tuntumassa, mutta heti kun lähdetään ylämäkeen, niin jään kelkasta. Olen vain totuttuun tapaan todella hidas ylämäkeen, se on osa-alue mihin tarvitsen paljon harjoittelua kohti tulevia haasteita. Matkan Tromssasta Fjellheisenin yli Tromsdalstindenille roikun vielä kuitenkin jotenkuten mukavasti suhteutettuna muiden vauhtiin. Reitti ei ole vielä kuin paikoin hieman teknisempi ja pystyn juoksemaan vielä voimissaan olevilla jaloillani helpot osuudet aika kovaakin. Jalkamatkailuni on kuitenkin tuttua tarinaa; nousuissa jään kaikille, helpoissa alamäissä ohittelen kilpakumppaneita.

Ensimmäinen reitin todellinen haaste, Tromsdalstinden ylitys menee vielä jotenkin. Nousu vuorelle on raskas ja jyrkkä, mutta onneksi keli on lämmin ja tuuleton. Alhaalla roikkuvat pilvet vain heikentävät näkyvyyttä ja estävät ihailemasta maisemia. Huipulta lähdetään alas.. Hyvin teknistä reittiä! Nyt olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, missä ymmärrän, että olen vain ja ainoastaan luullut olevani suhteellisen hyvä alamäkijuoksija. Reitti alas on tekninen ja jyrkkä, lasketaanpa väliin pätkä pyllymäkeäkin lumista rinnettä pitkin – tai itse kyllä osan siitä kierin alas. Yritin nimittäin pysyä sen laskun pystyssä ja vedin sellaiset pannut jäisellä rinteellä etten ole ikinä vetänyt. Juoksusauvat lentävät käsistä ja kierin hallitsemattomasti puoleen väliin tuota osuutta ennenkuin saan tietysti paljailla hanskattomilla käsilläni jarrutettua vauhdin. On muuten punaiset kädet, kun karkea jäinen lumi on syönyt niistä nahkaa! Loppuosuuden laskenkin sitten suosiolla kuten muutkin näyttää tekevän, pyllymäkeä jaloilla jarraten. Lasku päättyy julmaan kivikkoon, joten pitää olla tarkkana, että ehtii jarruttaa ennenkuin karahtaa kiville kuten niin moni uponnut haaksirikkoon joutunut alus. Täällä ei halua haaksirikkoutua. Vuorilla  ihminen kokee aina luonnon kahdet kasvot, yhtäaikaa äärettömän kauneuden ja julmuuden.

Näkymää Tromsdalstindenin rinteeltä.

Tromsdalstindenin jälkeen saa nauttia hetken kauniista mukavasti juostavasta poluttomasta metsäreitistä, pystyn vielä juoksemaan ihan hyvää vauhtia ja saavunkin aika hyvävoimaisena huoltoon ennen nousua Hamperokkenin harjanteelle ja huipulle. Edessä olisi reitin vaativin osuus, joten tankkaan aika huolella. Ei ole nälkä, mutta tiedän, että kohta tarvitsen kaikkia fyysisiä ja henkisiä voimiani. Aloitan matkani kohti harjannetta Hyvin jyrkkää rinnettä pitkin, matka tuntuu pitkältä ja joudun vääntämään ihan tosissani kunnes kaikki – kaikki maailman väsymykset unohtuvat. On vain minä ja tuo harjanne. Upein paikka missä olen ikinä ollut.Vaikka harjanteen molemmin puolin on satojen metrien pystyjyrkät pudotukset ja harjanne on todella kapea, en yllätyksekseni pelkää. Nautin suunnattomasti harjanteella etenemisestä, väliin pystyn juoksemaankin. Olo on täysin epätodellinen. Tunnen samalla aikaa itseni mitättömän pieneksi vuoren suuruuden edessä, mutta silti niin suunnattoman suureksi. Olen saanut harrastukseni parissa käydä ennenkin uskomattoman hienoissa paikoissa, mutta nyt tämä on silti jotakin paljon enemmän. Jotain sellaista joka jättää pysyvän jäljen ihmiseen.

Taiteilua Hamperokkenin harjanteella. Kuva: Luigi Dellarole

Jossain noin harjanteen puolivälissä näen vilaukselta edessäni valokuvaajan, hänen kohdalle saapuessa yllätyn täysin. Itse Kilian Jornet on harjanteella kuvaamassa juoksijoita. Juttelen Kilianin kanssa hetken ja nappaan itsestäni kuvan hänen kanssaan. Hieno muisto, maailman ehdottomasti paras vuorijuoksija kanssani samassa kuvassa Hamperokkenin harjanteella. Upeaa! Harjanteen lopulla saavun paikkaan, johon en olisi uskonut joutuvani. reitti lähtee käytännössä liki pystysuoraa seinämää pitkin kohti huippua. Tuo noin 50m korkea kiipeilyosuus on kyllä hurja kokemus. Ei mitään valjaita ja eikun ylös vain. Väännän itseni huipulle ja nousen seisomaan. Tunne on hieno, kerrassaan upea!! Epätodellisen hieno, tunnen itseni niin voittajaksi jo nyt! Olen huiputtanut Hamperokkenin noin 30km pitkän rankan vuorijuoksun väsyttämällä keholla!

Lähden laskeutumaan alas ja nyt viimeistään ymmärrän miksi reitti on niin vaativa. En ole kokenut ikinä mitään niin pelottavaa kuin tuo lasku Hamperokkenilta todella jyrkkää rinnettä alas. Rinteen yläosuuden ensimmäinen kilometri alaskäsin vie minulta liki 35 minuuttia. Väistelen kivivyöryjä ja varon itse aiheuttamasta niitä etten keilaisi kilpakumppaneitani kivillä. Tiedän, että parhaat juoksijat tulevat tämänkin rinteen alas todella nopeaa juoksemalla. Minä yritän vain selvitä hengissä – vaikka olenkin omasta mielestäni hyväkuntoinen kaveri, niin nyt tiedän miksi tämän lajin spesialistit ovat niin kovia kavereita. Nyt ihailen heidän taitojaan ihan uusin silmin – ja tiedän kuinka paljon parannettavaa itselläni on selviytyäkseni edes kelvollisesti ja turvallisemmin tällaisilta reiteiltä takaisin. Noin 3km pitkä lasku Hamperokkenilta alas vie minulta yli tunnin ja olen täysin poikki ja väsynyt – matkaa huoltoon on kuitenkin vielä hieman helpompaa ja loivempaa alamäkeä pitkin. Tuoreena tietäisin pystyväni juoksemaan tässä kivikossa aika lujaakin, mutta nyt joudun väliin kävelemään.

Minä ja Kilian Jornet Hamperokkenin harjanteella.

Vihdoin saavun takaisin Hamperokkenin kierrokselta, reitin teknisesti rankin osuus on takana. Olen todella nälissäni – ensimmäistä kertaa ikinä missään kilpailussa. Syön keksejä, sipsejä ja energiapatukoita hyvällä antaumuksella ja mikään ei tuntuisi riittävän. On kuitenkin pakko lopettaa etten söisi yli. Jatkan matkaani kohti Tromsdalstindeniä, tuo sama paluumatkan poluton metsäreitti kulkee vielä jotenkin, mutta kun lähdetään kohti huippua huomaan olevani täysin köysissä. Askel vetää todella hitaasti ja alun erittäin mutainen nousu kaunista sulamisvesivirran reunaa pitkin tuntuu todella raskaalta – ja matkaa huipulle on vielä todella pitkästi. Reitti huipulle muuttuu hetkeksi loivemmaksi, mutten jaksa enää juosta. Sitten alkaa elämäni kovin nousu kohti vuoren huippua. En käsitä vieläkään, että kuinka oikein pystyin nousemaan huipulle. Ajattelin vain, että en halua luovuttaa ja että haluan saapua maaliin itseni voittaneena sekä saada soittaa sieltä kotiin Susannalle, että olen kunnossa ja selvittänyt reitin. Ajatukset läheisissä auttaa eteenkäsin, vaikka voimia ei enää olisikaan. Loputtomalta tuntuneen nousun jälkeen saavun kuin saavunkin huipulle. Siellä on pari järjestäjää tarkkailemassa juoksijoiden vointia. Kerron heille, oikeastaan valehtelen, että kaikki on ihan hyvin. Tarjoavat suklaata, voin kertoa, että maistui todella hyvälle!

Hamperokkenin harjanteella. Tämä on Skyrunningia! Kuva: Kilian Jornet

Luulen jo, että pahin on takana, mutta lasku Tromsdalstindeniltä alas yllättää minut jälleen housut kintuissa. Täällä ihminen saattaa unohtaa rajoitteensa, mutta luonto ei kyllä unohda koskaan.. Taivas aukeaa ja aurinko nousee esiin. Näky on uskomattoman hieno. Katson kauas taivaanrantaan, horisonttiin. Niin, että välissä oleva ilmakin kuuluu minun maailmaani. Yhtäkkiä vuoret, pilvet ja taivas ovat sylissäni, aivan kuin sieluni koskettaisi niitä silmillään. Tuntuu kuin sisimpäni kasvaisi, mutta todellisuudessa sieluni saa yhteyden kotiinsa. Olen tavattoman väsynyt, mutta yhtäkkiä ymmärrän miksi kilpailuun liitetään englannin kielinen sanonta: ”soul skyrunning between the sea and the sky”. Nämä ovat niitä hetkiä joiden vuoksi kannattaa rääkätä itseään läpi pitkän talven, palkinto vuosien työstä, tänne asti ei muuten jaksaisi ja saavuttaisi tällaista tunnetta.

Pudottelen hitaasti itseäni alas vuorelta ja erittäin teknisessä kivikossa kohtaan näyn jota en olisi halunnut kohdata. Näen pelastushenkilökunnan naisjuoksijan luona joka makaa peiteltynä kivikossa. Luulen, että on kaatunut pahasti. Rinne on tosi jyrkkä ja kivikkoinen, vaikkeikaan Hamperokkenin laskun veroinen, niin silti vaativa ja vaarat ovat aina läsnä. Väsyneenä tekee helposti virheaskeleita.. Vastaani tulee pelastushelikopteri ja jää pörräämään taakseni, varmasti nostavat loukkaantuneen kyytiin. Oma matkani jatkuu hitaasti ja varmasti kohti Tromssan kaupunkia Fjellheisenin kautta. Pahimman laskun jälkeen reitti muuttuu taas helposti juostavaksi ja pystyn hitaasti hölkkäilemään. Otan jopa muutaman kilpakumppanin kiinni tällä osuudella, vaikka olen todella väsynyt. Reitti olisi nyt taitojani vastaava, mutta reidet sekä voimat ovat Tromsdalstindenillä ja Hamperokkenilla. Matka rinteen alta Fjellheisenille tuntuu loputtoman pitkältä, mutta vihdoin saavutan sen. Huollossa tankkaan vielä aika hyvin, koska on kova nälkä. Matkaa on enää 5 kilometriä maaliin ja käytännössä alamäkeä koko matka. Väitän, että menisin tuoreilla jaloilla tuon helposti alle 20 minuutin, mutta nyt huollosta maaliin menee täysin väsyneillä etureisillä ja keholla uskomattomalta tuntuvat noin 40 minuuttia.

Hamperokkenin harjanne, uskomaton paikka!

12 tuntia, 19 minuuttia ja 59 sekunttia starttihetkeä myöhemmin saavun maaliin.Soitan kotiin Susannalle. Olen todella helpottunut, että olen ihan kunnossa, vaikkakin todella väsynyt. Parasta on aina se, että saa palata terveenä kotiin.  Sijoitukseni on kokonaiskisassa 96. kaikkiaan 200 matkaan lähteneestä, joten todella kaukana kärjestä. Mutta se ei himmennä yhtään sitä ylpeyttä mitä tunnen nyt, kun olen käynyt läpi tämän kilpailun. Olen toteuttanut yhden suurista unelmistani, selvittänyt Extreme Skyrunning sarjan osakilpailun. Pidän itse tätä parhaimpana suorituksena mitä olen tähän asti ikinä tehnyt ja arvostan tämän itse kaikkien muiden suorituksieni yläpuolelle, niin vaativana tätä kilpailua pidän. Vaikka keli olikin tänä vuonna hyvä, niin silti noin kolmasosa kilpailijoista ei päässyt koskaan maaliin, vaan heidät vedettiin reitiltä cut-off pisteissä, jotka tulee saavuttaa määräajassa. Olen nyt Tromsø Skyrace finisher ja äärettömän ylpeä siitä, tätä kokemusta minulta ei enää oteta pois ja kannan sitä ylpeänä mukanani koko loppu elämäni. Minusta on tullut nyt skyrunner!

Lopuksi: Tämä oli oikeasti ensimmäinen sellainen kilpailu mitä en pidä todellakaan kaikille sopivana. Vaikka en ole mikään huonokuntoinen kaveri, niin selviydyin kilpailusta vain vaivoin. En haluaisi olla tuolla Hamperokkenin alastulossa silloin kun iskee totaalinen väsymys ja keli kääntyy huonoksi. Tämä kilpailu vaatii hyvän kunnon lisäksi hyvää päätä ja kykyä toimia oikein haastavilla hetkillä kun on väsynyt. Toivon, että jokainen joka haaveilee näistä kilpailuista ymmärtäisi mihin on lähdössä, sillä kilpailussa on läsnä paikoin todella isot riskit ja reitti on todella haastava – en voi itsekään kehua täysin ymmärtäneeni mihin olin lauantaina aamulla lähdössä. Nyt tiedän ja lupaan, että jos joskus vielä vastaaviin kilpailuihin lähden, niin en lähde sinne näin huonosti harjoitelleena. En tiedä tulisiko tähän kilpailuun extreme skyrunning sarjan kahden muun kilpailun, Salomon Glen Coe Skylinen ja Kima Trophyn tavoin olla jonkinlainen karsintasysteemi millä kilpailijan tulee osoittaa kykenevänsä selviämään reitistä turvallisesti läpi päästäkseen mukaan. Ehkä, mutta ainakin tähän asti sinne on voinut ilmoittautua  kuka tahansa. Jokatapauksessa haaste on kova ja jos jostain, niin tästä kilpailusta voi hyvin sanoa, että kaikki maaliin saapuneet ovat voittajia, ajalla ei ole merkitystä.

Vaikka mies ei toiminutkaan tällä kertaa parhaalla mahdollisella tavalla, niin varusteet onneksi toimivat täysin ongelmitta. Tässä niistä tärkeimmät:

– Kengät Hoka One One Challenger ATR2
– Hoka One One F-light juoksuliivi
– Sukat Zeropoint ankle socks
– Compressport sääri- ja reisikompressiosuojat sekä over-shortsit
– Black Diamond Ultra Distance carbon FLZ vaellussauvat
– Alupaitana under armourin pitkähihainen kompressiopaita ja päällä WAA ultra equipmentin ultra carrier t-paita

Kilpailun viralliset nettisivut
Oma datani Stravasta
Kilpailun viralliset tulokset

 

 

NUTS Pallas 134km

NUTS Pallas polku-ultrajuoksu, tämä reitti minunkin tulee vielä kokea. Näin olen ajatellut jo pari vuotta tuttujeni kertomuksia tapahtumasta kuunnellessa. Koska haaveilemani UTMB ei toteutunut arvan osuessa talvella kohdallani ohi ja kyseistä ainakin Euroopan, jos ei jopa koko maailman suurinta ja kauneinta kilpailua varten minun tulisi taas saada karsintapisteet kasaan – niin valinta oli helppo. Tänä vuonna olisi NUTS Pallaksen vuoro, Lapin taikaa läpi yöttömän yön. Ylläksen yli peikkometsään, mistä matka jatkuisi yli tuntureiden ja kerojen kohti määränpäätä – Enontekiön Hettaa. Matka olisi sangen kunnioitettava 134km ja sisältäisi noin 4500 metriä korkeuseroa, mikä on Suomen oloihin todella kunnioitettava määrä.

Niinpä löydänkin heinäkuun puolenvälin torstaina itseni Ylläksen Saaga hotellista. Lattia täynnä kisavarusteita ja itsellä mukava kisakutina nahan alla. Tiedän, että kunnon ei suhteellisen vasta juoksemani Tromssan Midnight Sun Marathonin perusteella pitäisi ainakaan kovin huonon olla, mutta kuinka elimistö toimisi tällä kertaa näin pitkässä suorituksessa? Se on aina se arvoitus. Olo oli kyllä silti luottavainen. Jalat oli tuntuneet koko viikon hyviltä ja kerrankin kilpailun alla mitään paikkaa ei kiristellyt tai särkenyt. Suorastaan harvinainen tilanne. Hörppään huikat punajuurimehua, jota olen käyttänyt tankkauksessa tänä vuonna ja sidon Hoka One Onen Challenger ATR tossut jalkaan, ollaan Hietalan Jannen kanssa sovittu, että käydään pieni iltalenkki jalkojen verryttelyksi. Niinpä hyppään ulos ja Janne saapuu myös paikalle, käydään pikku mutka NUTS Pallas tapahtuman 26km reittiä pitkin ja totean, että jalat pelaa edelleen hyvin. Takaisin tullaan mukavan reippaasti alamäkeen ja vaikka omasta mielestäni olen aika hyvä alamäkijuoksija, niin kyllä Jannen askelta seuraillessa pitää sanoa, että on kyllä rennon ja keveän näköistä rullausta. Jannehan tuli muuten sittemmin maaliin 55km matkalta toisena – ja sellaisella ajalla, että helposti voi sanoa suorituksen olleen vähintäänkin hyvän.

(kuva: Hanna Junttila)

Perjantai iltapäivä. Lähtöhetki lähenee. Tuttuja juttuja – tiedän mitä on edessä. Illan, yön ja aamun tunteja täynnä erilaisia tunteita niin poluilla, kuin varmasti myös NUTSin kisoille ominaisen gps seurannan ansiosta kotikatsomoissakin. Nämä ovat harrastajille hienoja tapahtumia, jotka synnyttävät tarinoita, mukaan mahtuu niin itsensä voittamisen huumaa, iloa ja menestystä – mutta myös tappiota ja keskeyttämisiä. Siinä sitä siis taas ollaan hieman ennen lähtöä, polkujuoksuperheen kanssa valmistautumassa lähtöön. Tämä on aika pienen, mutta kokoajan kasvavan harrastajoukon juttu, joka voi viedä mukanaan. Nämä matkat ovat sellaisia, että ottavat paljon, mutta antavat vielä enemmän. Vaikka näissäkin menestys mitataan urheilullisilla suorituksilla, juoksija on aina myös ihminen, jolla on annettavana oma ainutlaatuinen tarinansa poluille. Metsien ja tuntureiden kutsu on kuiskaus, ei käsky. Se houkuttelee. Nyt lähdetään.

Lähtö tapahtuu Ylläshotelli Saagan edestä ja lähden ihan reippaasti loivaan alamäkeen ennenkuin käännytään Ylläksen huipulle johtavalle reitille. Ensimmäiset parisataa metriä olenkin kilpailun kärjessä, ne ainoat metrit tällä kertaa. Mäkeen saavuttaessa lasken vauhdin alas ja katselen ihmeissäni kuinka japanilainen, ruotsalainen ja puolalainen kaveri lähtevät rynnimään kauhealla höökillä kohti huippua.. Jään itse Mikaelin ja Juuson taakse seurailemaan tilannetta. Huomaan, että sauvoistani huolimatta Mikael ja Juuso menee ylös mäkeä kevyemmin kuin itse. Minulle tuttu ongelma on siis edelleenkin tallessa, vaikka selkeästi tilanne on jo helpottanutkin talven punttitreenien ansiosta – ei löydy tunkkausreittä pitkään ylämäkeen.. Mutta kun ylläksen huippu tulee vastaan ja reitti kääntyy alamäkeen tilannekin muuttuu heti. Lasken mäen sen kummemmin jarruttelematta alas ja alhaalla taidan ollakin jo kolmantena kilpailussa. Mäki tuli todella vauhdikkaasti alas, nopeimman kilometrin hurahtaessa aikaan 3.36min. Harvemmin tulee näin pitkässä kisassa kuljettua noin nopeita kilometrejä.. Vaikka lasku sujuikin hyvin, niin huomasin sen aikana huolestuttaviakin merkkejä.. Alamäen aikana vatsassa nimittäin möyrähti pari kertaa aika huolella ja etureidetkin veti hieman jumiin.. Tästä oikeastaan alkaisi vasta varsinainen kilpailu.

Oma paikkani jonosta on löytynyt sijalta seitsemän. Matka jatkuu pitkin peikkometsäpolkuja ja tuntureita ylitellen kohti noin 60km päässä sijaitsevaa Rauhalaa, mikä olisi omien ajatuksieni mukaan se huoltopiste, missä kilpailun kulusta voisi omalta osalta tietää jo hieman enemmän. Minulla on aika isoja ongelmia vatsan kanssa. Joudun vetämään vauhtia alas, että pystyn juoksemaan. Se hotellin aamupalalla syömäni mättöaamiainen oli virhe. Oppia ikä kaikki. Pariin kertaan pitääkin tutustua reitin varrella sijaitseviin ulkohyysiköihin, kiva kun löytyy kuitenkin sentään ihan vessat ja kaikki! Noin 40km kohdalla alkaa onneksi hieman helpottamaan. Olen rauhallisesti juonut  Northforcen Extreme jauheella (suolaa 8g/100g) terästettyä vettä ja ilmeisesti alas menneet tavarat alkaa imeytymään. Aika helpotus, koko matka vatsan kanssa tapellessa olisi ollut hieman turhankin raakaa.

Rauhalaan mennessä olen kuulemma yhtäkkiä noussut jo toiseksi. Ronkaisen Tomilla taisi olla valitettavasti jotain ongelmia ja Simpasen Juuso nukkuu Rauhalan huollossa pakettiautossa kärsien todella pahoista vatsavaivoista. Ruotsalainen, japanilainen ja puolalainen juoksija ovat tulleet myös selkä edellä vastaan. Taisi olla se alun höökiminen heillä turhankin kovaa. Suomalaisen peikkometsän kosteus ja kaatuneet puut voivat tulla monelle aika suurena yllätyksenä. Sen sijaan Mikael jatkaa odotetun vahvasti kärjessä menoaan. Kokemus on jälleen kerran valttia ja sitähän Mikaelilta löytyy, tietää varmasti mitä tekee ja tulee toimeen ongelmienkin kanssa. Näin pitkässä kisassa niitä tulee kuitenkin ihan kaikille.

Rauhalan huollosta kohti Pallasta lähden reitille kolmantena. Juuso on herännyt ja jatkanut matkaansa, mutta tulee aika pian selkä edellä vastaan. On valitettavasti todella pahoissa vaikeuksissa ja palaakin takaisin keskeyttäen kisansa Rauhalan huoltoon. Todella harmi, mutta hänestä kuullaan vielä. Olen varma siitä. Muutama kilometri Rauhalan huollon jälkeen ruotsalainen kaveri höökii taas hirveellä vauhdilla ohitseni. Päästän kaverin ohi ja ihmettelen hänen tempovaa menoa. Tuli jo ennen Rauhalaa väsyneen näköisenä selkä edellä vastaan ja nyt vetää raa’asti kiskoen ohi. Mietin ettei mene kauaa ja tulee taas selkä edellä vastaan.. Noin kolme kilometriä tuon jälkeen huomaankin, että teknisessä laskussa edelläni näkyy juoksija ja kuittaan itseni takaisin kakkossijalle. Jään juoksemaan yksin ja alan nauttimaan Lapin yöttömästä yöstä. On mahtava auringonpaiste, joskin aika viileää. Täällä asuu jotain taianomaista ja selittämätöntä.

(kuva: ONEVISION.fi/Juha Saastamoinen)

Pallakselle saavun toisena ja palelee aika tavalla. Olen todella väsynyt. Univelka painaa ja on käsillä juuri ne aamun pahimmat tunnit. Säätilakin alkaa muuttumaan joten kiskaisen päälleni kuoritakin, juon puoli kuppia kahvia ja proteiinipitoisen palautusjuoman. Ville ja Mikakin saapuvat Pallaksen huoltoon. Ville on noussut jo kolmanneksi ja vaikuttaa ihan hyvävoimaiselta. Päätän lähteä jatkamaan matkaa kohti Hettaa, että saisin hieman etumatkaa Villeen. On tosi vaikeaa päästä liikkeelle, jalat on tosi tyhjän oloiset. Pikkuhiljaa kuitenkin lämpenen ja pääsen jotenkin liikkeelle. Ehdin yli Pallastunturin ja jonnekin Jäkäläkerolle ennenkuin alkaa kunnolla satamaan navakan tuulen lisäksi. Keli on aika kurja ja vedän merinovillaiset hanskatkin käteeni. Merinovilla on kyllä upea materiaali. Lämmittää märkänäkin hyvin. Paras materiaali näissä olosuhteissa vaativille sormilleni.

Pallaksen jälkeen matka jatkuu läpi avotuntureiden, ylhäällä on kylmää ja sade piiskoo jo kuoritakinkin läpi, mutta matka jatkuu. Alan heräilemään. Se on aina aika ihmeellistä kuinka sitä nukkumatta tuntiakaan tavallaan herää uuteen päivään. Jalat on vain vetäneet kylmiksi ja mistään kunnollisesta juoksemisesta ei voi puhua. Eteneminen on surkean hidasta, vauhti harmittaa, mutta jollain todella sairaalla tavalla nautin. Olen taas vääntämässä rajan toisella puolen. Tämä olotila on aina yhtä ihmeellinen, siitä pitää osata nauttia. Haluttaisi lähettää viesti rakkaalle kotiin, että olosuhteisiin nähden kulkee ihan mukavasti, mutta vesisateessa en viitsi alkaa kaivamaan puhelinta esille. Pitää siis vain päästä maaliin ja soittamaan. Sitä hetkeä ajatellen alan vääntämään eteenkäsin.

Todella pitkän matkan jälkeen saavun vihdoin Pyhäkeron, viimeisen nousun alle ja lähden nousemaan ylös. Keli on muuttunut tosi pahaksi. Nousu tuntuu kestävän ikuisuuden, yli neljäkymmentä minuuttia ja ensimmäistä kertaa missään kilpailussa mietin oikeasti, että kaivanko hätäpeitteen liiveistä esille. Tuulee n. 20m/s ja vettä tulee reilusti. Näkyvyys on todella surkea ja on tosi kylmä. Joudun rauhoittelemaan itseäni, että kaikki on hyvin niin kauan kuin vain pysyn liikkeessä. Alkaa tuntumaan lieviä hypotermian oireita.. Alan juoksemaan kaikkiin vähän loivimpiinkin ylämäkiin pysyäkseni lämpimänä. Ajattelen Susannaa ja että täältä pitää päästä kotiin. Lukemattomilta tuntuneiden valehuippujen jälkeen saavun vihdoin Pyhäkeron huipulle ja isken itseni alamäkeen sen mitä jaloista lähtee – ja tietysti jalka tökkää. Nauran koivilleni, tuhdissa väsyssä ilmalentoja ei vain oteta enää jaloilla haltuun. Onneksi ei käy pahemmin. Naarmuilla selvitään ja kohta lasken taas sen mitä pääsen kohti lämpimämpää kurua. Koko kilpailun pahin osuus on voitettu.

Vihdoin saavun ”loppusuoralle”, reilun kymmenen kilometriä pitkälle tieosuudelle. Tiedän, että Mikaelia en saa enää millään kiinni, mutta samalla alan olemaan aika varma omasta kakkossijasta. Maantiellä takana tulevien tulisi olla kyllä tosi vahvoja, jos meinaavat ohi päästä. En viitsi enää isommin kuitenkaan puristaa, vaan hölkkäilen rauhallisesti ja kävelen väliin katsellen taakseni suorilla – ei näy ketään. Hymyilyttää, tämä kilpailu on kohta ohi ja maaliin pääsen ihan varmasti. Upea tunne!! 19 tuntia 17 minuuttia ja 30 sekuntia reitillä aikaa käyttäneenä saavun maaliin iloisesti tuuletellen. Aivan uskomattoman hieno tunne, Simpasen Juuso onnittelee ensimmäisenä, samoin Mikaelin vaimo Sari. Juuso on todella mukava kaveri, oli kiva tutustua – samoin Mikael ja Sari Heerman!! Huikeita ihmisiä, arvostan todella paljon sitä heidän sosiaalisuutta ja sellaista erittäin ihmisläheistä ja lämmintä olemusta. Itselläni on kuitenkin tietysti mielessä vain, että pitää päästä jonnekin kuiviin tiloihin ja soittamaan Susannalle, Olen kylmissäni, mutta todella onnellinen matkasta jonka sain kokea reitin varrella.

(kuva: Sari Heerman)

Vaikeaa oli, mutta niin taisi olla kaikilla muillakin. Sijoituksellisesti jäin puolitosissani tavoittelemastani ykkössijasta, mutta tällä kertaa ei ollut kyllä mitään jakoja vastata Mikaelin menoon. Kakkossija on silti enemmän kuin mitä oikeastaan rehellisesti ajattelin täältä onnistuvani saamaan, joten sijoitukseen olen tosi tyytyväinen. Aika sen sijaan ei kyllä ole sitä mitä ajattelin ja ainakin tuntia jopa paria nopeampaa tuon reitin pitäisi kyllä kulkea. Tällä kertaa keli ja alun vatsaongelmat pudotti kuitenkin vauhtia sekä varmasti osaltaan myös sateisen kesän jäljiltä tosi kostea reitti. Uskonkin, että tulevina vuosina tällaisella ajalla ei tarvitse paljoa palkintosijoituksista haaveilla – mutta yhtään se ei tietysti himmennä tätä tämänkertaista suoritustani, saa siihen silti lähteä kuka vain kokeilemaan paremmassakin kelissä 🙂

Varusteet toimi kyllä nyt todella hyvin, kaikki on kunnossa tulevia koitoksia ajatellen niiden puolesta, joten nyt ei tarvita kuin lisää jerkkua reiteen tulevana talvena ja ainakin kotimaan kisoissa uskoisin pystyväni taistelemaan kärjen mukana tai ainakin tuntumassa jatkossakin. Samoin nesteytykseen on löytynyt itselleni todella hyvä Northforcen Extreme tuote. Lisäksi tämän kilpailun ansiosta minulla on taas UTMB karsintapisteet kasassa, joten kenties 2017 pääsen toteuttamaan ison unelmani ja osallistumaan Euroopan, jos ei jopa koko maailman arvostetuimmalle satamailiselle vuoristokilpailulle. Jalkamatkailijan unelmat elää – vahvoina 🙂

Tärkeimmät varusteet mitä käytin kilpailussa:

Kengät: Hoka One One Challenger ATR
Juoma-/varusteliivi: Hoka One One F-light
Vaellussauvat: Black Diamond Distance Carbon FLZ 120-140cm
Paita: WAA Ultra Equipment – Ultra Carrier t-shirt
Takki: Inov-8 Stormshell 150
Shortsit: Compressport Ultra Over Short shortsit
Sukat: Zeropoint Ankle Socks OX

Kilpailun viralliset tulokset
Kilpailun viralliset sivut

Midnight Sun Marathon – Tromssan yöttömän yön maraton

Näkymä ”maraton reitille” Fjellheiseiniltä, keskellä maratonilla kahteen kertaan ylitettävä Tromssan silta.

Se oli kovin keväinen päivä, kun alkoi vihdoinkin tuntumaan, että olisi aika alkaa kunnon puolesta katselemaan kaupunkimaratonia keväälle. Talven heikompi kausi oli vihdoin takana ja reenit kulki taas oikein mukavasti. Ensin kaavailin Ylivieskan Vieskamaratonia tai Aavasaksan Aurinkomaratonia, kunnes aloin katselemaan mitä muuta olisi tarjolla tuona samana viikonloppuna. No Forssa ja Tromssa! En ole käynyt sitten lapsuusaikani Norjassa, joten tuo Tromssan Midnight Sun Marathon alkoi heti tuntumaan siltä ”oikealta” vaihtoehdolta, vaikka maratonin sivuja tutkiessani katselinkin, että ihan mikään kaikkein helpoin reitti siellä ei varmasti tulisi olemaan – joskaan ei missään nimessä mikään vuorijuoksukaan. Siispä pieni keskustelu paremman puoliskoni kanssa, joka ei kauaa kestänyt – viettäisimme siis kivan viikonlopun Pohjois-Norjassa!!! 🙂

Maraton juostaisiin siis Tromssan kaupungissa, joka on Norjan 8. suurin kaupunki ja siellä asuu noin 80000 asukasta. Se on myös Pohjoismaiden suurin napapiirin pohjoispuolella oleva kaupunki. Kaupungin keskusta sijaitsee Tromssan saarella, joka on noin 12 kilometriä pitkä ja kaksi kilometriä leveä. Tromssa on kalastuksen ja merenkulun keskus. Kaupungista on kehittynyt myös arktisen alueen tutkimuksen keskus sekä perus että soveltavan tutkimuksen suhteen. Yliopiston lisäksi kaupungissa on arktiseen tutkimukseen keskittyvä Fram-keskus, jossa on noin parikymmentä eri tutkimuslaitosta, kuten Norjan merentutkimuslaitos ja Polaari-instituutti. Tutkimuksen painopistealueita ovat Barentsin meri ja Pohjoinen Jäämeri, erityisesti kalatalous ja ilmastonmuutoksen vaikutukset. Lisäksi on useita satelliittipalveluihin keskittyvää yritystä ja ympäristö ja öljyalanyrityksiä palvelevia konsulttiyrityksiä.

Nähtävyyksistä ehdimme tutustua viikonlopun aikana itse kaupungin erittäin viihtyisän ja kivan keskustan lisäksi Polariaan ja Fjellheisenin huippuun, minne pääsimme korihissillä. Polaria on maailman pohjoisin akvaario. Useimmat Polarian näyttelyistä käsittelevät pohjoisella Jäämerellä sijaitsevan Huippuvuorten saariston vedenalaista lajistoa. Akvaariossa on viiden näytön laajuinen panoraamaelokuva, arktinen napatutkimuslaitteistoa esittelevä kävelyreitti, täytettyjä eläimiä, simuloitua routamaata, useita altaita joissa esitellään paikallista merieläimistöä sekä avoimia akvaarioita joissa esitellään rantaeliöitä. Akvaarion keskipisteenä on avoin hyljeallas, jonka sivuilla on katseluaukkoja ja sen pohjalla kulkee läpinäkyvä vedenalainen tunneli. Rakennuksen ulkonäkö muistuttaa arktisen merenkäynnin rannalle paiskaamia jäälauttoja, ja toistaa sataman toisella puolen sijaitsevan Jäämerenkatedraalin linjoja. Fjellheisen on sitten Tromssan ihan kaupungin kyljessä sijaitseva vuori, jonka huipulle pääsee tosiaan korihissillä. Erittäin kiva kaupunki, joka yllätti suuruudellaan ja sympaattisuudellaan – ja joka todellakin eli maraton viikonloppua! Mutta itse juoksuun..

Kaupungin keskustaan vasta valmistunut Midnight Sun Marathon Patsas kertoo omaa tarinaansa kaupungin arvostuksesta tapahtumaa kohtaan.

Tässä sitä taas seison, maratonin lähtöviivalla 774 muun kilpailijan kanssa. Olen asettunut ihan eturiviin, mitäpä tuota nöyristelemään. Olo on aika rauhallinen, vaikka kieltämättä mieltä hieman painaa koko viikon aikatavalla kiristellyt talvella loukkaamani oikea takareisi.. Hieman huonolla aikaikkunalla tuli osallistuttua viikkoa aiemmin puolimaratonille tätä juoksua ajatellen ja ehkä en siitä ihan satapalautuneeksi ehtinyt, vaikka viikon otinkin todella keveästi. No, riskit tiedostin kyllä puolimaratonille lähtiessäni ja nyt ollaan tässä. Sää on aika kylmä, lämmintä 6-8 astetta ja navakka tuuli. Olosuhteille ei tietenkään voi ikinä mitään ja ne ovat kaikille samat, niitä on turha jäädä murehtimaan. Meno on lähtöä odotellessa kuin kunnon karnevaaleissa kuuluu ollakin. Kuuluttaja nostaa tunnelmaa ja yleisöä on kyllä paljon. Tästä on kiva ampua reitille!!

Kello 20.30 paikallista aikaa sitten lähdetään matkaan. Itse maraton on taas sitä, mitä se aina on. Palkinto kuukausien työstä, missä ensin juostaan 30km alta pois ja sitten katsellaan, että miten käy. Onko tullut aloitettua liian kovaa ja onko harjoiteltu riittävästi viimeistä kymmentä kilometriä varten. Tällä kertaa tosin mausteena on matkan varrella kaksi kertaa ylitettävä 38m korkea ja 1036m pitkä silta, joka yhdistää Tromssan saarella sijaitsevan keskustan mantereelle – sekä aika navakka tuuli, joka kylmänä puhalsi armotta vastaan vuonon rantateillä.

Jos nopeasti kerron itse juoksun kulusta, niin tuo silta ei itselleni isompia vaikeuksia kuitenkaan aiheuttanut, mutta navakka kylmä tuuli sitten senkin edestä. Ensimmäinen kymppi oli kuitenkin helppo. Sillan ylityksestä huolimatta vetelin sen ihan nätisti pikkusen päälle 40 minuuttiin. Sen jälkeen käännös ja takaisin kohti siltaa sekä keskustaa – ja kova vastaiseksi käätynyt tuuli alkoi imemään parhaat mehut reisistä. Puolikkaan aika sentään vielä kelvollinen 1.27,41h. Siinä vaiheessa ennätykset oli jo kovasta tuulesta ja hieman raskaasta reitistä johtuen unohdettu ja katse oli käännetty alle kolmen tunnin aikaan. Puolikkaan jälkeen juoksu olikin jo sitten kovaa taistelua aikaa, tuulta ja väsymystä vastaan. 7km ennen maalia aloin kuitenkin jo laskeskelemaan, että alle kolmoseen on vielä ihan hyvät mahdollisuudet ja alan vetämään hampaat irvessä väkisin kohti maalia. Toinen puolikas kulki vielä aikaa 1.31,03h. Ei siis mikään tasainen juoksu, mutta kärkijuoksijoiden väliaikoja katsellen ihan linjan mukainen muihin verratessa. Toinen puolikas oli ainakin oman tuntuman mukaan ensimmäistä raskaampi niin profiililtaan kuin tuuliolosuhteiltaan, joten olen äärimmäisen tyytyväinen. Tiedän, että periaatteessa kunto edellytti jopa hieman kovempaankin aikaa, mutta tänään reitti ja keliolosuhteet huomioiden en juuri parempaan olisi pystynyt – ja kyllä se Tornion puolimaratonkin varmasti hieman painoi vielä lihaksissa. Alle kolme tuntia on kuitenkin aina erittäin hyvä tulos.

Loppuaika 2.58,44h oikeutti kokonaistuloksissa erittäin hyvään 12. sijaan kaikkiaan 774 juoksijasta ja oman M40 sarjan toiseen sijaan, joten jälleen pääsin pönöttämään podiumillekin. Ei todellakaan huono kauden aloitus Simon Kirin pojalle, ensin M40 sarjan voitto Torniosta ja nyt isossa tapahtumassa kakkossijalle samassa sarjassa. Oli todella kivaa käydä pokkaamassa pysti näinkin isossa tapahtumassa  ja varsinkin, kun palkintojenjakoakin oli tullut seuraamaan runsas joukko yleisöä. On kyllä sanottava, että kausi on lähtenyt hienosti käyntiin – ei voisi juuri enempää toivoa. Taustalla on tietysti taas kuukausien pitkäjänteinen työ, hyvää nousujohteista harjoittelua, mihin olen ottanut nyt lisänä mukaan voimaharjoittelun – sekä tietysti kotijoukon tuki. Ainahan kestävyyslajien harrastajan kanssa eläminen ei välttämättä ole niin helppoa, mutta itse olen kuitenkin saanut ihan kaiken tuen harrastukselleni sekä ennenkaikkea tarvittavaa vastapainoa elämään ettei juoksemisesta tule harrastusta suurempi asia. Palkintojenjaon jälkeen kävimme syömässä Kaia bar and restaurant rantaravintolassa ja sain syödä ensimmäistä kertaa elämässäni valaan lihaa. Oikein hyvää, vaikka ei ehkä eettisesti niin kaikkein paras valinta. Muutenkin kaupungista löytyy hyviä ruokapaikkoja useita ja hintataso on Norjasta huolimatta ihan kohtuulllinen. Itseasiassa en ainakaan ravintoloiden hintojen perusteella luonnehtisi Norjaa oikeastaa juuri Suomea kalliimmaksi maaksi.

Palkintojenjako. Allekirjoittanut pönöttää kakkossijalla.

Itse tapahtuma oli tuota aika kovaa tuulta ja hieman liian kylmää ilmaa lukuunottamatta täyden kympin arvoinen. Yleisöä oli reitin varrella runsaasti ja varsinkin keskustassa oli täysin karnevaalitunnelma. Norjalaiset ovat kyllä urheilukansaa ja koko kaupunki eli upeasti maraton viikonloppua, kaupunki oli jopa pystyttänyt ihan Midnight Sun Marathon patsaan keskeiselle paikalle kaupunkia. Reitti ei mikään ihan tasainen ole, mutta tuota siltaa lukuunottamatta mitään isompia mäkiä ei kuitenkaan ole. Sellaisia pitkiä loivia nousuja tai laskuja. Sääolosuhteet sitten määrittelevät kuinka nopea reitistä muodostuu tapahtuman aikaan. Kun kilpailu käydään vuonon rantateillä, niin tuulensuojaa ei oikein ole missään tarjolla. Maisemat on aivan fantastiset, oli todella upeaa juosta vuorien ja vuonon välissä menemään ja tuo siltakin oli huikea kokemus ylittää juoksemalla lappu rinnassa. Jos joku haaveilee todella hienosta pohjoisen maratonista, niin suosittelen ehdottomasti juoksemaan täällä. On tunnelmaa, yleisöä, hieno kaupunki, ai-wan mah-ta-waa. Tromssaan pääsee lentokoneellakin, joten kauempaakin se on helposti saavutettavissa. Me olimme matkalla omalla autolla ja kaupunki ei kyllä ole varsinaisesti mikään autoilijan paratiisi. Parkkipaikkoja saa hieman etsiskellä ja kaikki ovat keskustassa maksullisia 24/7. Toisaalta Norja on niin upea maa, että jo pelkkä autoilu on omanlaisensa kokemus upeine maisemineen. Väitän, että tämän hienompaa pohjoisen kaupunkimaratonia saa kyllä hakemalla hakea ja Tromssa on todellakin kokemisen arvoinen – myös jalkamatkailijoille!

Garminin data
Midnight Sun Marathon viralliset kisasivut
MSM tulokset
Reitin korkeusprofiili

RajaRun – Puolimaratonia kahden maan alueella

(palkintojenjako, kuva Janne Pohjola)

 

Kesäkuun alkupuolen päivä, yhdestoista sellainen. Lämmittelen kiertäen Tornion Pohjan Stadionia ja jännittää jotenkin ihmeellisesti. Hieman enemmän kuin normaalisti. Johtunee siitä, että kyseessä on itselleni ”kotikisa” ja edellisestä kilpastartistakin on jo aikaa.

Päivän kunto on hieman arvoitus itsellenikin. Toisaalta aerobinen kunto tuntuu olevan hieman huonommassa kunnossa kuin vuotta aiemmin harjoitusten perusteella, mutta taas toisaalta kovat harjoitukset olen pystynyt juoksemaan läpi jopa hieman edellisvuotta nopeammilla vauhdeilla. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että olen juossut hieman vähemmän kuin viime vuonna tähän mennessä johtuen talven takareiden lievästä repeämästä ja sen jälkeen viikon kestäneestä influenssasta, joista toipumiseen täyteen harjoitteluterään kesti aikansa. Tämä on syönyt hieman kestävyyspohjaani, koska auttamatta olen joutunut lähestymään kevättä hieman aiempaa vähemmällä peruskuntoharjoittelulla. Toisaalta voimatasot ovat taas viime vuotta huomattavasti korkeammalla tasolla, koska aloitin yli vuoden tauon jälkeen taas säännöllisen voimaharjoittelun. Vahva lihas jaksaa väsymättä pidempään. Näin hieman heikentyneestä aerobisesta pohjasta huolimatta olen pystynyt juoksemaan kovemmat harjoitukseni ihan suunnitelluilla vauhdeilla.

Lämmitellessä ja jalkoja availlessa olo muuttuu pian taas jännittyneestä varmemmaksi. Mielikin on hyvä, miksei olisi. Kevät on pienistä sairasteluista huolimatta ollut todella aurinkoinen. Elämään on tullut kahden uuden ihmisen myötä niin paljon, että juoksu tuntuu nyt todellakin ”vain” harrastukselta. Jalkamatkailija on siis saanut rinnalleen ihmisen kulkemaan samaa polkua jonnekin sinne, minkä määränpäätä ei näy 🙂 On hienoa ja helppoa harjoitellakin, kun mieli on hyvä ja taustalta löytyy tukea sekä ymmärrystä harrastukselle. Henkistä puoltakaan kun ei voi aliarvioida, kun kyse on omien rajojen etsimisestä.

Edessä on siis RajaRun tapahtuman puolimaraton Torniossa. Vuoden ensimmäinen kisastartti itselleni. RajaRunin erikoisuus on siinä, että reitti kulkee kahden valtion alueella. Suomen Tornion ja Ruotsin Haaparannan. Reitti on omaan makuuni oikein mukava ja verrattain nopea. Ainoa hieman isompi nousu ajoittuu puolimaratonilla kahteen kertaan kierrettävän reitin alkuun, kun lähdetään kisakeskuksena ja maalina sekä lähtöpaikkanakin toimivalta Pohjan Stadionilta ylös kirkonmäelle, mistä luonnollisesti lähdetään sitten laskeutumaan kohti Ruotsia.  Muuten reittiä voi luonnehtia hyvin tasaiseksi ja sisältää aika pitkän pätkän hiekkasoraakin, mutta ehdottomasti nopeasti juostavaa sellaista. Reitti ohittaa myös Rajalla kauppakeskuksen ihan kyljestä ja siinä kohdin yleisöäkin löytyy aika mukavasti. Ehdottomasti pidän reitistä ja tapahtumasta, missä on valittavana joko 10km tai puolimaraton omaksi matkaksi – ja onhan kotiseuduilla aina kiva kilpailla, varsinkin, kun sattuu tossu hyvin syönnilleen 🙂

Asetun lähdön koittaessa ihan eturiviin. Olosuhteet ovat loistavat. Lämpötila  n. +10C ja liki tyventä. Lämmittelyssä tuntui hyvälle ja kun katselin ketä kilpakumppaneita oli saapunut paikalle, niin päätin, että ihan kokonaan minuakaan ei kilpailun voitosta etukäteen kannate pelata ulos. Ajattelen ottaa kilpailuun rohkean aloituksen ja katsoa miten käy. Startti kajahtaa tuttuun tapaan ja lähden lappamaan rennosti, mutta kovaa. Eteeni juoksee tuttu kilpakumppani, Herttualan Jussi Aavasaksan urheilijoista. Ei yllätä. Enpä ole Jussin edellä ollut kuin kerran viime vuoden Terwamaratonilla. Jussi ottaa vielä reippaamman startin ja itse jään vetämään pientä kärkijoukkoamme. Ensimmäinen kilometri kilahtaa kelloon ajassa 3.32min aika raskaasta profiilista huolimatta.. Sillä hetkellä tiedän, että nyt mennään rennosta tunteesta huolimatta ihan liian kovaa, mutta minkäs teet. Kilpailemattomuus näkyy ja oma vauhdintuntemus keventelyjen jälkeen on sitä kautta hukassa. Näissä jutuissa huomaa, että vaikka olen jo monta vuotta juossut ja kohtuullisen paljonkin, niin kilpaillut olen kuitenkin suhteellisen vähän ja siinä mielessä olen vielä hyvin kokematon.

Ensimmäinen 5km taittuu aikaan 18.07min. Melkoista haipakkaa siis mennään edelleen. Jalka laulaa kuitenkin oikein kivasti, joten annan mennä. Tunne on hyvä ja hengitysrytmikin tuntuu ihan sopivalta. Sykettä en uskalla edes kellosta kaivaa esille. On mitä on, nyt juostaan kilpaa. Vedän edelleen neljän juoksijan joukkoa, joka tuntuu ottavan edellämme juoksevaa Jussia askel askeleelta hieman kiinni. Noin 9km kohdilla saavutammekin Jussin ja edelleenkin huimassa kunnossa oleva, muistaakseni 58 vuotias Jarmo Rundgren ottaa vetovastuun, ja lisää selvästi vielä napsun tahtia. Huomaan heti että itselläni ei ole enää mitään mahdollisuutta vastata tuohon ja kuminauha alkaa sinkumaan. Samoin käy Jussille ja jäämme kahdestaan juoksemaan sijoista neljä ja viisi komen kärjen alkaessa karata meiltä. Jussi vetää ja itse päätän roikkua siinä mukana niin kauan kuin vain jaksan. Oma juoksu tuntuu kuitenkin edelleen oikein hyvälle ja 10km kilahtaakin kelloon ajassa 37.17min. Olisi muuten oma 10km maantiejuoksun ennätykseni, radalla on tosin mennyt 36.16 minuuttiin.

Jossain noin 14km kohdilla tapahtuu sitten se käänne, mikä näin jälkeenkäsin täysin ylikovan aloituksen johdosta oli odotettavissakin. Alkaa lyömään jalkoja siihen tuttuun kankeuteen, eli alan väsymään, ja ero Jussiin alkaa hiljalleen kasvamaan. Yritän vielä hieman muuttaa rytmiä, mutta huomaan, että enää ei vaan saa lisää löylyä irti ylikuumentuneesta kiukaastani. Ei siis auta kuin alkaa turvaamaan lopusta sen mitä pystyy. Otan sellaisen juoksuaskeleen, että tunnen olevani juoksun päällä ja alan ajattelemaan matkaa eteenkäsin kilometri kerrallaan. Tuntuu pahalta, mutta niin sen kuuluukin tuntua puolimaratonin viimeisellä vitosella.

Vaikka vauhti hidastuukin, niin sentään mitään ihan totaalikanttausta ei tapahdu. Yllättävän hyvin jaksan puskea väsymisestä huolimatta, minkä uskon olevan parantuneiden voimatasojen ansiota. Maaliin saavunkin omalla ennätysajallani 1.21,08h. Vaikka voittotaistelusta jouduin luopumaan jo 9km kohdilla ja kokonaistuloksissa jäin viidenneksi, niin oman M40 sarjani voitin aika selkeästi. Hieno tapa aloittaa kausi ja tämähän oli muuten samalla myös ensimmäinen juoksuni M40 sarjassa ja virallisesti Lappilaisena juoksijana, koska seuravaihdon myötä edustan nykyään itselleni rakkaan synnyinkuntani urheiluseuraa, Simon Kiriä. Kiva siis pokata ykköspalkinto ja aloittaa ”uusi ura” voitolla 🙂

Kaikenkaikkiaan siis hieno tulos, ennätys ja oman sarjan voitto, mutta kyllä hampaankoloonkin jäi. Tällä kertaa aloitus oli vielä liian kova. Sinänsä se ei ollut liian kova omia kevään harjoitusvauhtejani ajatellen, mutta peruskunto ei vain vielä ole alle 1.20 aikaan oikeuttavassa kunnossa, vaikka uskonkin hyvin lähelle tuota aikaa jo pääseväni paremmalla ja fiksummalla vauhdinjaolla. Tarvitsen siis tuon rajan alittamiseen puolimaratonilla enemmän kevyttä ja huoltavaa harjoittelua, joka on minulle sellaista mikä pumppaa ruhoni ”täyteen” ja jaksan vetää kovaa yhä pidemmälle väsymättä. Moni kuvittelee, että se olisi kiinni kovista harjoituksista, mutta ainakaan omalla kohdallani se ei ole mielestäni niin. Ilokseni olen kuitenkin saanut huomata, että voimaharjoittelun ansiosta tuollainen n. 3’30-3’45min/km tahti ei enää tunnu ollenkaan niin vaikealta kuin aiemmin ja juoksu on niissä vauhdeissa huomattavasti aiempaa rennompaa sekä teknisesti omasta mielestä huomattavasti parempaa. Nyt tarvitaan vain enää riittävän hyvä hööki, millä jaksan pitää tuota tahtia yllä pidempään. Matka jatkuu ja onneksi sitä matkaa on nyt jakamassa myös toinen ihminen ja kaksi pienempääkin askelparia, jotka tasapainottavat elämää niin ettei harrastus käänny liian isoksi osaksi sitä ja toisaalta myös tukevat ja innoittavat yrittämään yhä enemmän kohti seuraavia kilpailuja ja seikkailuja 🙂

Garminin data TÄSSÄ

Kilpailun viralliset sivut ja tulokset löytyy TÄÄLTÄ

 

Uuteen vuoteen, vanhoilla ja vähän uudemmillakin kujeilla

 

Edellisestä julkaisusta onkin jo päässyt tovi vierähtämään, mutta parempi vuoden ensimmäinen bloggaus nyt kuin ei milloinkaan. Aluksi on hyvä palata hieman menneisiin ja tarkastella vuosia 2014 ja 2015 Keminmaanialaisen jalkamatkailijan harrastuksen osalta, ennenkuin pohditaan kuluvaa vuotta:

Vuosi 2014:
Juoksukilometrit, keskivauhti ja keskisyke: 4749km, 5’48min/km, avgHR 139
Kaikki harjoitustunnit ja keskisyke: 447h/avgHR 137
Juoksuennätykset:5km 18.15min,10km 38.05min,puolimaraton 1.23,57h,maraton 3.02,31h

Vuosi 2015:
Juoksukilometrit, keskivauhti ja keskisyke: 5257km, 5’52min/km, avgHR 126
Kaikki harjoitustunnit ja keskisyke: 571h/avgHR 125
Juoksuennätykset:5km 17.42min,10km 36.16min,puolimaraton 1.22.25h,maraton 2.55,41h

Puhtaasti lukuja tarkastellessa voinkin siis todeta, että olen harjoitellut viime vuonna toissavuotista laadukkaammin. Suurin muutos harjoitteluun syntyi kuitenkin jo ajatuksena vuoden 2014 aikana. Silloin sain ohjeita itseäni tasokkaammilta juoksijoilta, että harjoittelen peruskuntoharjoitteluni osalta hieman liian kovaa kokoajan ja näin syön sekä kuntopohjaani palautumisen ollessa kokoajan vaillinaista, mutta ennenkaikkea joudun tekemään kaikki kovat harjoitukset liian kovan taustarasituksen alaisena ja huonosti palautuneena. En kuitenkaan halunnut kesken vuoden tehdä muutoksia harjoitteluun, mutta ajatus harjoittelun muuttamisesta seuraavalle vuodelle jäi kytemään. Jotain kyllä pitikin tehdä, sillä vuoden 2014 tulokset jäi junnaamaan paikoilleen eikä kehitystä oikein kovasta harjoittelusta ja terveenä pysymisestä  huolimatta tuntunut enää tulevan. Päinvastoin, itseasiassa käyrä lähti kulkemaan loivasti alaskäsin – loppujen lopuksi olikin helppoa uskoa sellaisia ihmisiä, jotka ovat itse näyttäneet omilla tuloksillaan, että tietävät mistä puhuvat.

Niinpä vuden 2015 harjoittelun aloitin opettelemalla ihan uuden vaihteen, kevyen, siis oikeasti kevyen juoksun. Parin kolmen kuukauden jälkeen olinkin jo täysin vakuuttunut, että omalla kohdallani kestävyyden kehittämisen suurin innovaatio onkin kevyt aerobinen määräharjoittelu. Tuon kevyen harjoittelun ansiosta peruskuntoni alkoi nousta ihan uudelle tasolle ja sitäkautta jaksoin tehdä kovat harjoitukseni huomattavasti aiempaa laadukkaammin ja kovemmilla tehoilla. Tämän seurauksena onnistuinkin nostamaan itseni sinne alle kolmen tunnin maratoonareiden joukkoon. Voinkin siis sanoa, että vuosi 2015 oli kyllä kaikinpuolin sangen hieno vuosi, en ole ikinä kokenut vastaavaa. Murskasin kaikki ennätykseni maantiellä, juoksin kaksi aivan uskomattoman upeaa vuoriultrajuoksua (Lavaredo Ultratrail ja Tierra Arctic Ultra) sekä Pyssymäki Extreme Polkujuoksu-ultran. Lisäksi onnistuin pysymään ihan vuoden kalkkiviivoille asti terveenä ja ilman mitään rasitusvammoja. Suorastaan uskomaton vuosi vuorotyötä tekevälle harraste kilpakuntoilijalle. Täytyy kyllä todeta näin jälkeenkäsin tarkasteltuna, että juuri enempää en olisi voinut toivoa tai pyytää, pitää olla kyllä todella onnellinen, että vuosi 2015 kohteli minua niin hyvin harrastukseni osalta.

Mutta mitä sitten kuluva vuosi 2016 toisi tullessaan ja mitä siltä itse odotan?

Vuodenvaihde lähti hieman nihkeästi käyntiin, kun Joulukuussa loukkasin takareiteni ja reväytin sen aika pahoin, reiteen ilmestyneestä mustelmasta päätellen se jopa repesi, mikä aiheutti muutaman viikon pakkotauon harjoitteluun. Sen jälkeen tuli pitkä pakkasjakso, jolloin harjoittelu oli hyvin heikkoa ja sen jälkeen onnistuin vielä saamaan influenssan, jonka kourissa olin viiden vuoden tauon jälkeen noin viikon kuumeessa. Vuodenvaihde ja vuoden alku ovat siis olleet hieman vaikeita, mutta koska motivaatio on kuitenkin pysynyt hyvänä ja harjoittelun olen taas päässyt pikkuhiljaa aloittamaan ihan sanan harjoittelu merkityksessä, sellaisena kuin itse olen itselleni harjoittelun määritellyt, niin tiedän, että alan tästä pikkuhiljaa taas nousemaan tasolleni. Itse juoksuharjoitteluun en aio suurempia muutoksia tehdä, pääpaino tulee olemaan edelleenkin peruskunnon vahvistamisessa, mutta uutena juttuna olen nyt ottanut mukaan voimaharjoittelun – jos vaikka ne seuraavat vuoritunkkaukset olisi reisien osalta helpompia, sillä jalkojen voimatasot ei selkeästikään ole olleet riittävät itselläni ajatellen parempia tuloksia vuorijuoksujen osalta – enkä usko siitä olevan haittaa maantielläkään, että reidessä on entistä enempi runtua.

Ennen näitä pieniä vaikeuksia ajattelin, että tänä vuonna juoksisin yli 6000km vuoden aikana, mutta nyt tuo tuntuu liian isolta määrältä, koska alkuvuoden aikana olen jäänyt aika paljon jälkeen siihen tarvittavissa kilometreissä. 5000km uskoisin silti edelleenkin yltäväni ja silläkin määrällä kyllä saa aikaiseksi ihan mukavasti laadukasta harjoittelua sekä ennenkaikkea riittävästi peruskuntopohjaa vahvistavaa aerobista juoksua. Näitä vuodenvaihteen loukkaantumisia ja sairasteluja kun ajattelee, niin osansa kyllä niiden aiheuttajana varmasti olikin vuoden 2015 suuri taustarasitus. Eihän sitä kukaan kone ole ja joskus elimistö vain kertoo milloin on aika ottaa lepoa, jos sitä ei itse ymmärrä tehdä. Mutta jos haluaa tuloksia, silloin on myös uskallettava etsiä omia rajojaan.

Maantiejuoksujen osalta en ole vielä lyönyt lukkoon mitään, en edes tiedä missä ja milloin juoksen kilpailuja, mutta vähimmäistavoitteena olisi juosta maraton alle kolmen tunnin ja jos kunto nousee hyvin, niin alle 2.50h aikakin on varmasti vielä otettavissa minun lahjakkuudellani (tai sen puutteella, miten vain). Sen sijaan ultrailut on jo polkupuolella oikeastaan lyöty lukkoon. Kunnianhimoisena tavoitteena on selviytyä NUTS Pallas 134km polku-ultrasta sekä varmasti uskomattoman huikealla ja ilmavalla reitillä Norjan Tromssassa juostavan Hamperokken Skyrace 50km kilpailusta niin hyvin kuin vain mahdollista. Soul skyrunnig between the sea and the sky!!

Näissä tulevan vuoden tavoitteissani onnistun, jos onnistun. Pääasia, että harrastaminen on edelleen innostavaa ja motivoivaa ja miksipäs ei olisi – sillä minulle mukavuusalueeltakin poistuminen ja näkökulmien laajentaminen sitä kautta eivät tarjoa vain uusia mahdollisuuksia, vaan ne vahvistavat ennen kaikkea itsetuntoa. Juoksu on hieno harrastus, oppia itsestä, se on matka omaan sisimpään. Pienet epäonnistumisetkaan eivät merkitse mitään, niin kauan kuin tietää tehneensä parhaansa. Aina ei voi onnistua ja joskus epäonnistuminenkin on vain tie onnistumiseen, kannattee siis epäonnistua vaikka sata kertaa. Epäonnistuminenkin on yritys. Tärkeintähän ei nimittäin ole se, mitä olet tehnyt vaan se, mitä olet oppinut sitä tehdessäsi. Näillä ajatuksilla siis kohti orastelevaa kevättä ja kauden 2016 kesää sekä kilpailuja. Tuskin maltan odottaa, mutta odotellessa maltan harjoitella, että on mitä odottaa 🙂