Uuteen vuoteen, vanhoilla ja vähän uudemmillakin kujeilla

 

DSC07286

Edellisestä julkaisusta onkin jo päässyt tovi vierähtämään, mutta parempi vuoden ensimmäinen bloggaus nyt kuin ei milloinkaan. Aluksi on hyvä palata hieman menneisiin ja tarkastella vuosia 2014 ja 2015 Keminmaanialaisen jalkamatkailijan harrastuksen osalta, ennenkuin pohditaan kuluvaa vuotta:

Vuosi 2014:
Juoksukilometrit, keskivauhti ja keskisyke: 4749km, 5’48min/km, avgHR 139
Kaikki harjoitustunnit ja keskisyke: 447h/avgHR 137
Juoksuennätykset:5km 18.15min,10km 38.05min,puolimaraton 1.23,57h,maraton 3.02,31h

Vuosi 2015:
Juoksukilometrit, keskivauhti ja keskisyke: 5257km, 5’52min/km, avgHR 126
Kaikki harjoitustunnit ja keskisyke: 571h/avgHR 125
Juoksuennätykset:5km 17.42min,10km 36.16min,puolimaraton 1.22.25h,maraton 2.55,41h

Puhtaasti lukuja tarkastellessa voinkin siis todeta, että olen harjoitellut viime vuonna toissavuotista laadukkaammin. Suurin muutos harjoitteluun syntyi kuitenkin jo ajatuksena vuoden 2014 aikana. Silloin sain ohjeita itseäni tasokkaammilta juoksijoilta, että harjoittelen peruskuntoharjoitteluni osalta hieman liian kovaa kokoajan ja näin syön sekä kuntopohjaani palautumisen ollessa kokoajan vaillinaista, mutta ennenkaikkea joudun tekemään kaikki kovat harjoitukset liian kovan taustarasituksen alaisena ja huonosti palautuneena. En kuitenkaan halunnut kesken vuoden tehdä muutoksia harjoitteluun, mutta ajatus harjoittelun muuttamisesta seuraavalle vuodelle jäi kytemään. Jotain kyllä pitikin tehdä, sillä vuoden 2014 tulokset jäi junnaamaan paikoilleen eikä kehitystä oikein kovasta harjoittelusta ja terveenä pysymisestä  huolimatta tuntunut enää tulevan. Päinvastoin, itseasiassa käyrä lähti kulkemaan loivasti alaskäsin – loppujen lopuksi olikin helppoa uskoa sellaisia ihmisiä, jotka ovat itse näyttäneet omilla tuloksillaan, että tietävät mistä puhuvat.

Niinpä vuden 2015 harjoittelun aloitin opettelemalla ihan uuden vaihteen, kevyen, siis oikeasti kevyen juoksun. Parin kolmen kuukauden jälkeen olinkin jo täysin vakuuttunut, että omalla kohdallani kestävyyden kehittämisen suurin innovaatio onkin kevyt aerobinen määräharjoittelu. Tuon kevyen harjoittelun ansiosta peruskuntoni alkoi nousta ihan uudelle tasolle ja sitäkautta jaksoin tehdä kovat harjoitukseni huomattavasti aiempaa laadukkaammin ja kovemmilla tehoilla. Tämän seurauksena onnistuinkin nostamaan itseni sinne alle kolmen tunnin maratoonareiden joukkoon. Voinkin siis sanoa, että vuosi 2015 oli kyllä kaikinpuolin sangen hieno vuosi, en ole ikinä kokenut vastaavaa. Murskasin kaikki ennätykseni maantiellä, juoksin kaksi aivan uskomattoman upeaa vuoriultrajuoksua (Lavaredo Ultratrail ja Tierra Arctic Ultra) sekä Pyssymäki Extreme Polkujuoksu-ultran. Lisäksi onnistuin pysymään ihan vuoden kalkkiviivoille asti terveenä ja ilman mitään rasitusvammoja. Suorastaan uskomaton vuosi vuorotyötä tekevälle harraste kilpakuntoilijalle. Täytyy kyllä todeta näin jälkeenkäsin tarkasteltuna, että juuri enempää en olisi voinut toivoa tai pyytää, pitää olla kyllä todella onnellinen, että vuosi 2015 kohteli minua niin hyvin harrastukseni osalta.

Mutta mitä sitten kuluva vuosi 2016 toisi tullessaan ja mitä siltä itse odotan?

Vuodenvaihde lähti hieman nihkeästi käyntiin, kun Joulukuussa loukkasin takareiteni ja reväytin sen aika pahoin, reiteen ilmestyneestä mustelmasta päätellen se jopa repesi, mikä aiheutti muutaman viikon pakkotauon harjoitteluun. Sen jälkeen tuli pitkä pakkasjakso, jolloin harjoittelu oli hyvin heikkoa ja sen jälkeen onnistuin vielä saamaan influenssan, jonka kourissa olin viiden vuoden tauon jälkeen noin viikon kuumeessa. Vuodenvaihde ja vuoden alku ovat siis olleet hieman vaikeita, mutta koska motivaatio on kuitenkin pysynyt hyvänä ja harjoittelun olen taas päässyt pikkuhiljaa aloittamaan ihan sanan harjoittelu merkityksessä, sellaisena kuin itse olen itselleni harjoittelun määritellyt, niin tiedän, että alan tästä pikkuhiljaa taas nousemaan tasolleni. Itse juoksuharjoitteluun en aio suurempia muutoksia tehdä, pääpaino tulee olemaan edelleenkin peruskunnon vahvistamisessa, mutta uutena juttuna olen nyt ottanut mukaan voimaharjoittelun – jos vaikka ne seuraavat vuoritunkkaukset olisi reisien osalta helpompia, sillä jalkojen voimatasot ei selkeästikään ole olleet riittävät itselläni ajatellen parempia tuloksia vuorijuoksujen osalta – enkä usko siitä olevan haittaa maantielläkään, että reidessä on entistä enempi runtua.

Ennen näitä pieniä vaikeuksia ajattelin, että tänä vuonna juoksisin yli 6000km vuoden aikana, mutta nyt tuo tuntuu liian isolta määrältä, koska alkuvuoden aikana olen jäänyt aika paljon jälkeen siihen tarvittavissa kilometreissä. 5000km uskoisin silti edelleenkin yltäväni ja silläkin määrällä kyllä saa aikaiseksi ihan mukavasti laadukasta harjoittelua sekä ennenkaikkea riittävästi peruskuntopohjaa vahvistavaa aerobista juoksua. Näitä vuodenvaihteen loukkaantumisia ja sairasteluja kun ajattelee, niin osansa kyllä niiden aiheuttajana varmasti olikin vuoden 2015 suuri taustarasitus. Eihän sitä kukaan kone ole ja joskus elimistö vain kertoo milloin on aika ottaa lepoa, jos sitä ei itse ymmärrä tehdä. Mutta jos haluaa tuloksia, silloin on myös uskallettava etsiä omia rajojaan.

Maantiejuoksujen osalta en ole vielä lyönyt lukkoon mitään, en edes tiedä missä ja milloin juoksen kilpailuja, mutta vähimmäistavoitteena olisi juosta maraton alle kolmen tunnin ja jos kunto nousee hyvin, niin alle 2.50h aikakin on varmasti vielä otettavissa minun lahjakkuudellani (tai sen puutteella, miten vain). Sen sijaan ultrailut on jo polkupuolella oikeastaan lyöty lukkoon. Kunnianhimoisena tavoitteena on selviytyä NUTS Pallas 134km polku-ultrasta sekä varmasti uskomattoman huikealla ja ilmavalla reitillä Norjan Tromssassa juostavan Hamperokken Skyrace 50km kilpailusta niin hyvin kuin vain mahdollista. Soul skyrunnig between the sea and the sky!!

IMG_2548

Näissä tulevan vuoden tavoitteissani onnistun, jos onnistun. Pääasia, että harrastaminen on edelleen innostavaa ja motivoivaa ja miksipäs ei olisi – sillä minulle mukavuusalueeltakin poistuminen ja näkökulmien laajentaminen sitä kautta eivät tarjoa vain uusia mahdollisuuksia, vaan ne vahvistavat ennen kaikkea itsetuntoa. Juoksu on hieno harrastus, oppia itsestä, se on matka omaan sisimpään. Pienet epäonnistumisetkaan eivät merkitse mitään, niin kauan kuin tietää tehneensä parhaansa. Aina ei voi onnistua ja joskus epäonnistuminenkin on vain tie onnistumiseen, kannattee siis epäonnistua vaikka sata kertaa. Epäonnistuminenkin on yritys. Tärkeintähän ei nimittäin ole se, mitä olet tehnyt vaan se, mitä olet oppinut sitä tehdessäsi. Näillä ajatuksilla siis kohti orastelevaa kevättä ja kauden 2016 kesää sekä kilpailuja. Tuskin maltan odottaa, mutta odotellessa maltan harjoitella, että on mitä odottaa 🙂

 

 

 

Mainokset
Categories: Yleinen

Testipenkissä

Jutusta tuli aika pitkä, koska asiaakin oli paljon ja olisi varmasti paljon enemmänkin, joten jos et jaksa sitä lukea niin suoran hapenoton testin tulokset ja Santasportin palaute löytyy suoraan TÄSTÄ.

IMG_2801
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

On lokakuun 17. päivä armon vuonna 2015. Minua on jo pidempään mietityttänyt, että mitä minusta irtoaa ja löytyykö sitä konetta ja olen nyt vihdoinkin päättänyt ottaa siitä selvää. Eli olen matkalla Rovaniemelle Santasportin urheiluopistolle suoran hapenoton testiin, niin sanottuun maskitestiin, mistä selviäsi mitä tästä ruhosta tällä hetkellä irtoaa. Olen menossa testiin peruskuntokauden alkupuolella, liki suorasta harjoituskuormasta. Tosin kaksi edellistä vuorokautta on tullut lepoa juoksusta, mutta toisaalta olen tehnyt molempien vuorokausien aikana 16 tunnin työvuorot. Ei siis ehkä ihan optimaalisin tapa valmistautua testiin, mutta en usko sen vaikuttaneen niin, että sillä olisi ollut mitään merkitystä testin kannalta.

Testiin valmistauduin periaatteessa kuten mihin tahansa kilpailusuoritukseen. Söin normaalin hyvän hiilihydraattipitoieen aamupalan, aamu on kyllä niin hiilihydraattien aikaa!! Lisäksi otin mukaani pari banaania, noita juoksijalle luonnon kehittämiä kompakteja energiapakkauksia. Näiltä pohjin siis noin tunnin ajomatkalle Rovaniemelle Santasportiin, missä odotti testaaja Riikka Kivistö apulaisen kera – ja tietysti testissä tarvittava laitteisto.

Paikalle saavuttuani suoritettiin pieni terveystarkastus mittauksineen. Pituus 176cm, olen taas lyhentynyt sentin! paino 62.2kg rasvaprosentin ollessa 9.4%. Eli ihan hyvässä peruskuntokauden lihassa. Ei liikaa, mutta ei liian vähänkään. Verenpaineetkin mitattiin ja yläpaine oli hieman koholla, saattoi johtua jännityksestäkin testaajan mukaan, vaikka omasta mielestäni en jännittänyt tilannetta pätkääkään. Olenkin nyt seuraillut tuota verenpainetta ja viimeisten 30 mittauksen keskiarvot ovat 74/119 . Eli just ja just hyvät, mutta varsinkin yläpaine silti hieman riskirajoilla ollakseen erinomainen. Sais olla lähempänä 110. No, mie kuulunkin riskiryhmään, sillä ilmeisesti sukurasitetta löytyy. Onhan minulle lääkitystäkin joskus ehdotettu, mutta olen saanut nuo paineet ruokavaliolla ja liikunnalla niin hyvin kuriin, että enää vuosiin sillä ei ole lääkärit uhkailleet. Liike ja hyvä ruoka on usein sitä parasta lääkettä. Parasta käypähoitoa!!

Itse testi suoritettiin juoksumatolla, mikä on hieman outo alusta minulle, mutta aika mukavasti omasta mielestäni silti matollakin pystyin juoksemaan omaa juoksuani. testi aloitettiin rauhallisesta 6’40min/km tahdista ja aina 3min välein juoksuvauhtia nostettiin niin, että lopuksi kun olin niin sanotusti finaalissa juoksuvauhtini oli 3’30min/km. Jokaisen 3min jälkeen otettiin nopeasti laktaattinäyte verestä eli sormenpään pistelyltäkään en välttynyt. Vaan en pyörtynytkään!! Testin aikana kasvoillani oli luonnollisesti myös suoraan testiin kuuluva hengityskaasujen mittaamiseen tarvittava naamari. Hieman aluksi epäilin, että miten sen kanssa pystyisin juoksemaan, mutta loppujen lopuksi en omasta mielestäni oudoksunut sitä laisinkaan.

Sitten itse tuloksiin. Niistä aluksi se, mikä määrittelee lahjakkuutta. Se mitä ei juuri harjoittelulla voi nostaa, vaan saadaan synnyinlahjaksi, eli maksimaalinen hapenottokyky. Tässä testissä sain tulokseksi 56,3ml/kg/min.. Joten vaikka tuo tulos merkitsee ikäiselleni erinomaista, niin silti se on kestävyysjuoksussa huipputuloksia ajatellen verrattain matala. Siis lahjaton tapaus, kuten olen epäillytkin. Valitettavasti tuo luku kertoo sen, että minusta ei ikinä voi tulla ihan kamalaa konetta, vaikka kuinka harjoittelisin. Lahjakkuus ei vain riitä. Mutta en luovu itselle asettamistani haaveista, ei minua milleillä lannisteta. Joku päivä maraton kulkee alle 2.45h ja vuoristossakin aion pärjätä, vaikka parempi hapenottokyky olisi kyllä todella tärkeä juttu yli 1200m korkeuksissa. Joudun siis antamaan lahjakkaammilleni hieman eteen, mutta hyvä haastaja aion silti olla! Toisaalta.. Mitä se lahjakkuus sitten on? Onhan kuitenkin niin, että näillä minun milleilläkin on jätetty jo nyt minua paljon parempia millejä puhaltaneitakin juoksijoita selän taakse. Eli ei ne millit kaikkea sentään määritä. Ehkä mie kuitenkin olen aika lahjakas tapaus, mutta se minun lahjakkuus on jotain muuta kuin näitä puhallusmillejä. Kenties se on sitä, että tunnun saaneeni huomenlahjana hyvät juoksuun soveltuvat jalat, jotka ei hajoa kovista määristä huolimatta helposti. Kenties se oon sitä, että osaan ja pystyn ajattelemaan harjoitteluani kokonaisuutena ja pystyn jo aika mukavasti hallitsemaan kokonaisrasitustani, enkä vedä enää niin helposti yli enkä kilahda sen vuoksi kovin helposti ylikuntoon. Kenties se on sitä, että minulla on halu oppia kestävyysharjoittelusta mahdollisimman paljon. Kenties se on sitä, että olen aika määrätietoinen harjoittelija ja motivaatiota ei juuri ole koskaan tarvinnut kaivaa esille kovin isolla kuokalla. Kenties se on sitä, että pystyn pitämään ruokavalioni aika kurinalaisena ja olen kiinnostunut ravitsemusasioistakin. Kenties se on sitä, että tunnun saaneeni huomenlahjana hyvän vastustuskyvyn, olenhan hyvin harvoin kipeänä. Edes flunssassa. Kenties se on sitä, että olen yksinkertaisesti niin paljon halunnut ja tahtonut. Ellen olisi, en varmasti olisi juossut jo kuntokilpailijaksi näinkin mukavia tuloksia. Eli hieman lahjattomasta maksimaalisesta hapenottokyvystäni huolimatta olen kuitenkin ehkä silti lahjakas monessa muussa mielessä.

Syke- ja vauhtikynnykset.

Aloitetaan sieltä päästä, mihin harjoitteluni valtaosin perustuu. Eli suureen määrään kevyttä huoltavaa (PK1) harjoittelua. Testi osoitti sen, että olen liikkunut näissä harjoituksissa viimeisen vuoden aikana ihan oikeilla sykkeillä eli alle 125 sykealueella. Testissä tuolle alueelle kynnysvauhdiksi sain 5’45min/km, joka on ehkä nykytilassa hieman alakanttiin ja parhaimmillani oikein keveällä jalalla hieman päivästä riippuen se on omasta mielestäni ennemminkin 5’30min/km tasolla ja jopa hieman nopeampaakin, ainakin hyvin palautuneena. Mutta syketasona tuo alle 125 lyöntiä minuutissa on kyllä omastakin mielestä oikea. Pyrinkin juoksemaan keveät peruskuntolenkkini alle 120 sykkeillä, joka on omien tuntemusteni mukaan se paras harjoittelualue minulle peruskunnon kohottamiseen. Se harjoitusalue mikä luo pohjan kovempia harjoituksia varten ja auttaa palautumaan niistä. Tämä alue onkin ehdottomasti harjoitteluni avainalue, jonka tavoitteena on hiussuoniston, keskeisverenkierron ja sydänlihaksen kuntoon saattaminen. Tällä harjoitusalueella on erittäin suuri merkitys, sillä hiussuonissa tapahtuu aineenvaihduntaa veren ja ympärillä olevien kudosten välillä. Silloin avautuvat kaikki hiussuonet, lisäksi ne myös laajenevat ja niiden määrä kohoaa suorituksessa 30-50-kertaiseksi ja hiussuonien samanaikainen laajeneminen suurentaa niiden kokonaispinta-alan noin satakertaisesti. Tällä kevyellä aerobisella harjoittelulla siis kehittyy peruskestävyys riittävän täydelliseksi ajatellen harjoittelun kokonaisuutta. Siispä totean sen minkä olen niin usein aiemminkin todennut – kevyt aerobinen juoksu on edelleenkin kestävyysharjoittelun suurin innovaatio!

Kehitystä aerobisella alueellakaan ei kuitenkaan tapahdu täysipainoisesti ilman toisinaan riittävällä harjoitusteholla tehtävää harjoittelua. Testissä tuli selväksi, että perusjuoksu (PK2) harjoitusalueeni on sykkeiden osalta 120-151 vauhtien ollessa välillä 5’45min/km – 4’30min/km. Oma tuntuma kyllä on, että tuo 151 on jo selkeästi vauhtikestävyyden puolella, jota kyllä osaltaan tukee myös eräältä asiaan perehtyneeltä saatu kommentti testistä. Lainaan tuota kommenttia nyt suoraan tässä: Palauteraportti on todella laaja sisältäen kaiken tarvittavan tiedon jopa omatoimista kynnys- ja vasteanalyysiä varten. Toinen asia on sitten, mihin fysiologisiin seikkoihin raportissa esilletuodut asiat perustuvat. Kynnyspiirrokset on tehty oletuksella, että kukin kuormaporras nousee aina vakiomäärän. Eli piirroksissa X-akselina on aika tai kuormaporras. Jos kuormaportaat eivät ole tasavälein, tällainen tarkastelutapa lieventää kynnysten kohdalla tapahtuvia muutoksia. Periaatteessa varmempi tarkastelutapa olisi käyttää Excelissä pistekaaviota. Suomessa on ollut jo 90-luvun puolivälistä lähtien suosituksena tehdä suorien testien osalta kynnysmääritykset käyttäen x-akselina fysiologista muuttujaa, kuten hapenottokykyä tai hiilidioksidin tuottoa. Tämän testin kohdalta näin ei hengityskaasumittauksista huolimatta ole tehty, mutta toisaalta testidatan ollessa tarjolla tällaiset määrityksen voi myös itse tehdä. Mikäli kynnysmääritykset tehdään ventilaatiomuuttujia käyttäen, vaikuttaisi ventilaation nousu ajoittuvan 2,5 ja 3,15 litran hapenkulutuksille. Jälkimmäistä vaikuttaisi puoltavan myös ventilaation nousu hiilidioksidin tuottoa vastaan. Näihin hapenkulutuksen kohtiin sattuvat myös laktaattivasteen muutokset. Tällä määritysmenetelmällä kynnystasot olisivat AerK:n osalta 5:00 min/km ja HR 141 sekä AnK:n osalta 4:00 min/km ja HR 169. Erot näissä kynnysmäärityksissä saattavat selittyä sillä, että AerK olisi määritetty kohtaan, jossa laktaattitaso ei ole vielä noussut yli 0,3 mmol/L testin ensimmäiseltä kuormalta. Koska ensimmäisen kuorman laktaattitaso on hieman koholla, saattaa tuon kriteerin käyttö nostaa AerK:n tasoa.”

Eli itsekin pidän tätä liikuntafysiologi Jyrki Ahon määritystä kynnysvauhtien ja ennenkaikkea kynnyssykkeiden osalta ”oikeampana” omien tuntemuksienikin mukaan kuin mitä Santasportin testaajan antamat vastaavat. Tosin tuo 5’00min/km aerobiseksi kynnysvauhdiksi tuntuu hieman matalalta ja sijoittaisin sen itse tasolle 4’45min/km, hyvin palautuneena jopa Santasportin antamalle 4’30min/km tasolle oman tuntumani mukaan. Sinänsähän näillä kynnyksillä ei tavallaan niin suurta merkitystä ole, koska PK2 harjoitteluani olen toteuttanut syketasolla 125-140, joten olen ollut mielestäni oman tuntumanikin mukaan hyvin ”jyvällä” asiassa harjoitteluni suhteen. Tämä PK2 harjoitusaluehan on sellainen mitä harjoitan hyvin vähän nyt peruskuntokaudella. Miksi? Se tuntuu olevan sellainen boosteri, millä on hyvä nostaa kilpailukunto esiin, mutta liikaa tehtynä nostaa peruskuntokauden kokonaisharjoittelun rasitustason liian kovaksi, enkä enää palaudu harjoituksista. Seurauksena on harjoittelun kokonaisrasituksen nousu liian kovaksi,  lihasjumit ja -kireydet, kaikenlaiset pikkukrempat sekä hyvin suureksi noussut rasitusvammariski. Näin olen asian ainakin kokenut, koska kokeiltu on. Tämä harjoitusalue on kuitenkin hyvin tärkeä sitten kun viritetään kisakuntoa kohdilleen ja harjoittelun volyymiä lasketaan sekä tehoja nostetaan. PK2 alueen harjoitteluhan kohdistuu sydämen onteloiden kehittämiseen. Sydämen koon kasvu onkin olennainen edellytys sen iskutilavuuden suurenemiselle ja sen myötä kestävyyskuormituksissa vaadittavalle hapenottokyvyn kasvulle. Mitä suurempi sydän on, sitä enemmän maitohappoa se pystyy pilkkomaan ja sitä enemmän se voi epäsuorasti siirtää kestävyyssuorituksen väsymisrajaa. Eli tärkeä harjoitusalue, mutta minun harjoittelussani ja ajattelutavassani tärkeä ennenkaikea kilpailukuntoa viritettäessä.

Tässä sitten Santasportin testaajalta saatu palaute peruskestävyysalueesta: Peruskestävyysalue muodostui hyvin laajaksi, kun testi alkoi 6,40 min/km-vauhdilla. Nykyisin käyttämiäsi pk-vauhteja on varaa nostaa reilusti. Veren laktaattipitoisuus laski lepotasosta ensimmäisten 3 kuorman ajan (vauhdit 6,40; 6,00 ja 5,27 min/km) ja säilyi tasaisena vielä 5,00 min/km-vauhdilla. Vasta vauhdin noustua 4,37 min/km veren laktaattipitoisuus ja ventilaatio (keuhkotuuletus) nousivat selvästi ja aerobinen kynnys saavutettiin. Hapenkulutus nousi rauhallisesti pk-nopeuksilla ja suorituksen taloudellisuus olikin erittäin hyvällä tasolla. Hengitysrytmi ja syke nousivat tasaisesti pk-alueella. Happiprosentti oli korkein 6,00 min/km-vauhdilla mutta taso säilyi korkeana aina 5,00 min/km -kuormalle saakka. Huolimatta laajasta pk-alueesta elimistö ei pystynyt käyttämään rasvoja tehokkaasti energiaksi.

Eli peruskestävyys on ihan mukavassa kunnossa. Aluksi ihmettelin hieman tuota ”Huolimatta laajasta pk-alueesta elimistö ei pystynyt käyttämään rasvoja tehokkaasti energiaksi” lausetta, mutta saatuani hieman konsultaatiota asiasta en ole enää siitä ollenkaan huolissani. Tässä suora lainaus taas Jyrkiltä: Rasvojen käyttöä on arvioitu tuotetun hiilidioksidin ja kulutetun hapen suhteesta eli R (tai oikeammin RER) –arvosta. Periaatteessa tuo ihan mielenkiintoinen tarkastelutapa, mutta se valitettavasti sisältää useampia karikoita. Ensinnäkin spiroergometrin happi- ja hiilidioksidiantureiden tulee toimia ehdottoman luotettavasti. Jos jommankumman kaasupitoisuuden mittauksessa on virhettä, RER-arvo on helposti pielessä. Tämän testin kohdalla korkein RER tai ventilaatioekvivalentit hapelle ja hiilidioksidille eivät kuitenkaan anna vahvaa viitettä hapen tai hiilidioksidin mittausvirheestä. Toiseksi anaerobisessa energiantuotossa syntyvien vetyionien puskurointi bikarbonaatilla tuottaa ylimäärän hiilidioksidia, mikä taas nostaa RER-arvoa. Kolmanneksi pitkäkestoisissa suorituksissa elimistön hormonivasteissa tapahtuu rasvojen käyttöä suosivia muutoksia, jotka eivät tule näin lyhyessä testissä vielä esille.

Noin muuten voin testin perusteella todeta, että olen mielestäni harjoittanut peruskestävyyttä omasta mielestäni suhtkoht mallikkaasti ja oikeastaan en näe nyt peruskuntokaudella mitään tarvetta nostaa vauhteja sen enempää kuin mitä ne luonnollisesti peruskunnon vahvistuessa nousevat. Tosin voisin jopa ajatella, että ottaisin todella keveitä n. 6’00min/km ja hitaammallakin tahdilla juostavia lenkkejä ohjelmaani, sellaisia oikeasti palauttavia. Tärkeänä kuitenkin pidän nykyään sitä, että pystyn kontrolloimaan harjoittelun kokonaisrasitusta pk-harjoittelun kautta ja nimenomaan se tarkoittaa sitä, että peruskestävyysharjoittelussa painopisteen tulee olla minulle suuren harjoitusvolyymin vuoksi kevyessä eli alle 125 sykkeillä tapahtuvan juoksemisessa. Tämän oppimiseen menikin useampi vuosi ja vasta viimeisen vuoden aikana olen pystynyt nostamaan selkeästi tasoani, kun aloin vihdoin uskomaan viisaampiani ja muutin painopisteen selkeästi PK2 harjoittelusta PK1 harjoitteluun peruskestävyyden osalta. Tuntuu toimivan ja olevan tärkeä juttu ainakin minulle.

Vauhtikestävyys on tietysti sitten myös erittäin tärkeää, kun halutaan selviytyä suorituksista parhaalla mahdollisella tavalla ja sitä on helpointa ja oikeastaan mahdollista kehittää vain hyvän aerobisen peruskestävyyden päälle. Vauhtikestävyyshän kertoo kyvystä juosta kovaa ilman, että maitohappopitoisuus kasvaa liian suureksi. Anaerobinen kynnysvauhti tarkoittaa sitä kynnystä, jossa elimistö ei enää pysty puskuroimaan maitohappoa ja sitä alkaa kertyä elimistöön ja seurauksena on vauhdin hyytyminen.

Testissä minun vauhtikestävyysalueeksi tuli Santasportin testaajan mukaan sykealue 145-165 ja anaerobiseksi kynnyssykkeeksi 163 kynnysvauhtien ollessa 4’45min/km-4’00min/km. Tässäkin tulee hieman eroa Jyrkin tulkintaan nähden, missä anaerobinen kynnyssyke on 169, mutta toisaalta kynnysvauhti sama 4’00min/km. Itse omien tuntemusteni mukaan kallistun Jyrkin tulkinnan puolelle ja sitä kyllä osaltaan tukee myös se, että olen juossut jopa maratonejakin 162 keskisykkeellä. Tuskin pystyisin niin pitkäkestoiseen suoritukseen noin lähellä anaerobista kynnystäni. Santasportin testipalautteen mukaan vauhtikestävyysalueeni voidaan jakaa seuraavasti: reipas juoksu (VK1) sykealueella 145-155 ja vauhdilla 4’45min/km – 4’17min/km sekä kova juoksu (VK2) sykealueella  155-165 ja vauhdilla 4’17-4’00min/km. Aika hyvin näiden uskoisin olevankin linjassa omien tuntemustenkin mukaan.

Tästä pitää päätellä myös sellainen asia, että pidemmiltä reippaammilta lenkeiltä voi nostaa hieman jalkaa kaasulta, koska turhan herkästi olen pyöritellyt niitä varsinkin lenkin loppupuolella 155-160 sykealueella, mikä menee jo hienokseltaan kovan puolelle. Ero ei tietysti ole suuri ja varsinkin tämä VK1-VK2 jaottelu on hieman epämääräistä, koska tuollaaista rajaa on oikeasti hieman vaikeata määrittää. Miksi kuitenkin tulee harjoitella myös kahdenlaisella vauhtikestävyysalueella? Tavoitteenahan on aerobisen kynnystehon nostaminen, vauhtikestävyys kehittyy, kun kehitetään maitohapon puskurointia ja kykyä estää kalsiumin karkaamista lihaksista. Lihakset eivät siis väsy niin pian. VK1 alueen etuna on ehdottomasti se, että maitohapon puskurointi ja kyky käyttää sitä energianlähteenä kehittyy parhaiten silloin, kun maitohappopitoisuus on vain lievästi kohonnut. Joten yksinkertaisesti liian kovaa juostessa maitohappoa on liikaa ja elimistö ei pysty poistamaan sitä samaa tahtia kuin sitä muodostuu. VK1 harjoittelulla saadaan omasta mielestäni paras mahdollinen teho/hyöty suhde harjoituksesta irti ajatellen pitkiä kestävyyssuorituksia ja niillä pystyn pitämään harjoituksen keston riittävän pitkänä, kuitenkin niin, että ehdin myös palautua näistä harjoituksista. Erittäin lajinomaista harjoittelua maratonjuoksua ja omasta mielestäni myös ultrajuoksuja ajatellen. Valtaosan vk-harjoittelustani teenkin itse tällä VK1 alueella ja sen tulisi ehdottomasti tuntua sellaiselta helpolta kovalta, reippaalta harjoittelulta.

Kova juoksu eli VK2 harjoittelu yli 155 syketasolla on sitten tietysti jo erittäin rasittavaa, mutta sitäkin tulee harjoittaa. Kovat harjoitukset ovat tietysti sitten kestoltaan lyhyempiä, mutta rasitustasolta jo kovia. Silloin syke pyöriikin anaerobisella kynnyksellä ja voi käydä ylikin. Tällaisen harjoittelun tavoitteena on nostaa maksimaalista hapenottokykyä ja kehittää kilpailutuloksia, pitämällä kuitenkin aerobinen suorituskyky mahdollisimman korkealla. Tämän VK2 alueen kanssa tulee kuitenkin olla varovainen, koska mikäli sitä tehdään liiaksi, se heikentää aerobista kestävyysominaisuutta. Eli jälleen kerran eteen tulee se tosiasia, että ainoastaan omaamalla riittävän hyvän peruskestävyyden on turvallista ja edes järkevää kehittää anaerobisia ominaisuuksia. Itse omassa ajattelumallissani lasken siis kovaksi harjoitteluksi ja maksimaalista hapenottokykyä kehittäväksi harjoitteluksi kaiken harjoittelun tällä VK2-alueella sekä myös anaerobisen kynnyksen yläpuolella tapahtuvan harjoittelun – mitä harjoittelustani on kyllä hyvin vähän.

Santasportilta saatu palaute vauhtikestävyysalueesta oli seuraava: ”Vauhtikestävyysalue on selvästi kapeampi pk-alueeseen verrattuna. Kuitenkin myös vk-vauhteja voit nostaa nykyisiä korkeammiksi. Aerobisen kynnyksen jälkeen veren laktaattipitoisuus nousi nopeasti. Vielä 4,17 min/km -vauhdilla elimistö pystyi puskuroimaan happamuutta melko tehokkaasti ventilaation kautta. Mutta vauhdin noustua 4,00 min/km ventilaation suuresta noususta huolimatta veren laktaattipitoisuus nousi jyrkästi. Anaerobinen kynnys ylitettiin kuorman aikana. Sykkeen nousu oli alueella melko tasaista ja rauhallista, joten sykealueena vk-alue on kapeahko.”

Tätä kapeaa vk-aluetta ei toisaalta sitten niin tuekaan Jyrkin tulkinta: AnK:n kohdalla ventilaation merkitys puskurointiin on hieman kummallisesti selitetty. Ventilaatio reagoi hiilidioksidiosapaineen nousuun pyrkien pitämään sen normaalirajoissa. Mutta tuo hiilidioksidiosapaineen nousu ei johdu suoranaisesti laktaatista, vaan vetyionien puskuroinnista. Jos sykkeen nousu on tasaista ja rauhallista, miten perustellaan sykealueen kapeus? Yleensä rauhallinen nousu tarkoittaa laajaa aluetta ja jyrkkä nousu kapeaa aluetta. Maksimikestävyysalueella energiantuotto aerobisesti on tietysti suoraan yhteydessä maksimaaliseen hapenottokykyyn. Anaerobisen energiantuoton osalta tässä on tehty päätelmä, että maksimilaktaatti on täysin yhteydessä anaerobisen energiantuoton suuruuteen. Pitäisi kuitenkin muistaa, että sormenpääverinäytteestä määritettynä laktaattitaso kertoo verenkiertoon tuotetun ja siitä poistetun laktaatin eron. Eli teoriassa pieni tuotto ja pieni poisto voisi antaa saman laktaattitason kuin iso tuotto ja iso poisto. Lisäksi voidaan miettiä, onko anaerobinen teho ainoa kiritilannetta ratkaiseva tekijä. Laktaatin poistonopeuden arviointi on hieman kiistanalainen menetelmä. Jos maksimi- tai palautuslaktaatin mittauksessa tulee pientäkään virhettä, saattaa arviointi muuttua jopa välttävästä hyvään. Lisäksi poistonopeus on vahvasti sidoksissa palautumisessa käytettävään kuormitukseen, joka tulisi ehdottomasti vakioida aina samanlaiseksi testien välillä.”

Siispä näitä kaikkia asioita ajattelemalla ja kokoamalla niistä oman mielipiteen sekä omiin kokemuksiin perustuvan mielipiteen, niin sanoisin, että näin peruskuntokaudella on tuskin tarvetta tehdä mitään isompaa muutosta harjoitteluun tämän testituloksen perusteella. Suurin kehittämisen kohde lienee juoksuvoiman hankkiminen. Hiuksenhienosti lienee mahdollista nostaa peruskestävyyslenkkien vauhteja, mutta sen noston on oltava seurausta siitä miten paljon harjoitellaan, miten kuormittavia muita harjoituksia tehdään ja miten kovat harjoitukset rytmitetään. Eli tuntuman tulee pysyä samanlaisena kuten tälläkin hetkellä. Kevyenä. Lisäksi reippaista lenkeistä voi leikata hieman vauhdista pois ainakin alkuun ja pyrkiä pitämään sykettä alle 155 tasolla. Lisäksi reippaita lenkkejä edeltäviä alku- ja loppuverryttelyjä tulee pidentää, jotta keho ja elimistö olisi valmiimpi niitä harjoituksia varten ja palautuminen olisi parempaa. Eli saisin tehtyä laadullisesti parempia harjoituksia. Aina on varaa parantaa! Tasapainon löytäminen omaan harjoitteluun onkin ehdottomasti yksi harrastuksen suola. Pitää myös muistaa, että sykkeet eivät ole aina ja pelkästään paras mittari harjoitusteholle, sillä sykerajat vaihtelevat jopa päivittäin, eikä eksakteja tarkkoja kynnyksiä näinollen mielestäni ole. Minun mielestä aina tarvitaan myös oma tuntemus siitä, että juoksu on oikeasti rentoa/helppoa. Joskus syke voi olla alhaalla ja välillä korkeammalla, mutta tärkeintä on, ettei hapota liikaa ja pystyy pitämään harjoittelun kokonaisrasituksen kurissa. Sellainen harjoitus on aina paras, minkä jälkeen jaksaa hymyillä. Harjoitellaan ja hymyillään – Hyvällä Höökillä!!

Suuret kiitokset kaikille asianomaisille, jotka ovat viitsineet kanssani tätä testitulosta hieman pohtia. Omat tähän kirjoittamani asiat ja johtopäätökset olen tehnyt teidän kokemukseen, tietoon sekä taitoon perustuvien pohdintojen perusteella, sekä osaltaan omien tietojeni ja omasta harjoittelusta saamieni tuntemuksien mukaan. Lisäksi matkani varrella on ollut useita tärkeitä ”opettajia” ja esikuvia, joiden neuvojen ja tekemistä seuraamalla olen nyt tässä. Tavoittelemassa omia rajojani kestävyysjuoksijana. On arvokas asia saada oppia ja koulutusta kokeneemmilta. Aina en ole teitä uskonut, mutta silloin olenkin mennyt metsään ja joutunut taas nöyrästi palaamaan sille tielle mitä minulle on osoitettu, mutta löytänyt sen vasta harharetken jälkeen. Matkahan tietysti jatkuu ja toivottavasti saan nauttia teidän avusta jatkossakin 🙂

Tarkoitus on tehdä keväällä samanlainen testi uudelleen, joten asiaan tulen varmasti palaamaan tuon testin jälkeen ja sitten nähdään mitä muuta kuin lunta on talvi tuonut tullessaan – se nähdään keväällä!

 

Categories: Yleinen

Oppia vuorilta osa II (ja vähän metsästäkin)

Näitä pitäisi ehkä kirjoitella muistiin heti tuoreeltaan, mutta asioita pitää hetki kyllä aina makustella ennenkuin ainakaan mie pystyn tekemään sen kummempia johtopäätöksiä. Nyt tuntui, että on aikaa kirjoitellakin taas muutama rivi varuste- ja huoltojutuista, hieman etukäteisvalmisteluistakin – mitä tulee Tierra Arctic Ultran ja Pyssymäki Extreme kilpailujen kokemuksien pohjalta mieleen.

IMG_2575
(kuva aukeaa isommaksi klikaamalla)

Molempia lähestyin etukäteen minulle hyväksi havaitsemallani energiatankkauksella ja harjoittelulla. Ruokapuolen osalta siis lähinnä normaalilla ruokavaliolla, mutta aina päivän mittaan tasaisesti jotain extrahiilihydraattia naamariin. Juomapuoli hoitui Italiassa hyvältä tuntuneilla Gatorade, Powerade ja tällä kertaa myös Lidlin vastaavilla urheilujuomilla. Vaikka muuten kyllä aika vähän noita juomia käytänkin, tosin nyt olen testaillut Northforcen Extremeä ja ainakin näin ensivaikutelman perusteella tuo voi hyvinkin olla se tuleva nestetasapainon ylläpitäjä niin latauksen kuin suorituksen aikaisenkin ajan osalta.

Mitä harjoitteluun tulee, niin tietysti keventelin kovastikin, koska kevään kilpailut painoi jo kovasti taustalla. Aika mukavasti juuri ennen Tierra Arctic Ultraa sattui osumaan onneksi hyvä hillastusaika joten puuhasteltavaa riitti ja tuli siinä muutamia jopa 40-60km hyvin keveitä pyöräilylenkkejä vedeltyä hillan perässä suolla kulkiessa. Muutenkin marjastus mukavasti rauhoittaa, kun tuntuu ettei vapaa-aika sentään ihan hukkaan mennyt, kuten olisi pelkästään sohvalla makoillessa mennyt. Tierran jälkeen Pyssymäelle ei ollut kuin parin viikon aikaikkuna, joten siinä ei luonnollisesti ihmeitä tehty. Lähinnä keskityin siihen, että juoksu olisi pysynyt edes jotenkin rentona ja paukettelin lähinnä vain lyhyitä 5-6km rennon kovia lenkkejä, tietysti pienen lepäilyn jälkeen. Kuntohan oli jo selkeästi laskusuunnassa, mutta näin sain pidettyä edes jotenkin sellaisen hieman rennon kovemman juoksutuntuman yllä.

IMG_2690
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Sitten itse varustejutskiin. Ennen Tierra Arctic Ultraa hankin kovan pettymyksen itselleni tuottaneen Inov-8:n juoksuliivien tilalle Hoka One Onen F-light liivin ja pitää kyllä sanoa, että nyt oli miellyttävä nappiostos, joka sopi minulle erittäin hyvin. Ei mitään ongelmia tai mitään mikä olisi tuntunut vaikealta tai häirinnyt matkan aikana. kevyt, erinomainen pakattavuus, loistava istuvuus. Näin siis ainakin omalle ruumiinrakenteelleni. Lisäksi hankin Salomon S-Lab Advanced skin 3 vyölaukkusysteemin lisäämään tilaa varusteille. Tämäkin sopi kyllä itselleni erittäin hyvin ja pelkästään tätä vyötä käytinkin sitten Pyssymäki Extremellä – ja riitti vallan mainiosti. Uskon, että tällä Hokan pienimmällä liivillä + Salomonin vyöllä uskallan lähteä kyllä vaikkapa UTMB:lle. Kaikki tarvittava mahtuu kyllä mukaan ja ehdottomana etuna on keveys ja aivan erinomainen pakattavuus. Ainakin tällä erää uskon, että tässä tulee nyt olemaan se combo millä mennään satamailisetkin ihan hyvin tulevaisuudessa.

Muutenhan varusteet oli suhtkoht samaa kuin Lavaredolla. Tosin Tierra Arctic ultralla käytössä oli Hoka One Onen Challenger ATR tossut ja Pyssymäellä Inov-8 Oroc280 suunnistusnastarit. Noita Hokan tossuja olen vuolaasti kehunut ja vaikka nyt varpaat saivatkin niiden ainoan ongelman, puuttuvan varvassuojaksen takia, aikalailla hittiä – ja varpaankynsiäkin lähti sen johdosta, niin silti kehun edelleen. Vähänkin kovemmalla alustalla pitkään juostessa en voi ainakaan kuvitella minkään toisen kengän vaimennuksen olevan niin erinomainen. Uskallan jopa väittää, että näillä minun ”erityisherkillä” jalkapohjilla maaliin tultaisiin paljon paljon myöhemmin jotkin perinteisemmät tossut jalassa. Pyssymäellä käytössä olleet Inov-8 Orocit onkin sitten vanhat tutut, olleet käytössä minulla jo pidempään ja alkavat kyllä olla jo elinkaarensa loppupäässä. Orocit on kyllä ihan tautisen hyvät vauhtitossut poluille ja nastojen ansiosta pitoa riittää niin pitkospuilla kuin kallioillakin. Harmi vain, että talvella kaljamakelillä ilmeisesti minun puhtaan kanta-askelluksen johdosta pito katoaa ihan kokonaan ja menee ihan lipsutteluksi. Vaan eiväthän ne kyllä varsinaisesti talvitossut olekaan. Seuraavaksi harkitsen kuitenkin suomalaisten Sarva D’vil tossujen ostoa, joista olen kuullut paljon positiivista ja joiden pitäisi olla hyvien talvijuoksuominaisuuksiensa puolesta paljon monikäyttöisemmät menopelit. Saa nähdä mikä on sitten totuus minun mielestä, se nähdään tulevaisuudessa.

IMG_2589
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Energiahuolto kilpailujen aikana oli suht tuttua huttua – geelejä, vettä, energiapatukoita ja suolatabletteja, mutta pari asiaa tuli nyt mukaan ja ne tulen kyllä pitämään jatkossakin mukana reissuillani. Nimittäin Colan makuiset glukoositabletit sekä erityisesti suolaiset salmiakkikarkit! Noi salmiakkikarkit tuntuu muutaman tunnin tepastelun jälkeen aivan uskomattoman mukavilta suussa, suosittelen kokeilemaan – joko Pirkka tai Lidlin salty salmiakkikarkkeja. Niitä ehdottomasti mukaan pitkiin kisoihin loppupuolen lisäenergiaksi. Alkumatkahan olisi aina hyvä tai ainakin minun mielestä hyvä vetää jollain hitaammilla hiilihydraateilla tai ainakin myös sellaisia sisältävillä energianlähteillä.

Sitten vielä yksi juttu, juoksusauvat! Jätin ne pois matkasta Tierra Arctic Ultralla, koska ajattelin, että n. 2500 nousumetriä sisältävällä reitillä en niitä tarvitse, mutta pidän sitä päätöstä nyt virheenä. Uskon vakaasti, että olisin hyötynyt noista sauvoista ja saanut pidettyä välimatkan voittajaan siedettävämpänä. Tosin Tierran voittanut saksalainen kaiffari on tempaissut kyllä 100km maantiellä 7 tuntiin, joten eipä se niin häpeä ole vielä minuntasoiselle saada parisen tuntia köniin 120km vuoriultralla 🙂 Mutta tässä vähän ajatuksia tällä kertaa näiden pidempien kilpailujen jälkeen, Lavaredon jälkeenhän kirjoittelin ensimmäisen osan, sen voi halutessaan käydä lukemassa TÄÄLTÄ.

Categories: Yleinen

Pyssymäki Extreme Polkujuoksukisa 2015

Perjantai 21.8.2015. Lähden ajelemaan iltapäivällä kohti Nivalaa, mistä starttaisi seuraavana päivänä ystäväni Onnin masinoima polkujuoksukisa Pyssymäki Extreme Polkujuoksukisa. En oikein osaa ajatella mitä on odotettavissa. Onni on kyllä onnistunut pelottelemaan aika huolella, että reitti tulee olemaan omalla tavallaan erittäin vaativa, vaikka korkeuseroa 56km matkalla tulisikin olemaan vain alle 200 metriä. Täytyy siis vain yrittää mennä jälleen kerran kuten aina ennenkin – näppituntumalta. Illalla saavun Nivalaan ja tapaan ystäväni Mikaelin, jonka kanssa majoitumme kilpailun keskuksenakin toimivassa Pyssyhovin rakennuksessa ja Onnikin tulee moikkaamaan meitä. Olisihan tuonne mahtunut muitakin, mutta tällä kertaa olemme ainoat kilpailijat jotka käyttävät Pyssyhovin tiloja majoittumiseen. Itse tilat oli kyllä hyvät tuota pikaista majoittumista ajatellen. Isossa rakennuksessa ei tuntunut kummittelevankaan. Siinä sitten tietysti kaikki perusjutut, pikku purtavaa, reilusti nestettä ja suolaakin – on luvannut lämmintä keliä.. Aika kuluu rattoisasti Onnin ja Mikaelin kanssa jutellessa ja pian onkin aika painua pehkuihin.

PEP2015-3
Alkumatkaa, vielä raikkaalla askeleella eteenkäsin.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Aamulla seitsemältä kömmin ylös makuupussistani, jonka olen valinnut mukaani liinavaatteiden sijasta. Olipas hieman hikinen yö, sen verran lämmin tuolla pussin sisällä oli.. PEP:in yhtenä erikoisuutena on väliaikalähdöt ja oma lähtöni olisi vasta kello 11.00, joten aikaa aamutoimille ja -palalle sekä pikku nesteytykselle tulisi olemaan vielä mukavasti. Viettelenkin lähtöäni odotellen aikaa jutellen muiden kilpailijoiden kanssa ja ehdinpä ottaa vielä pikku torkutkin ennenkuin lähden kävelemään kohti starttipaikkaa. Kiskaisen päälleni taisteluvyöni, Salomonin s-lab advanced skin 3 beltin, mihin olen laittanut glukoositabletteja, muutaman salmiakkikarkin, kolme geeliä ja puolen litran juomapullon sekä tietysti puhelimen. Toisen juomapullon otan juoksun ajaksi käteeni ja näillä aion pärjätä. Juomaksi olen valinnut taas pelkän veden, harmittaa tosin pikkasen kun tilaamani Northforcen Extreme urheilujuomajauhe ei ehtinyt saapua ennen kisaa – olisi ollut kiva testata tuota kehuttua suomalaista nesteytysjauhetta. Northforcen toimistotilathan sijaitsevat Lahdessa ja tuotanto Kuusamossa. Odotan kyllä mielenkiinnolla näihin tuotteisiin tutustumista. Ainakin olen ollut tyytyväinen saman yrityksen maustamattomaan herajauheeseen. Hinta ja laatu kohdillaan!!

Siirryn lähtöalueelle ja siinä ehdin kättelemään tulevan voittajankin, Uusivirran Heikin. Minua oikein haastatellaankin ennen starttia – ison maailman hommaa 🙂 Vihdoinkin kello on minun aikani ja pääsen liikkeelle. Maahisten ja haltioiden maailma odottaa, suomalaisen mytologian syntypaikat. Suo ja metsä kutsuu kulkijaansa. Monet mytologiset runothan kertoivat sankareista ja näiden seikkailuista. Sankareista kenties tärkeimpiä olivat tietäjä ja loihtija Väinämöinen, ja taidokas seppä Ilmarinen. Hekin seikkailivat soilla ja metsissä – tapaankohan heidätkin tänään!! Suomalainen ei voi olla rakastamatta suon ja metsän kutsua – varsinkaan suomalainen polkujuoksija. Aloitan oman tutkimusretkeni tähän maailmaan punaista mattoa pitkin ja katoan metsään kannustusten saattelemana. Mitähän kaikkea saan tänään kokea – jännää!!

Alkumatka on suhteellisen mukavaa polkua, tosin kosteuttakin tällekin osuudelle löytyy, mutta saan kuin saankin pidettyä vauhtini sangen mukavana. Tuntuu kulkevan suht mukavasti, vaikka omat lähtökohtani kisaan olivat tällä kertaa todella haasteelliset. Olin juossut vain kaksi viikkoa aiemmin todella raskaan 120km kilpailun Ruotsissa ja sieltä sain vieläpä tuliaiseksi aika tuhdin jalkatulehduksenkin. On oikeastaan ihme, että olen tässä nyt sukeltamassa tuonne maahisten ja haltioiden maailmaan. Olen kuitenkin matkallani enkä ajattele enää tuollaisia asiota. Olisi täysin tyhjänpäiväistä miettiä niitä, koska ne ajatukset ei kanna yhtään eteenpäin. On vain käännettävä ajatukset positiivisiin ajatuksiin, ihmisiin ja asioihin. On otettava vastaan mitä polku tarjoaa – ja sehän tajosi kaikkea mitä suomalainen polku voi vain tarjota!! Tässä tälle kilpailulle helpolla alun osuudellakin ehdin kaatumaan useamman kerran ja onnistunpa jopa tökkäämään käteni johonkin oksaankin kaatuessani ja saan aika mukavasti verta vuotavan haavankin käteeni – olisi varmaan kannattanut sittenkin ottaa ainakin laastaria mukaan..

Alun noin noin 13 kilometrin jälkeen alkaakin sitten selviämään miksi kilpailu ansaitsee sanan Extreme nimeensä. Polku muuttuu todella haastavaksi juosta. Se kulkee läpi hakkuuaukeiden, joita peittää pahimmoilleen sellainen aluskasvillisuus, että ei pysty koskaan olemaan varma astuuko johonkin kivenkoloon vai ei. Sitten kun saa sukellettua metsään, on metsäpolkukin todella teknistä ja erittäin mutkittelevaa, unohtamatta todella märkiä suokohtia ja jopa puhtaita soiden ylityksiä – kaupanpäälle auringon paahtaessa pientä polkujuoksijaa. Olen kyllä juossut monenlaisilla poluilla ja nyt täytyy sanoa, että olen juossut myös tällaisella polulla. Tai oikeastaan merkatulla reitillä, sillä moninpaikoin polku katoaa alta kokonaan ja pitää vain seurata merkattua reittiä. Reitti onkin muuten niin hyvin merkattu, että ikinä en ole yhtä hyvin merkatulla reitillä kulkenut. Täytyy kyllä nostaa hattua, että Onni on viitsinyt tuonne reitin merkata!!

Jälleen kerran suota ylittäessäni mietin, että onhan suo aivan ihana alusta kulkea, vaikka toki vetistä ja raskastakin. Soilla pitää yrittää kulkea kunnioittaen ja hiljaa. Turhat pulinat saa jättää kotiin ja jos jotain tarvii sanoa, niin se sanotaan sitten hiljaa, jotta keijukaiset ja maahiset saavat olla rauhassa. Täällä pystyy hyvin aistimaan noiden myyttisten olentojen läsnäolon. Kulkiessani mietinkin tanssivani hyllyvällä suolla keijujen kanssa. Keijuthan ovat vaaleita ja heillä on hapsuinen asu päällä, maahiset sitten on jo toinen juttu. Maahisia pitää kunnioittaa ja jopa pelätä. Kenties tanssimmekin noiden keijujen kanssa pois maahisten ulottuvilta. Nopeasti, täytyy kulkea nopeammin!

PEP2015-2
Maahisia reitillä.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Suon ylitettyäni havahdunkin olevani jo aika lähellä noin 25km kohdalla olevaa ensimmäistä huoltoa. Keijut ja maahiset ovat jäänee suolle ja polkukin on muuttunut jo taas jalkojen alla hieman kovemmaksi, mutta erittäin teknisenä siinä on vaikeata juosta. Huomaan olevani aika väsynytkin. Ruotsin reissu ja kova kilpailukausi painaa – onneksi jalka tuntuu kuitenkin kestävän. Kyllä tämä tästä. Juoma on tosin jo loppunut, mutta pitkä matka huoltoon ei voi enää olla. Siellähän se onkin! Kurvaan huoltoon ja kulautan heti puoli litraa vettä kitusiini siltä seisomalta ja otan dropbägistäni, jonka tähän sai halutessaan jättää, palautusjuomani. Kumoan sen samalta seisomalta kurkusta alas. Täytän pulloni ja juon vielä puoli litraa vettä ja vetaisen vielä yhden geelin alas. Siitä sitten taas rohkeasti matkaan, metsä kutsuu.

Noin 100m huollon jälkeen huomaan tehneeni virheen.. Olen varmaankin juonut kerralla liikaa, sillä alkaa pistämään todella pahasti. Sinänsä juoma tuntuu kyllä imeytyvän, suolaakin kun on tullut reippaasti napsittua, mutta tuo rintapistos on kyllä tosi paha. Samalla tutustun taas aika reippaanlaisen voltin kera Nivalalaisen varvikon mustikkatilanteeseen – ja rintapistos vain pahenee. Juoksemisesta ei tuu yhtään mitään, kun yritän, niin pistos tuntuu tosi pahalta. No ei auta, koetan vain edetä miten nopeiten vain pystyn. Otan aina muutaman juoksuaskeleen ja perään kävelyaskeleen. Näin saan edes jotenkuten edettyä tätä todella haastavaa polkua pitkin. Hakkuuaukiot ja suot vetävät kyllä nöyräksi auringon paahtaessa ja metsän suojissa odottaa todella juurakkoinen ja kivinen poluntapainen ura. Voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, että näin alustaltaan haasteellista polkua en ole aiemmin koskaan juossut – tai yrittänyt juosta. Ihanan kamalaa!! Vain tuo pistos häiritsee nautintoani, ei pysty puskemaan. Sattuu, mutta eihän se missään tunnu, jos ei vähän satu!! Tämän harrastuksen kanssa on jo oppinut suhtautumaan fyysiseen rasitukseen ja sen tuomiin kipuihin sellaisella tavalla, että matka jatkuu kuitenkin edes jotenkin kelvollisesti.

Koppelo nousee lentoon suon laidasta sukeltaessani esiin metsän reunasta. Komea lintu. Tulee mieleen nuorempana vietetyt metsästysreissut. Sammaleen haju ja joutsenten laulu. Kyllä suomalaisesta luonnosta voi nauttia niin monella eri tavalla. Tälläkin suolla voisi varmasti hillastaa, kerätä karpaloita, latvametsästää teeriä ja tietysti – juosta tuo suo sieluun. Minä juoksen tai oikeastaan tietysti kävelen. On todella kuuma auringon paahtaessa ja pistos rinnassa vaivaa edelleen, mutta matka jatkuu – tottakai se jatkuu. Sitten saavun jonnekin Nivalan korpimaiden takamaastoihin ja menokin alkaa hieman helpottamaan. Takana on yli 35km ja pistos rinnassa väistyy. Kylläpä kestikin!! Mutta nyt jalka sentään nousee taas niillä lyhyillä juostavilla pätkillä edes jotenkin. Polku on vain todella haastavaa juosta ja olen turvallani kokoajan. En varmasti ole kaatunut ikinä yhteensäkään lenkeillä tai kilpailuissa yhtä montaa kertaa kuin nyt tämän kilpailun aikana. Jalka on väsynyt ja virhearvioita tulee tehtyä useita. Niiden myötä tutustun hyvin läheisesti jokakerta Nivalalaiseen sangen monipuoliseen aluskasvillisuuteen. Kyllä täältä mustikoitakin poimisi!!

Vihdoin saavun 45 kilometrin huoltoon. Olo on kyllä erittäin väsynyt. Takana on kyllä sellaiset 45 kilometriä, että en ole aiemmin kokenut!! Maaliin tästä olisi tietysti vielä yli 10km, mutta polku muuttuisi kuulemani mukaan paremmin juostavaksi. Kaadan huollossa puoli litraa vettä päähäni ja juon sitä pari kolme desiä. En edellisestä pistoksesta johtuen uskalla juoda enempää, mutta geelin vedän siinä samalla kitusiin ja syön muutaman suolaisen salmiakkikarkin sekä otan suolatabletin – noita suolatabletteja onkin taas kulunut matkan varrella. Krampeista en olekaan kyllä kärsinyt ja nesteet ovat imeytyneet hyvin. Tosin aina kaatuessani jalkoja on yrittänyt kramppailla, mutta juoksua ne eivät onneksi ole hylkineet. Jalat ovatkin taas tänään minun soittimeni. Juttelen hetken huollossa talkoolaisten kanssa. Nivalalaiset on kyllä todella mahtavaa porukkaa ja tämä tapahtuma. Ten points!! Ja papukaijamerkki päälle!! Mutta ei auta – matka jatkukoon.

Loppumatka sujuu sitten hieman paremmin. Polulta löytyy jopa ihan juostaviakin osuuksia. Jopa sellaisia missä jalan alla on kantavaakin maata. Olen vain tietysti jo niin väsynyt tuosta 13-45km välisestä rämpimisestä, että mitään varsinaista vauhdin hurmaa en valitettavasti enää saa millään päälle, vaikka kuinka yritän pakottaa itseni latomaan jalkaa toisen eteen. Toisaalta kyllä tämä loppumatkakin lukemattomine suo-ojien ylityksineen ja muutamine todella märkine kohtineen antaa myös ihan riittävää haastetta kulkijalleen. Onnistunpa jopa vetämään naamalleni vielä mutamällikköönkin ihan viimeisten kilometrien aikana. Meno on hidasta ja Inovin mono ei kyllä oikeen enää ole syönnillään, mutta niin vain raahaan erittäin väsynyttä ruhoani kohti maalia. Vihdoin saavunkin lyhyelle pätkälle hiihtoladun pohjaa joka johtaa maaliin. Ihana tunne. Tästä selvitään. Maahisia, keijuja, kanalintuja, sammalta, suota, metsää, hakkuuaukeita. On ollut taas todella kokonaisvaltaisesti nautintoa tarjoava kokemus!! Saavun maaliin. Hieman ihmetyksekseni olen kuulemma jopa toiseksi nopeimpana maalin ylittänyt juoksija ajallani 7.19,20h, sen verran vaikeaa tuolla 25-35km välillä oli, että ajattelin tippuneeni tulosliuskalla enemmänkin. Häviän voittajalle 15min, joten kukaan ei vielä toistaiseksi ole rikkonut edes 7h rajapyykkiä tällä reitillä. Tietysti olisin halunnut voittaakin, kuten aina, mutta pitää olla tyytyväinen. Nivalan suunnistajien Heikki Uusivirta oli tällä kertaa ehdottomasti reitin kuningas voittoajalla 7.04,18h ja Milla Vierimaa kuningatar ajalla 9.00,59h. Haltioiden kuningas ja kuningatar vuosimallia 2015? Ensi vuonna uudestaan kokeilemaan? Ei mahdottomuus ajatuksena ollenkaan.

PEP2015-6
Olihan raskas reissu!
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Kaikessa kamaluudessaankin tällainen reitti muuttuu ehdottomasti suureksi nautinnoksi. Seitsemän tunnin alitukseen omalta osaltani uskoisin yltäväni, kunhan ei ole niin kovaa taustarasitusta kuin nyt oli, mutta alle kuuteen tuntiin pitää kyllä olla jo ihmemies. Ei onnistu ainakaan minulta. Pidän reittiä erittäin vaativana tämän kokemukseni perusteella, täällä ei todellakaan pääse helpolla kukaan. Reitti on haastavuudestaan huolimatta kaunis, perinteinen suomaisemallinen metsäreitti, joka ei tyhjänpäiden teitä pitkin etene eikä soita väistele. Juoksija saa kulkea metsän ja soiden rauhoittavassa syleilyssä omine ajatuksineen. Tavata maahisia, haltioita ja keijuja. Moikata luonnon ihmeellisiä olentoja – ja palata maaliin suopursun tuoksuisena seikkailijana. Olihan tämä kuulkaa omalla tavallaan aivan ainutlaatuinen kokemus!! Suuret kiitokset ystävälleni Onnille sekä koko Nivalalaiselle talkooporukalle. Olitte järjestäneet meille juoksijoille todella nautinnollisen luontohuvipuiston, joka ei takuulla jättänyt ketään kylmäksi!!

Categories: Yleinen

Tierra Arctic Ultra 2015

On varhainen perjantai aamu Nikkaluoktassa 7. elokuuta, ollaan tultu ystäväni Teron kanssa kokemaan millaisen luontohuvipuiston Erik kumppaneineen meille tarjoaa Tierra Arctic Ultran merkeissä. On hetki starttiin. Ei jännitä, mieli on taas vain odottava. Lavaredo Ultratrailin jälkeen on ollut hieman vaikeaa, luonnollisesti juoksemisen ja siitä palautumisen harjenteella taiteillessa, sekä osin myös muidenkin juttujen kanssa, mutta nyt ei ole aika murehtia sellaisia asioita. Kun edessä on pitkä polku-ultrajuoksu, niin silloin mielestä täytyy työntää kaikki täysin siinä hetkessä merkityksettömät ajatukset. Olen täällä sen takia, että haluan kehittyä tai voida paremmin jollakin tavalla elämässäni, haluan kokea jälleen jotain aivan ainutlaatuista. Elämä on tarina ja jokaisella on kyky ja mahdollisuus vaikuttaa millainen tarina siitä syntyy. Pian lähtisin kirjoittamaan oman tarinani yhtä kappaletta. Kuninkaanpolulle, Tarfallan jäätikölle, Kebnekaisen maisemiin. Olen innoissani, pitää vain uskaltaa innostua.

IMG_2586
Hetki ennen starttia.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Saamme lähtöluvan kello kuusi ja matka voi alkaa. Tässä sitä taas ollaan, matkalla jonnekin tuntemattomaan. Jonnekin sinne, mihin ei pääse kuin harjoittamalla kehoa ja mieltä. Olo on levollinen. Annan jalan laulaa rennosti ja päätän aloittaa heti alusta hyvällä höökillä ja ottaa koneen käyntiin. Katsotaan sitten muutaman tunnin kuluttua mikä on jalka tänään. Reitti on vuori- ja tunturimaisemineen silmiähivelevän kaunis heti alkumatkasta – joskin todella liejuinen ja märkä. Tossut ja sukat kastuu heti alussa eivätkä kuivaakaan enää koko matkan aikana. Vaan onneksi tuo ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Matka on alkanut ja nyt pitää vain ottaa vastaan kaikki mikä tulee – ja ennenkaikkea nauttia. Matka taittuu nätisti, tosin noin 10 kilometrin kohdalla jään kolmen kärkijuoksijan joukosta, menevät hieman liian lujaa minulle tänään. Onneksi Tero on kuitenkin tuossa kärkiporukassa mukana katoamassa maisemiin. Lykkyä matkaan ja toivottavasti voitat – ajattelen. On hienoa tuntea tuollainen ihminen kuin Tero on, paljon tuleekin reissun aikana juteltua harjoittelusta ja polku-ultraamisen filosofiasta. Taidetaan olla vähän sukulaissieluja, niin samaa mieltä asioista ollaan. Vaikka miellämme nämä kilpailut enemmän elämysjuoksuiksi ja näillä reissuilla tulee aina ennenkaikkea katsoa tulosten taakse, niin kyllähän me molemmat haluamme aina tehdä mahdollisimman hyvän kilpailusuorituksenkin siinä sivussa.

IMG_2602
Polkua Tarfallajaurelle.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Noin 15 kilometrin kohdalla saavun Tarfallajauren jäätikölle johtavan polun alkuun. Tässä kohti meidän 120km sarjalaisten reitti erkanee 100km sarjasta ja teemme piston tuonne jäätikölle ja takaisin samaa reittiä alas. Tänne asti polku onkin ollut suhteellisen mukavasti juostavaa polkua ja tahti on ollut hyvä. Lähden tunkkaamaan kohti tuota jäätikköä. Matkaa sinne tulisi olemaan noin kahdeksan kilometriä ja samat sitten takaisin. Alkuun kivikkoinen polku on kylmän ja sateisen kesän jäljiltä muodostunut puroksi. Vesi virtaa koko reitin leveydeltä ja ei auta kuin antaa mennä vain. Tuosta pusikkoisesta puro-osuudesta eroon päästyäni on leuka loksahtaa. Aukeaa aivan uskomattoman kaunis kuru jonka molemmin puolin nousee vuorenrinnettä, vasemmalla puolella Kebnekaisen massiivi. Tunnen taas itseni pieneksi noita seinämiä ja niiden välissä kulkevaa jokea ihastellessa. Olen etuoikeutettu saadessani harrastaa näin mahtavaa lajia, missä yhdistyy luonnon kauneus ja oman sietokyvyn mittaaminen somassa symbioosissa. Vaikka heti ei uskoisi, niin ne todellakin sopivat hyvin toisilleen. Aikani tuota kivikkoista rinnettä noustuani maisema muuttuu lumiseksi ja alkaa jopa hohkaamaan hieman kylmää, vaikka muuten lämmin päivä onkin. Nousu sujuu suht mukavasti ja aika lähellä kääntöpaikkaa, missä on myös tarkistuspiste, Tero tulee vastaan. On toisena ja paiskaamme vauhdista läpsyt. Sinne meni – ja lujaa!! Hyvä! Pian saavun itsekin Tarfallajauren kääntöpaikalle, ihailen hetken maisemia, jotka ovat todella upeat ja lähden rallattelemaan alas. Aina se mäki velkansa maksaa – ainakin näin alkumatkasta!

IMG_2600
Tarfallajauren jäätiköllä.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Saavun takaisin Kebnekaise Fjällstationille vievälle polunpätkälle Kungsledenin reitille. Takana noin 33km ja huomaan, että olen saavuttanut matkani ensimmäisen kuopan – näin aikaisin! Matkaa ei ole takana vielä edes maratonin vertaa ja nyt jo alkaa painamaan.. Mutta tätähän tämä on, tietoinen riskini juosta kaksi näin pitkää polku-ultrakilpailua tänä vuonna, se riski ei voi olla vaikuttamatta tähän jälkimmäiseen. Lavaredolla lasettelin hienosti aina 80 kilometriin asti, mutta se oli silloin se ja nyt on nyt. Alan huoltamaan ensimmäistä kertaa, otan geelin ja energiapatukan. Syön kävellessäni, koska kilpailu on ns. non-supported kilpailu eli ei minkäänsortin huoltoa koko kilpailussa. Kaikki energia on kannettava mukana lähdöstä alkaen ja juomahuoltona toimii tunturipurot – mutta niitä oli kyllä reitillä runsaasti ja vesi todella raikasta! Menetän tässä kaksi sijaa ja putoan sijoituksissa kuudenneksi. Menkööt, matka on vielä pitkä – ajattelen. Sillä minun on nyt käytävä matkani aikana ensimmäistä kertaa hieman syvemmällä. Siellä käymisessä on aina jokin tarkoitus, jonka ymmärtää vasta, kun sieltä tulee ”takaisin”.  Kyse on lopulta vain siitä, että on taas itse muuttunut. Takaisin tulee eri ihminen. Ihan kuin vanha vaate olisi jäänyt pieneksi. Ihan kuin olisi joutunut pienentämään itsensä sopiakseen siihen, mitä tekee ja mitä ajattelee. Matkani jatkuu ja Kebnekaisen Fjällstationin kohdalla huomaan jo laittelevani ihan uudella askeleella eteenkäsin turistien kannustaessa menoani tuon aseman ohittaessani – olen tehnyt paluun juoksun päälle. Oikealle puolelle nousee Kebnekaisen massiivi ja ajatuksissani maisemia ihaillessani olen juosta Kebnekaisen huipuille vievälle Östra ledenin reitille. Huomaan tuon virheen kuitenkin nopeasti ja lasken itseni alemmas takaisin Kungsledenille. Kebnekaisen huipuillekin pitää joskus toki käydä juoksemassa, mutta nyt ei ole sen aika!

Noin 45km taivallettuani saavun reitillä seuraavaan kohtaan, missä 120km kilpailun reitti eroaa Kungsledenin ja Fjällraven Classicin reitistä. Lähden nousemaan Singitjåkkan ylärinteen polulle, joka kulkee noin 1000m korkeuteen ja lähtee sitten harjanteen ylittäen laskeutumaan takaisin Kungsledenille. Ihailen maisemia, aistin ympäristöäni, muodostan havainnoistani omia tulkintojani ja ne herättävät minussa tunteita, rakennan mieleeni uskomuksia ja ajatusmalleja. Ajatuksillani on kyky lentää kauas, niin paikan kuin ajan suhteen. Mitä jos olenkin mielikuvitukseni kokoinen? Silloin en olekaan ihan niin pieni kuin nyt tunnen olevani tämän luonnonnäytelmän esittäytyessä silmilleni. Näen alas Lassajauren järvelle, taustalla Stuor Jertan ja Stuor Aurekin vuoret. Kun käännän katseeni toisellekäsin, näen Singitjåkkan nousevan ylväänä kohti taivasta. En enää ajattele yhtään, että kuinka pitkä matka on maaliin. Matkasta on tullut taas tärkeämpi kuin päämäärästä. Tuossa rinnettä ylös tunkatessani minulla tulee kuitenkin ikävä juoksusauvojani. Olisi sittenkin pitänyt ottaa ne mukaan, kuten aluksi ajattelin, mutta viime hetkessä päätin jättää ne pois matkasta. Ehdin jo ennen tätä nousua juosta itseni takaisin neljännelle sijalle, mutta nyt tipun taas kuudenneksi tuon nousun aikana. Huomaan jälleen, että tarvitsen reilusti jerkkua reiteen tulevaisuuden seikkailuja varten – selkeä osa-alue mitä pitää alkaa kehittämään!

IMG_2607
Lassajaurea Singitjåkkan rinteeltäkäsin.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Singitjåkkan rinteen harjanteen yli juostun piston jälkeen saavuin takaisin Kungsledenin vaellusreitille. Tulen tuon alamäen itselleni vahvemmalla alamäkijuoksutekniikalla sen verran mukavasti että olen taas kilpailussa neljäntenä. Rakkakivikkoinen polku höystettynä useilla vuorilta laskevilla sulamis- ja sadevesipuroilla hellivät jalkojani. Eipä tarvinnut ainakaan pelätä, että jalat olisi ehtineet missään vaiheessa kuivumaan. Meno on jo aikamoisesta väsymyksestä huolimatta ihan mukiinmenevää ja reitti edelleenkin ihastuttavan kaunis. Vasemmalla puolella laaksossa kulkee Tjäktjajakkan joki ja laakson molemmin puolin kohoaa vuoret kohti korkeuksia. Aurinkokin alkaa lämmittää mukavasti – mikäs tässä on retkeillessä! Tunnen olevani tarkkailijan roolissa. Toisaalta ihmettelen jälleen oman kehoni kykyä kestää pitkäkestoista rasitusta, toisaalta taas luonnon monimuotoisuutta ja sitä kuinka ihmeellisiä paikkoja rakas maapallomme sisältääkään. Se on niin kaunis. Olisi sääli, jos se tuhoutuisi. Elämä on kyllä yhtä ihmettelemistä ja minä vain yksi pieni ihmettelijä. Siinä ihmetellessä matka on edennyt jo hieman yli puolenvälin ja saavun Sälkan tarkistuspisteelle. Ennen tarkistuspistettä on leveämpi joki ja kappas vain.. Missä on silta!!? Ei sitä näy vaikka katse kuinka hakee. Koetan katsella mahdollisimman matalaa kohtaa joesta ja hyppään veteen kerran siltaa ei näy. Kuinka kylmää vettä!! Polvivedessä kahlaten ylitän tuon joen ja jään tarkastuspisteelle huoltamaan vähän reilummin. Syön energiapatukan ja juon mukanani olleen proteiinipitoisen palautusjuoman. Maistuu tosi hyvälle. Samalla tipahdan taas sijoituksissa kuudenneksi, koska sen verran kauan nautin noista antimistani koipiani venytellen.

Sälkan tarkistuspisteeltä matka jatkui kohti Fjällraven Classic reitin korkeinta kohtaa, Tjäktjapassettia. Alku tuonne harjanteen päälle on hyvin loivaa erittäin rakkakivikkoista nousua useita kilometrejä. Päätän, että alan nyt yrittämään vetää hieman eroa noihin kahteen Ruotsalaiseen juoksijaan, joiden kanssa olen kissa ja hiiri leikkiäni koko matkan käynyt, että en tippuisi heidän taakseen rinteen muuttuessa jyrkemmäksi nousuksi. Vaikka olen väsynyt, niin saan kuin saankin eroa kasvatettua pikkuhiljaa. Väliin tosin vedän niin komeat lipatkin tuonne kivikkoon, että oikein itseäkin nauratti. Väsyneenä on kiva tykitellä rakkakivikossa! Saavun kuitenkin tuon Tjäktjapassetin jyrkemmän rinteen alle suhtkoht ehjänä ja ihan mukavalla erolla takaa-ajajiini. Taas oli sauvoja todella kova ikävä, mutta niin vain jostain löysin voimia tunkkaamiseenkin. Tällaisilla hetkillä tämä omalla keholla ratsastaminen on aina niin palkitsevaa. Oman voiman löytäminen ja sen varassa seisominen on upea kokemus, se auttaa asettamaan rajoja ja olemaan terveesti itsekäs. Se saa etenemään silloin, kun mielen ulkopuolella tuulee ja tuiskuaa kujerrukset jotka käskevät lopettamaan etenemisen. On vain jatkettava ja työnnettävä nuo ajatukset pois. Olen usein ihmetellyt, että vaikka kuinka väsyttäisi, niin silti ihmisellä on vielä paljon voimia varastossaan.

IMG_2615
Tjäktjapassetilla.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Noin 70km takana ja huomaan puuskuttavani Tjäktjapassetilla, Kungsledenin korkeimmalla paikalla. Takaa-ajajani ovat ajaneet minut taas ylämäessä kiinni, mutta tiedän nyt olevani vahvoilla. Alkaa pitkä n. 15km mittainen laskuvoittoinen osuus Tjäktjapassetin tarkistuspisteen kautta Alesjauren tarkistuspisteelle. Syön energiapatukan ja huikkaan tunturipurojen raikkautta alas kurkusta kyytipojaksi. Mutta nyt on aika alkaa taas yrittämään! Vanhassa sanalaskussa tämä asia ilmaistaan seuraavasti: ”Liikkuva vesi ei pilaannu, eivätkä madot syö ovensaranoita.” On siis aika astua taas aallonharjalle ja ratsastaa alas laaksoon Alesjaure järven rannalle asti. Alku Tjäktjapassetilta alas kohti laaksoa on vielä normaaliakin kivikkoisempaa, oikeastaan liki puhdasta lohkaretta toisensa perään. Huomaan olevani kuitenkin tässä maastossa alamäkeen juostessa näitä kahta kilpakumppaniani huomattavasti vahvempi ja hetkessä saavutan heidät ja ohitankin. Olenkin jo liki varma, että tämän osuuden jälkeen sijoitukseni tulee myös pysymään neljäntenä loppuun asti. Lasken mahdollisimman rennosti Tjäktjan tarkistuspisteelle asti ja jatkan siitä suorilla kohti Alesjaurea. Huomaan olevani erittäin väsynyt, mutta yhdistämällä psyyken, fyysisen kehoni ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen näissä maagisen kauniissa maisemissa saan itseni tilaan jolloin väsymys häviää tai en ainakaan tunne sitä. Pystyn kieltämään väsymyksen itseltäni ja matkustamaan omassa kehossani, aivan kuin joku toinen ohjaisi sitä. Uskomaton tunne.

Noin 90km takana ja seison Alesjaure järven tarkistuspisteellä. En tosin kauaa, eihän näillä tarkistuspisteillä muuta meille juoksijoille olekaan kuin vain järjestäjät tarkastamassa, että varmasti kuljemme koko reitin kuten se on tarkoitettu kuljettavaksi. Kaivan taskusta nyt ensimmäistä kertaa suolaisia Pirkka salmiakkikarkkeja. Jumalattoman hyviä!! Mutustelen noita karkkeja ja ihailen Alesjauren yli avautuvaa näkymää. Oikealla 1835m korkea Njuikustak, vasemmalla 1364m korkea Tjålmeåive, edessä Alesjaure ja sen takana 1461m korkea Siellanjunnji sekä 1154m korkea Kartinvare. Voin kertoa, että näky on vaikuttava. Lähden etenemään ja pian saavunkin kohtaan, missä meidän 120km sarjalaisten reitti eroaa viimeistä kertaa Kungsledenin ja Fjällraven Classicin reitistä. Meidän tulee nousta jyrkähkö rinne Unna Annalle johtavaa polkua pitkin harjanteelle ja laskeutua sieltä ”omaa polkua” pitkin koilliseen takaisin Alesjauren rantaa seurailevalle Kungsledenille.

Alan kipuamaan. Reitti on mukavan märkä tuonne ylös mentäessä ja häipyy väliin näkyvistä. Katse koettaa etsiä tarkistuspistettä, mutta ei löydä. Väliin jopa kiipeilen nelinkontin kalliolohkareiden yli, kun en jaksa etsi parempaakaan reittiä. Onneksi tuli Italiassa harjoiteltua kiipeilyä! Aikani tunkattuani, kiipeiltyäni ja rämmittyäni harjanteen takaa erottuu kuin erottuukin Tierra Arctic Ultran viiri!! Sinne siis! Tunkkaan loppumatkan sinne ja jään evästeleen energiapatukan sekä geelin. Juttelen järjestäjien kanssa. Kertovat sen minkä tiesinkin, että olen neljäntenä. Lisäksi saan kuulla, että Tero on ollut pisteellä toisena noin 20min kärkijuoksijasta. Tietävät sanoa, kun kerron, että kampaus on samanlainen kuin minulla. Hienoa! Otan kaukana alhaalla koilliseen käsin näkyvän poroaitauksen tähtäimeeni ja lähden laskeutumaan alas rinnettä pitkin. Eteen tulee aika iso puro, jonka yli hyppään löydettyäni sopivan kohan. Rinne on reitillä siitä huolimatta tai jopa sen ansiosta, että siinä ei kulje polkua, mukavasti juostava alaskäsin, joten päästelen ihan hyvällä höökillä menemään – kunnes. Aatsipoppaa mitä soppaa! Vedän oikein huolella kyljelleni mutalällikköön ja nauran itselleni ylösnoustessa. Nyt on märkänä sekä sukat että takapuoli – oikeastaan koko vasen kylkiprofiili. Väsyneenä kannattaisi katsella hieman paremmin mihin jalkansa laittaa, maisemia ihastellessa en ole huomannut alustan muuttuneen hyvin mutaiseksi ja tulos on ny sitte tässä. No, eikun ylös ja menoksi.

IMG_2627
Viimeisen nousun päällä näkyvä tarkastuspiste.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Noin 95km takana ja seisoskelen sen poroaitauksen luona jonka näin ylhäältä, täytän vesipullojani ja katselen taaksekäsin reitille. Ei näy enää ketään. Takaa-ajajani ovat jääneet jo kauemmas. Olen kyllä itsekin todella väsynyt. Huomaan olevani taas kuopassa. Syön salmiakkikarkkeja, maistuvat hyvälle, ja lähden etenemään. Täytyy taas keskittyä läsnä olevaan hetkeen, omaan kehoon ja sen sisäiseen energiaan – ei saa antaa periksi kuiskaukselle joka käskee lepäämään. Vielä ei ole lepäämisen aika. Saan näköpiiriini onneksi kaksi lyhyemmän matkan (huom. lyhyt=100km 🙂 ) juoksijaa ja alan hiljalleen tavoittamaan heitä. Nuo selät otan kiintopisteikseni ja saankin heidät muutaman kilometrin kuluttua kiinni. Ovat suomalainen pariskunta Ida ja Björn Kronholm joihin olen tutustunut jo aiemmin, vaihdellaan kuulumisia hetki ja sitten jatkan matkaani omalla tahdillani.  Tällainen tunturireitti on kyllä mahtava, kun sillä voi nähdä kilpakumppaneita pitkienkin matkojen päästä. Matka jatkuu miten jatkuu, mutta jatkuu kuitenkin ja jokainen askel vetää eteenkäsin. Vihdoin saavunkin viimeiselle Kieronin tarkastuspisteelle n. 110km kohdille Kieronin ja Kartinvaren välisen solan läpi ja aukeaa näkymä Abiskojaure järvelle. Loppumatka olisikin loivaa alamäkeä maaliin asti ja hieman parempaa alustaa, eikä ihan pelkkää rakkakivikkoa. Ei enää pitkästi, mutta kun takana on jo 110km polkujuoksua, niin lyhyt ja pitkä matka ovat luonnollisesti saaneet jo eri merkityksen – nyt pitää silti nauttia matkasta, olen tullut tämänhetkiselle rajalleni. Aivan kuten Italiassakin, niin nyt olen todella väsynyt.

IMG_2633
Maalissa!
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Kieronilta siis eteenkäsin kohti Abiskoa. Kuljen taas yksin, mutta reitti on muuttunut enempi metsävoittoiseksi. Metsä. Niin pieni sana niin suurelle asialle. Aurinko kimaltelee laskiessaan Abiskojauren veden pinnassa puiden välissä. Suljen väsyneenä silmäni hetkeksi ja aistin koko olemuksellani luonnon kutsun. Otan taas salmiakkia ja jatkan matkaani. Tarina on tulossa loppuunsa. Noin viisi kilometriä ennen maalia saan vielä puhelimeen viestin minulle tärkeältä ihmiseltä. Piristää. On tärkeätä, että elämässä ihmisiä joiden kanssa voi matkustaa näitä matkoja – silloin on vahvempi. Pienistä asioista saa saa uskomattoman paljon voimaa silloin kun kaikki turha on jo riisuttu pois. Tiedän nyt, että tämä tarina saa osaltani onnellisen lopun. Saan vielä kiinni kaksi lyhyemmän matkan juoksijaa ja ohitan heidät. Alan jo laskemaan kilometrejä ja aikani taivallettuani sekä jopa tämän lopun yllättävänkin hyvää vauhtia pidettyäni saan näkyviini pyörätien, mistä on enää noin puoli kilometriä maaliin. Minut valtaa uskomaton tunne. Olen kokenut taas koko kirjon kehoni tiloista, nähnyt mitä erityisempiä paikkoja, kaatunut ja noussut ylös. Ajattelen tuota matkaa taaksekäsin, se on aina tärkeämpi kuin päämäärä. En koe enää arvokkaaksi aikaa, vaan sen ulkopuolella olevan pisteen, läsnä olevan hetken. Se on ainoa todellinen asia. Se on kaikki mitä on. Elämä on nyt. Vain tällaisen matkan jälkeen läsnä oleva hetki voi johdattaa mielen ahtaiden rajojen tuolle puolen – sen hetken löytää aina tässä hetkessä. Saavun maaliin ja minua haastatellaan. Terokin tulee onnittelemaan. Takana 120km kaunista polkua. Aikani on 16h 19min ja 57sek, sijoitus neljäs neljästäkymmenestä pitkältä matkalta maaliin asti selvinneestä. 15 joutui keskeyttämään ja 25 jätti kokonaan lähtemättä matkaan. Tämä oli kyllä yllättävän kova haaste, todella haastava reitti kosteuden ja liki koko reitin ajan jatkuneen rakkakivikon ansiosta – mutta ehdottomasti kokemuksen arvoinen erittäin kaunis elämys! On helppoa hymyillä selviytyjänä – Eli Tierra Arctic Ultra Finisherinä!!

IMG_2660
Kilpailun jälkeistä palauttelua Narvikfjelletillä.
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Tässä tarinani Tierra Arctic Ultra kilpailusta. Kirjoitan myöhemmin taas jatkoa sarjaani ”Oppia vuorilta”, missä kerron enemmän mietteitä energiahuollosta ja varustuksesta – siitä mikä onnistui ja mikä ei. Nyt tämän kokemuksen jälkeen. En kerro, että tämä oli helppoa, mutta voin kertoa, että tämä oli taas kaiken sen arvoista. Elämä on erilaista polku-ultraajan silmin!

Categories: Yleinen

Oppia vuorilta

Ajattelin näin ensimmäisen vuoristoultrani, The North Face Lavaredo Ultratrailin jälkeen, laittaa ylös hieman ajatuksia niistä asioista, jotka jäivät pohdituttamaan kilpailun jälkeen. Lähinnä kuinka toimivat varusteet ja miten onnistuin huollossa. Mikä oli hyvää ja mikä huonoa. Mitä tulee parantaa ja mitä tarvitsee kenties vielä hankkia tulevaisuutta ajatellen. Tietysti pyydän lukijoita muistamaan, että nämä ovat minun mielipiteitäni ja miten mie olen kokenut varusteiden käytettävyyden sopivuuden itselleni. Sponsoreitakaan minulla ei ole, vaan olen kaikki ostanut omakustanteena, joten siinä mielessä olen puolueeton, mutta tietystikään en ole kokeillut kovin montaa erilaista tuotetta – joten voi olla, että monen tuotteen suhteen pidän sitä hyvänä, koska en tiedä paremmastakaan. Pyrin kuitenkin aina lukemaan ja hakemaan käyttäjäkokemuksia tuotteista ennenkuin hankin niitä itselleni ja näin useimmiten olen onnistunut hankkimaan kerralla hyvän varusteen – joskin hutejakin toisinaan väkisinkin tulee. Nimittäin se mikä yhden mielestä on maailman parasta, se voi olla toiselle täysin kelvotonta kamaa.

IMG_2381
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Aloitetaan tärkeimmistä eli kengistä. Oma valintani kilpailuun oli Hoka One One Challenger ATR ja enempää nappiin ei tossuvalinta varmasti voisi mennä. Tossuthan ovat ”läskipohjatossuina” hieman hurjan näköiset, mutta sen ei kannate antaa hämätä, sillä massiivisesta ulkonäöstä huolimatta ne ovat hyvin kevyet ja ketterät menopelit. Näiden tossujen ehdottomasti parhaat puolet tulevat näkyviin, kun on taivallettu kovalla pohjalla jo useampia tunteja. Silloin kun ”racereilla” matkusteleva alkaa nostelemaan aran näköisesti jalkojaan hakien paikkaa jalalle (näitä näin kilpailun aikana useampia), niin Hokailija iskee vielä täysin varomatta jalkansa tantereeseen. Paksu pohja estää tehokkaasti jalkapohjia ottamasta osumia ja ainakin tämän vajaat 20 tuntia näillä edettiin ihan ilman, että tarvitsi katsella sen kummemmin mihin jalkansa laittaa teräväreunaisten kivien peittämillä poluilla. Itseasiassa olen kärsinyt jalkapohjavaivoista aikaisempien pitkien polkujuoksujeni jälkeen, mutta nyt jalkapohjat säilyivät täysin ehjinä ja kivuttomina. Jos en aikaisemmin ollut 100% varma, että tuleeko minusta läskipohjatossuilla juokseva ultrajuoksija, niin nyt olen. On hankala olla ylistämättä näitä tossuja. Oma tuntuma on, että ne auttavat jaksamaan ja säästävät jalkoja merkittävästi tavanomaisempiin tossuihin verrattaessa – ainakin minun tapauksessani. Jos jotain huonoa näistä pitäisi sanoa, niin varvassuoja puuttuu ja monille maastotossuille kovassa käytössä ominaisesti kärjen kumi alkaa aika helposti repsottamaan. Löinkin kertaalleen pikkuvarpaani kiveen matkan aikana todella kipeästi. Tosin tossut on haluttu varmasti pitää ultrakeveinä ja järeä varvassuojus toisi lisää painoa, vaikka sitä myötä nämä ongelmat poistuisivat. Näistä tuli kyllä nyt heti kerralla minun ultrajuoksutossuni ja suunnitelmissa on tulevaisuudessa hankkia myös Hoka One One Clifton maantiemallit pidempiä maantiejuoksuja silmälläpitäen.

Juoksuliivit. Tämä olikin sitten reissun suurin pettymys.. Viime talvena luin paljon esittelyjä erilaisista juoksuliiveistä ja niiden perusteella päätin tilata Inov-8 Race Ultra 10 liivit ja pitää sanoa, että itse en kyllä pitänyt näistä. Liivit kyllä sinänsä ovat mukavat päällä ja toimivat ihan hyvin juostessa, mutta erittäin hankalaksi koin niiden päältä pois ottamisen ja takaisin laittamisen sekä juomapullojen täytön. Liivien juomapulloissa on pitkät letkut, joiden ansiosta juominen vauhdista on äärimmäisen näppärää, mutta nuo letkut tekee kyllä kovaa lisäsäätämistä aina kun liiviä joutuu ottamaan pois päältä ja laittamaan takaisin päälle. Taskuja on ihan mukavasti, mutta olkahihnoissa olevat taskut ovat onnettoman pienet ja esim. puhelimelle ei löydy vetoketjullista taskua parhaasta paikasta eli tuosta olkahihnan kohdalta etupuolelta (oma puhelimeni putosikin kertaalleen kaatuessani) ja taskuista (4kpl) kaksi on niin pieniä, että en oikein tiedä mitä niissä mahtuisi kuljettamaan. No ehkä suolatabletteja, mutta niidenkin onkiminen noin pienistä taskuista on hankalaa. Takapuolelta löytyvä reppuosasto on mukavan väljä ja sinne mahtuu hyvin tavaraa, mutta sitä ei saa oikein kunnolla kiristettyä ja tavarat pakkautuvat juostessa möykyksi pussin alaosaan väkisinkin sekä mylläytyvät sekamelskaksi ja heiluvat siellä sitten sangen ärsyttävästi juostessa. Jotenkin esim. sadetakin tai juomamukin onkiminen sieltä tuntui tuskattuvan vaikealta, varsinkin kun juomapullojen letkuhässäkätkin ovat vielä lisäämässä vaikeusastetta liivejä pois päältä käytettäessä. Hyvää liiveissä toki on, että liivit on erittäin mukavat päällä juostessa ja muuten taskut juostessa ovat aika hyvin tavoiteltavissa sekä kädet yltävät aika mukavasti niihin, mutta kyllä itselläni tuli nyt uusi liivi investoitavaksi ja sellainen on kyllä jo valmiiksi katseltunakin. Ehkä käytän tätä kuitenkin vielä Tierra Arctic Ultralla, mutta luultavasti kuiten juomarakon kanssa välttääkseni ainakin nuo letkuhässäkät.

50627M0452_0
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Juoksusauvat. Oma valintani oli Black Diamond Distance Carbon FLZ trekking sauvat. Sauvat hankin juuri ennen reissua saamieni suositusten pohjalta ja vaikea kyllä kuvitella, että tästä oikein enää sauvat menisivät paremmiksi. Nämä ovat säädettävät sauvat, joiden pituutta voi säätää 120cm-140cm välillä ja kokontaittuvat kolmeen osaan helposti kuljetettavaksi. Itse pidin kovasti tuosta säätömahdollisuudesta, jolloin loivemmissa nousuissa sain pitää sauvoja pidempinä ja taas jyrkemmissä lyhyempinä. Sauvat ovat keveät, joten kun niitä ei tarvinnut, niin ne kulkivat mukavasti kädessä ja samalla tasapainottivat menoa jyrkimmillä alamäkiosuuksilla. Käsilenkit ja kahvat ovat todella mukavat ja mistään eivät hiertäneet koko reissun aikana. Näitä on kyllä helppo suositella kaikille, jotka miettivät vaellus- ja juoksusauvojen hankkimista, nämä ovat sellaisten Mersut! Omat hankin Oululaisesta Shelby vaellustarvike liikkeestä. Itse onnistuin kadottamaan matkan varrelle toisesta sauvasta vaihdettavan metallisen kärkiosan, mutta jälkeenkäsin huomasin sen johtuvan varmasti siitä, että pyöritin kärjet ainoastaan käsin paikoilleen. Kannattee ehdottomasti kiristää niitä hieman esim. pihdeillä tai muilla vastaavilla, etteivät tipahda. Sinänsä en kyllä asiaa huomannut kuin vasta pakatessani sauvoja kotimatkaa varten. Onneksi näitä kärkiosia on myös myytävänä erikseen, joten kovin suurta vahinkoa ei päässyt tapahtumaan. Sauvat kun ei ihan halvat vaellussauvoiksi kuitenkaan ole.. Mutta kisakamoihin pitää nyt ehdottomasti lisätä leathermanit tms.

Alusvaatetus. Käytössäni oli Compressportin irtohihat sekä reisi- ja säärisuojat eli säärystimet sekä Pro Racing nilkkasukat. Lisäksi Ullmaxin boxerit ja Adidaksen Techfit t-paita. Täytyy kyllä kehua noita Compressportin vaatteita, varsinkin reisien ympärille tulevat säärystimet ovat miellyttäneet itseäni kovasti mäkisessä maastossa juostessa ja pohkeet peittävät säärystimetkin suojaavat kyllä tehokkaasti jalkoja naarmuilta sun muilta iskeymiltä. En osaa sanoa paljonko noista kompressiosäärystimistä on apua suorituksen aikana, mutta oma tuntuma ainakin on, että noista reisisäärystimistä olisi apua tällaisissa pitkäkestoisissa kilpailuissa. Muuten selkein hyöty niistä on niiden mainio suojaavuus maastossa liikuttaessa. Lisäksi olen käyttänyt näitä kompressiotuotteita palautumiseen ja pitkillä auto-, juna- ja lentomatkoilla sekä talvella alimpana kerroksena lämmittämään lihaksia. Näiden tuotteiden hyvä puoli onkin myös hyvä lämmönsäätelykyky, toisaalta suojaavat paahtavalta auringolta, mutta toimivat myös sangen erinomaisina lämmittiminä lihaksille talvisin. Käsivarsien suojaksi käytin Compressportin Armsleeves irtohihoja ja ne kyllä toimivat hyvin ja ovat helpot vetäistä ranteisiin, jos tulee liian kuuma ja taas ylös käsien suojaksi, jos alkaa tuleen vilu. Samoin Compressportin sukat eivät tuottaneet pettymystä, ne ovatkin sopineet aina hyvin minun jaloilleni, kuten muuten myös Injinjin varvassukat. Muita merkkejä en nykyään enää olekaan ostellut juoksemiseen. Adidaksen t-paita olikin jo vanha tuttu ja turvallinen hyväksi havaittu, monessa kilpailussa päällä ollut paita, joka toimi hyvin kuten aina. Istuu mukavasti päällä, omaa hyvän hengittävyyden ja pitää sykevyön hyvin paikallaan, eikä hierrä. Ullmaxin alushousut olivatkin sitten aluvaatetuksen heikoin lenkki ja hiersivät ”takahalkeaman” hieman verille.. Taitaa se vain olla niin, että halvalla ei vain saa hyvää.. Eli seuraavalle ultrajuoksulle pitää valita jotkin toiset aluspökät, jos nyt sellaisia tarvitsee. Nyt vuoristossa oli väliin korkealla niin kylmä, että mie vilukissana tarvitsin tietysti aika mukavasti vaatetta päälle.

50627G1499_0
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Päällysvaatetus. Koko kilpailun ajan aluvaatteiden päällä oli erittäin hyväksi havaitut ja testatut Inov-8 Race Elite 140 Shortsit ja The North Facen Flight Seriesin t-paita. Varsinkin noi Inovin shortsit ovat miellyttäneet itseäni juoksussa kovasti, ovat keveät ja kuivuvat tosi nopeasti. Hengittävät, mutta päällinen on silti hieman tuulta pitävää ja löytyy vetoketjullinen takataskukin. Loppupuolen n. 6-7km ajan ”pääsin” kiskaisemaan päälleni myös Inov-8 Race Elite Stormshell sade-/tuulitakin. Takki toimi juuri niin hienosti kuin vain oikeastaan voisin tuollaisen ultrakevyen hupullisen sadetakin kuvitella toimivan. Pitää hyvin vettä ja tuulta, lämmittääkin ja takista löytyy myös vetoketjullinen rintatasku sekä hyvät ja helppokäyttöiset kiristysnyörit istuvuuden takaamiseksi, ja mikä mukavinta, helma on minullekin riittävän pitkä takana, niin tulee suojaa alaselällekin. Lisäksi mukana oli pakollisiin kisavarusteisiin kuuluneet (polvenpeittävät) pitkälahkeiset housut, jotka olivat minulla Inov-8 Race Pant tuuli-/sadehousut. Housuja en tarvinnut kilpailun aikana, mutta sellaisen havainnon olen näistä tehnyt aiempien kokeilujeni perusteella, että housut ovat kyllä erittäin mukavat, istuvat hyvin päällä, pitävät mukavasti vettä ja tuulta, mutta haittapuoliakin on. Nimittäin kengät pitää ottaa pois jalasta ennenkuin ne saa vedettyä jalkaan, koska lahkeiden vetoketjut ovat liian lyhyet mahdollistaakseen jalkojen läpi ujuttamisen tossut jaloissa. Tätä asiaa pitää miettiä tulevaisuutta ajatellen, että tarvitsisinko uudet tällaiset housut. Ovat vain armottoman kalliita kilohinnaltaan nämä ultrakevyet tuuli-/sadekamppeet.. Mutta harrastuksethan maksaa!

Valaistus ja päähineet. Otsalamppuna käytin Led Lenser H7.2 lamppua ja valoteho sekä paloaika riittivät hyvin noin 6 tunnin ajaksi mitä lamppua tarvitsin. Toki mukana oli myös varaparistot sekä myös varavirtalähde, jonka kautta olisin voinut myös tarvittaessa ladata lamppua. Näin jälkeenkäsin ajatellen myös ihan varalamppukin olisi hyvä olla kyllä mukana, sillä lampun kyykätessä olisin ollut täysin pimeyden armoilla ja sehän ei olisi ollut mitenkään mukavaa kapeilla vuoristopoluilla, jotka osittain kulkivat mukavan korkeallakin.. Led Lenser on myös aika raskas valaisin, mutta sinänsä en kokenut sitä liian raskaaksi. Ehkä kuitenkin tulevaisuudessa hankin kaksi keveämpää otsavalaisinta. Päähineinä minulla oli kylmemmän yön ajaksi ihan normaali Buffi mallia Lavaredo Ultratrail, kiitoksia siitä Tomille ja Merjalle, jotka antoivat sen minulle syntymäpäivälahjaksi! Päivän ajaksi päähäni laitoin Compressportin lipan, jolla on oikein mukava juosta auringon räköttäessä, kunhan ”kaljuna” muistaa, että rusketusrajat voi olla aika villit sen kanssa retkeillessä 😀

Muut varusteet: Kaikkien yllälueteltujen lisäksi haluaisin mainita: Squeezyn pienen vyölaukun, johon saa kätevästi esim. lisäenergiaa käsien ulottuville sekä myös numerolapun kiinni. Inov-8:n race gloves hanskat, jotka oli hyvät kilpailun olosuhteisiin minun näpeilleni ja Light my fire kokoontaittuvan juomamukin, joka pelasi hyvin ja kokoonpainuvana mahtui pieneen tilaan. Näiden lisäksi mukana tuli olla myös pakollisia varusteita, kuten lämpöpeitto ja täyteen ladattu puhelin.

HIJcdsBF0SdVHCRGGeINe9uF5jtVA7zR4UjE1e6pjzfK=w556-h605-no
(Kuva: Merja Ylihärsilä, aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Energia- ja juomahuolto: Tämä osio minulla oli yhtä suuripiirteinen kuten ennenkin. En ole koskaan suunnitellut etukäteen mitään tarkkaa huoltoa, vaan lähinnä olen mennyt näppituntuman mukaan, ja niin menin tälläkin kertaa. Itseasiassa energiaa otin matkan aikana varmastikin suhteellisen vähän ja ehkä senkin vuoksi lopun pitkät ylämäet olivat minulle niin vaikeita. Pitäisi varmasti opetella syömään väkisinkin jotain, vaikka tuntuu, että nälkä ei olekaan. Sinänsä sen ei pitäisi kyllä olla ongelma, koska ainakin tähän asti vatsani on sietänyt hyvin kaikenlaista näillä ultramatkoilla. On muuten aika villiä, että vaikka tietää olevansa kamalan energiankulutuksen kourissa, niin nälkä ei silti ole. Matkan aikana söin omista lisäenergioistani kolme kappaletta Raw Bite raakaruokapatukoita sekä neljä kappaletta Squeezyn Colan makuisia Super Energy geelejä. Matkassani oli lisäksi neljä kappaletta suklaapatukoita, mutta ne jätin syömättä. Nuo raakaruokapatutkan popsin vain vähentääkseeni lisäpainoa liiveistä. Eli koko matka meni tällä kertaa ilman karamellejä poislukien järjestäjien huoltopaikoilta popsimiani 4-6 pientä suklaalevyn palasta. Sinänsä kannoin kyllä lisäenergiaa ihan turhaan mukana lisäpainona ja olisin hyvin pärjännyt noilla pelkillä geeleillä. Järjestäjien tarjoamilta huoltopaikoilta otin jokaisella muutaman palan banaania ja vaaleata leipää sekä keksiä, jonka päälle oli valutettu hunajaa. Varmaankin koko reissun saldoksi tuli kiinteän energian osalta 2-3 banaania, 4-6 pientä suklaapalaa, 4 hunajakeksiä ja 4 palaa leipää. Mitään lämmintä en syönyt. Juomapuolena minulla oli ihan pelkkä vesi alun noin 80km matkan ajan ja siitä eteenkäsin täytin pulloni järjestäjien tarjoamalla Isostar urheilujuomalla, mitä en aiemmin ollutkaan maistanut, mutta hyvin tuntui sekin uppoavan. Lähinnä join silloin kun janotti ja otin suolatabletteja sillointällöin samalla kun join, varmaankin 8-10 kpl koko reissun aikana. Lisäksi Averaun ”extrahuollossa” tarjottu lämmin tee oli kylmässä ihan taivaallisen hyvää, en ole ikinä juonut niin hyvää teetä!! Juoma riitti hyvin koko matkan ajan, kun täytin pullot aina huolloissa, mihin mahtui litran verran juotavaa. Jos tästä jotain tulevaisuutta varten voisi viritellä, niin voisi pyrkiä syömään hieman enemmän matkan aikana näillä +12h suorituksilla – mutta kaikenkaikkiaan homma ja vatsa pelitti koko matkan hienosti.

 

Categories: Yleinen

Lavaredo Ultratrail 2015

IMG_2052
(kuva aukeaa isomaksi klikkaamalla)

 Vuoristopolku ei ole vain maassa kiemurteleva reitti, joka kuluu käytöstään. Vuoristopolku jättää jälkensä myös kulkijaansa. Tuo polku voi olla pieni hetki tai pidempi retki omaan mieleen. Tämä on minun tarinani ensimmäisestä oikeasta vuoristoultrajuoksustani, 19 tunnista ja 30 minuutista, pimeästä valoon ja itsensä haastamisen voittajaksi. Pidemmästä retkestä polulta, jolla tunsin olevani merkityksetön. Silloin kun huomaa olevansa mitätön, on parhaat mahdollisuudet löytää kaikkea. Löytää ja oppia myös itsensä ja itsestä. Tätä kirjoittaessani tunnen kiitollisuutta. Kiitollisuus elämän antamista kokemuksista on valtava voimavara. Se on tutkitusti yksi tehokkaimmista keinoista lisätä onnellisuutta. Täysillä elämiseen kuuluu kiitollisuus – joka ikisestä hengenvedosta. Kerron siis hieman noista hengenvedoistani Dolomiittivuorilla Lavaredo Ultratrail klassikkokilpailussa.

IMG_2375
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

On perjantai ilta, 26. päivä kesäkuuta 2015. Musiikki soi ja italiankielinen selostus lumoaa maagisuudellaan, selostus raikaa suuren punaisen portin suunnasta. On lämmin ja pilkkopimeä ilta. Basilica Minore dei Santi Filippo e Giacomon kirkkoa vasten suunnattu valaistus sekä katuvalot valaisevat pääkatua, mutta on silti hämärää.  Olemme asettuneet Tomi Mäkelän kanssa Cortina d’Ambezzon vuoristokylän pääkadulle suuren ihmisjoukon häntäpäähän. Ei jännitä, nautin. Tomikin taitaa nauttia, näin ainakin uskon. Seuraamme liittyy myös Jukka Kukkonen. Seisomme siis katse kohti tuota punaista The North Face Lavaredo Ultratrail porttia vain lähteäksemme pian juoksemaan 119km vuorille palataksemme samaan paikkaan. Mutta miksi? Sen minä yritän nyt lyhyesti kertoa.

Kuuluttaja alkaa laskea sekunteja italiaksi, sen verran tunnistan tuosta maagisen kauniista kielestä, että nyt lähtö on lähellä. Pian väkijoukko liikahtaakin eteenkäsin. Startti on tapahtunut, mutta meidän pitää vielä malttaa jälkijoukoissa, että ihmismassa edessämme pääsee liikkeelle. Vihdoinkin saavun lähelle lähtöporttia ja pääsen juoksemaan. Tunne on huikea, nautin joka askeleesta, yleisöä on paljon kadun molemmin puolin kannustamassa. Tiedän, että seuraavan vuorokauden aikana ottamieni askeleiden tarkoitusta on etsittävä, ansaittava ja tehtävä aivan omaksi. Kaikki tämä vaatii rohkeutta. Tätä varten on harjoiteltu monta vuotta, nyt on aika astua taas aivan uuden rajan ylitse. Tuntuu olevan hyvä jalka, väentungoksesta huolimatta etsin kokoajan rakoa mistä ohitella. Ohitankin varmaan ensimmäisten kolmen kilometrin aikana ainakin 200 juoksijaa. Nouseminen täältä kohti kärkeä on silti hyvin vaikeaa, sillä noiden kilometrien jälkeen sukelletaan kapealle polulle kohti vuoria ja matka kohti pimeyttä alkaa. Sytytän otsavalon ja nostan katseeni. Valojono kulkee edessäni pitkänä nauhana. Nyt lähdetään vuorille. Todella kaunista, lumoavaa.

Matkan alkuosuus pitää siis suorittaa pilkkopimeässä ja polku lähtee serpentiinimäisesti nousemaan kohti Tofana di Mezzon alaharjannetta, nousua tulee yhteensä n. 700m+ ylöskäsin. Tällainen kokemus on minulle uusi ja en lakkaa ihailemasta tuota juoksijoiden otsalamppujen muodostamaa kiiltomatojonoa, joka kiertää pitkänä nauhana niin edessä kuin takananikin. Oma meno on hyvää ja aina, kun polku sallii, niin ohitan muita juoksijoita. Väliin kierrän reilusti puskien  puoleltakin, mutta toisaalta joudun myös pidättelemään menoa pitkiäkin aikoja kapeilla harjannepoluilla missä ohittamista ei oikein uskalla kokeilla. Harha-askel pimeässä voisi olla hyvinkin kymmenien metrien pudotuksen arvoinen.. Tämän reitin alun korkeimman kohdan Forc. Son Forcan ohitettua laskeudutaan takaisin laaksoon Col Rosan sivusta kiertäen. Väliin polku on leveämpää ja totean taas oman alamäkijuoksuni olevan huomattavasti vahvempaa kuin muilla ja annan jalan laulaa rennosti ohittaen pitkiäkin kiiltomatoletkoja. Mietin hetken, mutta vain hetken, että aloitankohan liian lujaa.. Mutta kun tunne on hyvä, niin miksipä siis jarruttelemaan, näinhän mie olen aina kaikki kilpailuni juossut. Näppituntumalta. Kyllä itseensä tulee luottaa, ei tässä muuten varmasti oltaisikaan juoksemassa.

IMG_2380
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Saavun ensimmäiselle huoltopisteelle Federavecchialle yleisön hurratessa, tuntuu hyvälle, kaikinpuolin. Ei tunnu nimittäin vielä missään. Tämä pimeässä kiiltomatojonossa juokseminen innostaa minua suuresti. Minulla kuten varmaan kaikilla on elämässä ollut hetkiä, kun ei ole innostanut, joten päätin muuttaa asioita. Onneksi, sillä nyt nautin. Täytän vain vesipulloni, syön banaanin ja taskusta raakapatukan mikä on tehty pähkinöistä ja hedelmistä. Sukellan takaisin kohti pimeyttä otsavaloni heijastaessa vasemmalla puolella olevan luultavasti ensimmäisen maailmansodan aikaisen rakennuksen raunion seinämää. Lähden kipuamaan tälle reitille maltillista n. 500m+ osuutta kohti Lago du Misurinaa. Loivemmalla osuudella vedän pimeässä reissun ekan pannutuksenkin ihaillessani takanani seuraavaa kiiltomatoletkaa, mutta ei käy kuinkaan. Puhelin lentää taskusta, mutta onneksi valokeila sattuu juuri siihen noustessani ja poimin sen mukaani. Pimeässä pannutellessa pitää kyllä muistaa tutkia onko kaikki mukana..

Lähellä Lago di Misurinaa eli vuoristojärveä reitti muuttuu hetkeksi loivaksi alamäeksi. Mulla aivan karseet menohalut, mutta valitettavasti polku kiemurtelee niin kapeana, että olen taas jonkun letkan takana jumissa, ei auta kuin malttaa mielensä. Aurinkokin alkaa nousemaan. Lähempänä tuota järveä polku laskeutuu leveälle pyörätielle ja pudotan heti ohitusvaihteen pykälään. Nyt pääsen juoksemaan omaa vauhtiani ja ohitan useamman juoksijan letkan, jonka takana olen viimeiset pari kilometriä kulkenut. Pian saavunkin metsästä järven rantaa seuraavalle tielle ja aurinko valaisee jo niin hienosti, että voin sammuttaa otsavalon. On mahtavaa katsella auringonnousua tuossa Misurina järven rannalla taustalla legendaarinen Tre Cime di Lavaredo vuori, jota kohti reitti lähtee nousemaan. Takana on noin kuusi tuntia ja ensimmäinen maraton, eikä matka paina vielä yhtään.

Misurina järveltä reitti lähtee nousemaan kohti Tre Cimen kyljessä sijaitsevaa Auronzon majataloa, nousu on reitin ensimmäinen todellinen vuoristoultralle tyypillinen jyrkempi tunkkaus (n. 900m+) ja nyt sauvat tulevatkin todelliseen käyttöön. Tämä nousu menee kuitenkin hyvin ja oikeastaan yllättävän piankin saavun aivan uskomattomia maisemia ihaillen tuolle Auronzon majalle. Täällä on tarjolla ensimmäinen isompi huolto lämpimine ruokineen. Etsiydyn heti ensimmäisenä vessaan ja vessa onkin täällä sellainen, jota minulle on suositeltu Jukka Kukkosen toimesta. Löytyy nimittäin ainoastaan reikä lattiasta, eli ei pyttyä laisinkaan, mutta aina se puskareissut kuiten voittaa. Pikaisen toimituksen jälkeen täytän vessassa vesipulloni ja siirryn syömään. Ei tosin oikein ole nälkä, joten nappaan vain pari suklaapalaa ja banaania sekä vaaleata leipää ja mutustelen niitä – ja taas on vessahätä! No nytkö se vatsa yrittää temppuilla ajattelen, mutta huoli on turha, olin tehny varmaan vain liian nopsan toimituksen ja pitää käydä nauttimassa tuosta vessasta vielä toistamiseen. Onneksi minulla onkin aika hyvä vatsa eikä se ole oikeastaan koskaan pettänyt minua näillä retkillä. Se kun tuppaa olemaan sellainen aika monen ultrajuoksijan akilleen kantapää.. Vessasta ulos, n. 50km takana ja rohkeasti reitille!

IMG_1975
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Reitti lähtee kiertämään Tre Cime di Lavaredon huipun harjannetta ja maisemat on aivan huikeat. Sitten lähdetään laskeutumaan hyvin teknistä ja kivikkoista polkua pitkin takaisin alas laaksoon. Ohittelen taas juoksijoita hyvään malliin ja jalka on hyvä. Kiittelen samalla Hoka One Onen tossujani, on näillä uskomatonta pistellä tällaista tosi teräväreunaisten kivenmurkuloiden peittämää polkua, kun ei tarvi katella yhtään mihin astuu – sen ku lasettelee vaan vihellellen menemään. Matka jatkuukin nyt ripeästi alamäkivoittoisena ja yhtäkkiä kuulenkin lehmänkellojen kilkatusta sekä oman nimeni. Matkaseurueemme loput jäsenet, Merja, Päivi, Tarja ja Timi ovat saapuneet kannustamaan meitä reitin varrelle. Tuntuu tosi kivalta ja piristävältä, kun näkee tuttuja. He kertovat, että olen suomalaisista toisena, joku Emil Söderlund on edelläni. Jatkan matkaani ja ajattelen, että kait tässä, suht hyvin menee, kun väkeä lappaa selkä edellä vastaan ja oma vointi on tosi hyvä. Takana yli 60km ja ei tarvi ku katsella maisemia ja pistellä menemään.

Saavunkin maisemia ihaillen Cimabanchen huoltoon 67km kohdalla ja yllätyn, kun juoksijoiden keskuudesta minulle sanotaan, että terve Marko. Vilkaisen tokaisijan numerolappua ja Emilhän siinä seisoo. Emil asuu Ahvenanmaalla eikä puhu oikein suomea, joten jatkamme Lontoon murteella ja esittäydytään. Todetaan yhdessätuumin, että kisa ei ole vielä edes alkanut – tänne asti pitääkin olla helppoa. Syön taas banaania ja pari suklaapalaa, raakaruokapatukan ja lähden takaisin omalle retkelleni, etsimään omia ajatuksiani. Vaikka on mukava tutustua uusiin ihmisiin, niin silti nämä jutut ovat aina ennenkaikkea niitä matkoja omaan itseen ja vain sinä itse olet vastuussa omasta etenemisestäsi, sitä etenemistä varten pitää löytää ne omat ajatukset, joiden avulla pärjää – mie lähden etsimään niitä ajatuksia.

Cimabanchelta lähdettiin nousemaan n. 500m+ nousua yli Forc Lerosan ja tuo reitille osuva mukava metsän siimeksissä kulkeva nousu meni mukavasti. Nousu ei ollut mitenkään kovin pitkä ja pian lähdettiinkin laskeutumaan kohti Malga Ra Stuan huoltoa, joka löytyikin jo 76km kohdilta. Ihmettelin, että miksi huollot on tässä kohtaa näin lähekkäin, mutta tästähän se kilpailu vasta todellisuudessa alkoikin. Tuon huollon jälkeen nimittäin laskeuduttiin todella teknistä polkua pitkin alas laaksoon, laaksoon jonka Tomi oli nimittänyt osuvasti kuoleman laaksoksi. Alamäessä ohittelin taas useita juoksijoita ja laaksoon saapuessani ihmettelin, että mihin olenkaan tullut. Oli tosi kuuma kahden jyrkän vuorenseinämän välissä ja laakso oli pelkkää teräväreunaista kiveä peittävä sulamisvesiuoma, missä ei oikeastaan kasvanut mitään elollista. Helteessä ja teräväreunaisessa kivikossa useimmat juoksijat näyttivät kävelevän, mie pystyin sentään hitaasti hölkkäämään Hokan läskipohjillani. Samalla kelloni kadotti satelliitit ja puhelimen kentätkin hävisi. Aika hurja paikka kahden mahtavan kallioseinämän välissä.

Aikani taivallettua tuolla kuolemanlaaksossa saavuinkin reitin niin sanotun päänousun juurelle. Nyt alkaisi kilpailun paras osuus. Takana 80km ja nyt katsottaisiin kuka selviää maaliin ja kuka ei. Lähdin helteessä tunkkaamaan pitkää, loputtoman pitkää nousua kohti kohti Col de Bossia ja Rifugio Col Gallinan huoltoa. Nousua tuolle pätkälle löytyi n. 1000m+ ja tunkkaus alkoi olemaan jo vaikeampaa. Jouduin väliin pysähtelemään ja nojailemaan sauvoihini, mutta jokainen askel veti kuitenkin kohti huippua. Sitkeästi jatkoin matkaani ja päätin, että tämä ei jää tähän niin kauan kuin jalka vain vähänkin vetää. Nousulle osui onneksi myös yksi majatalo, jonka pihalta tarjoiltiin juotavaa. Tuolta majatalolta lähtiessäni kuulinkin selkäni takaa huudon: ”Marko, you still fighting”. Emilhän siellä oli saapunut samaan kohtaan. Toivotin tsempit ja jatkoin omaa tunkkaustani kohti huippua. Noin 15 tuntia takana ja vihdoinkin saavuin Col Gallinan huoltoon. Matkaseurueemme oli tullut taas kannustamaan ja Timi tulikin minua vastaan hieman ennen tuota huoltoa. Huollossa odottivat myös Merja, Päivi ja Tarja. Päivi ja Tarja taisivat hieman huolestuneena seurata rähjääntynyttä ruhoani, joka oli saanut nauttia tuosta kuolemanlaaksosta sekä tuosta hienosta noususta ylös tänne vuorille. Koetin syödä ja juoda muka hyvin, mutta eipä oikein ollut nälkä. Banaania, keksiä ja pari suklaapalaa naamaan, kokista ja urheilujuomaa – siinäpä sitä taas. Huollossa meni kuitenkin aikaa, koska aloin olla aika poikki ja halutti levätä. Pakotin kuitenkin itseni matkaan ajatellen, että pahimman täytyy olla jo ohi – kuinka väärässä olinkaan..

Col Gallinasta lähdettiin nousemaan kohti Rifugio Averauta ja nyt viimeistään alkoi näkymään jo matkan rasitus. Tunkkasin ylös väliin sauvoihini nojaillen ja väliin kivillä istuskellen ja mietin kaikenlaista. Ajattelin, että tällaista kokemalla ja kokeilemalla voi löytää kyllä uskomattomia asioita. Vaikka jokainen askel alkoi olla vaikeata, niin en edes ajatellut keskeyttämistä. Tätä varten on harjoiteltu. Sitkeästi raahasin itseäni kohti Averaun huippua, mistä lähdettäisiin ottamaan pieni lasku Passo Giaun huoltoon ennen pari viimeistä nousua mitkä nimitin hidastetöyssyiksi. Liki 17 tuntia taivallettuani saavuinkin Passo Giaun huoltoon ja olo alkoi olla jo kaikesta väsymyksestä huolimatta hyvin toiveikas, että jaksaisin maaliin asti – ehkä. Mikäänhän kun ei ole näillä reissuilla varmaa ennenkuin olet maalissa. Huollossa taas tutut jutut, banaania, pari palaa suklaata, keksiä, vaaleaa leipää ja nestettä. Siitä sitten vain jo ihmisraunioksi muuttunut olemus kohti noita viimeisiä hidastetöyssyjä.

IMG_2160
(kuva: Merja Ylihärsilä. Aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Vilkaisin numerolappuun printattua reittiprofiilia, näiden hidastetöyssyjen ei pitäisi olla enää sen mukaan pahoja – mutta taas olin väärässä. Passo Giaulta lähdettiinkin alas laaksoon ja nyt meinasi päästä jo itku, kun laakson pohjalta näin millaisen vuorentöppyrän yli pitäisi taas tunkata ja sen jälkeen olisi vielä yksi tunkkaus jäljelläkin. Varsinkin tämä ensimmäinen näistä hidastetöyssyistä osoittautui minulle todella vaikeaksi. Rinne oli tosi jyrkkä ja teknisestikin vaativa. Nyt kun oivalsin mitä on edessä ja mitä juuri saan kokea, huomasin, että tieto alkaa tietämättömyydestä – sen hyväksymisestä, kuinka vähän tietääkään. Tämän lisäksi sain ämpärikaupalla nöyryyttä, ja toivottavasti sen ansiosta voin säästyä valtamerelliseltä röyhkeyttä tulevaisuudessa. Juuri nyt ei enää lohduttanut yhtään, että olen alle kolmen tunnin maratoonari ja selättänyt Vaarojen Ultramaratonin sekä NUTS Karhunkierros 80k Ultratrailin. Vasta nyt tuntui, että tiesin miltä tuntuu kun on oikeasti väsynyt. Pystyin sauvojen avulla etenemään vain muutamia kymmeniä metrejä kerrallaan ja sitten piti pitää taukoa raskaasti hengittäen. Kirosin vähäistä tunkkausharjoitteluani. Näitä vuoria pitää kyllä osata kunnioittaa, ne laittavat kyllä nöyräksi. Vihdoin sain raahattua itseni huipulle, mistä laskeuduttiin tietenkin alas vain seuraavaa ja onneksi viimeistä nousua varten. Vaikka tämä nousu oli hieman helpompi, niin olin jo niin loppu, että sama eteneminen madellen väliin sauvoihin nojaten ja kivillä istuskellen vain jatkui ja nousu ei tuntunut loppuvan koskaan.

Sitten se tapahtui. Vihdoinkin pääsin huipulle ja Croda da Lagon kiviseinän takaa näkyi jo Cortina d’Ambezzo. Toki matkaa oli vielä yli 10 kilometriä, mutta käytännössä kaikki alamäkeä. Nojailin hetken sauvoihini huipulla ja en oikein tiennyt pitäisikö alkaa itkemään vai mitä. Katsoin taakseni. Tuon kuljetun matkan tarkastelu tänne asti loi vahvaa uskoa itseeni. Uskoa siihen, että ne asiat, joita sydän on mielinyt tehdä, ovat käyneet rohkeuden, työn ja tarmon avulla toteen. Uskoa siihen, että pelkoja kannattaa yhä edelleen kohdata sen sijaan, että niiden kohdalla vain käpertyisi kuoreensa. Olin jo varma, että enää mikään ei estä minua juoksemasta maaliin pitkin Cortina d’Ambezzon katua. Otin juomaa ja lähdin juoksemaan, siis tosiaan juoksin vuorelta alas. Ihmettelin itsekin, että yleensäkin pystyin enää juoksemaan, mutta alamäkijuoksu onkin minulle huomattavasti helpompaa kuin ylämäkitunkkaus. Polku oli todella kivikkoista taas, mutta Hokan tossut pelasivat edelleen aivan erinomaisesti. Pystyin jopa pitämään ihan hyvää vauhtiakin yllä.

Viimeiseen huoltoon Rifugio Croda da Lagoon saavuin noin 18 tuntia omilla jaloillani matkustaneena. Ihmeellinen matka. Monta kertaa olin jo tuntenut, että en pysty ottamaan enää askeltakaan ja nyt jaksoin silti taas jo verrattaen hyvin – siis olosuhteisiin nähden. Huoltoon en viitsinyt enää edes pysähtyä, vaan juoksin suoraan sen läpi. Hetki tuon jälkeen repesikin taivas ja salama välähti, samalla kuului karmea jyrähdys. Ukkoskuuro! Luontoäiti antoi vielä yhden ihmeellisen ja hellän toivotuksen minulle ja muille juoksijoille. Oli pakko vetää vielä sadetakki päälle ja tuon rankkasateen ansiosta jyrkkä polku alas Cortinaan muuttui todella liukkaaksi mutavelliksi. Pannutinkin kerran, mutta samalla ohitin vielä muutaman juoksijan, jotka eivät uskaltaneet juosta tuota jyrkkää ja liukasta rinnettä alas. Tuo rinne oli vielä uskomattoman tekninen ja löytyipä siltä vielä muutama lyhyt nousupätkäkin. Noin 19 tuntia taivallettuani saavuin kuitenkin Cortinaan ja polku muuttui asfalttitieksi. Enää kolmisen kilsaa maaliin ja ukkoskuurokin väistyi. Pakkasin tuossa asfalttitiellä vielä sadetakkini reppuun ja aloin nauttia. Pääsen ihan varmasti maaliin.

Lavaredofinisher1
(kuva: Merja Ylihärsilä. Aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Viimeinen kilometri. Elämämme on sitä, mitä siitä ja sillä teemme. Teemme sen, mitä ajattelemme. Mutta monesti ajattelemme vain sitä, mitä pidetään yleisenä totuutena. Ultrajuoksija Pasi Koskinen sanoi minulle kerran, että olet nyt veljesliitossa mihin et välttämättä edes tiedä kuuluvasi. Kaltaiseni eivät ajattele ehkä ihan yleisen totuuden mukaan. Särmät ajatuksista oli taas hiottu. Ultrajuoksijan tutkimusretkiä odottaa kaksi maailmaa. Niistä toinen löytyy kunkin sisältä ja toinen ulkopuolelta. Se miltä tuntui sisältä tuota viimeistä kilometriä juostessa, se on se tunne miksi näiden takia jaksaa rääkätä itseään talvipakkasillakin. Se toinen maailma, se mikä löytyi ulkomaailmasta. Se oli todella kaunista. Rakastan vuoria. Viimeiset sadat metrit ja pari pikkutyttöä oli hypännyt aidan ylitse heittämään high fivet juoksijoiden kanssa. Laitoin vauhdista high five läpsyt ja kysyin haluavatko juosta mukanani maaliin. Eivät kuulemma halunneet – selvästi ujostelivat reissussa hieman rähjääntynyttä suomalaista vuorijuoksijaa. Sitten päätinkin ottaa kunnon loppukirin ja juoksin sen mitä enää jalat antoi myöten jonkun Kanadalaisen lyhyemmän matkan juoksijan perässä maaliin hurjasti tuuletellen yli maalilinjan, ihan Finisherinä. Maalissa olikin vastaanottamassa Merja, Tarja ja Päivi. Oli todella epätodellinen olo. Voittajaolo!!

IMG_2398
(Finisher kuvassa Tomi Mäkelä ja Mie, kuva: Merja Ylihärsilä, aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Lavaredo Ultratrail 2015:
Loppuaika: 19h 29min 21sek
Sijoitus: 161, miesten sarjan 143 (matkaan lähti 1200 juoksijaa 1300 ilmoittautuneesta)
Matka: 119km/5850m+

Vuorien rakkaus on kutsu, ei käsky. Kun sen voimalle antautuu, ei voi ennustaa, minne se johtaa.

Kiitokset upeasta reissusta ja kannustuksesta matkaseurueellemme Tarjalle, Päiville ja Timille sekä erityisesti Merjalle ja Tomille, jotka järjestivät omalla kokemuksellaan matkasta ikimuistoisen hienon kokemuksen. Onneksi minulla oli taas kunnia tutustua tutustua näin mahtaviin ihmisiin ja toivottavasti tapaamme pian uudelleen! Kirjoitan vielä tältä suoritukseltani myöhemmin toisenkin blogin, missä kerron enemmän varuste sen muista seikoista ja mitä opin tulevaisuutta ajatellen. Nyt ei kerralla mahtunut kaikkea. Mutta pääasia onkin, että olen nyt Keminmaalainen joka nousi Kallinkankaalle ja palasi takaisin Dolomiittivuorilta!

Categories: Yleinen

Terwamaraton 2015

Terwamara2015

Lauantai 23.5.2015. Toiset muistaa tämän päivän Lyyli myrskystä, joka repi jopa kattoja irti Oulussa, mie muistan tämän kuitenkin ennenkaikkea päivänä jolloin juoksin kahdeksannen maantiemaratonini maaliin ja alitin ensimmäistä kertaa kolmen tunnin haamurajan. Minulle se oli Terwamaratonmyrsky. Myrsky jolla onneksi opin ratsastamaan, kesytin sen.

Lauantai ja pian on starttihetki. Revin päältäni kertakäyttösadeviitan jonka olen vetänyt päälleni odotellassani starttihetkeä. Asetun viivalle ihan kärkijuoksijoiden joukkoon. Juuri nyt ei sada, mutta on tosi kylmää ja tuulee. Hieman huolestuttaa. Pysynkö lämpimänä, miten oikea takareisi tulee kestämään, joka on ollut tosi kireä jostain syystä jo pari päivää. Suljen kuitenkin kaikki nuo ajatukset pois päästäni ja päätän yrittää kaikkeni. Muutahan ei enää voi tehdäkään. On aika antaa jalan laulaa. Tänään on tilipäivä. Tasan kello 12 kuuluu pamaus startin merkiksi ja sitten mennään, kuten niin usein ennenkin. Lähden hyvin liikkeelle ja ajattelen ottaa tosi varovaisesti alun, että lämpeäisin edes jotenkin. Jalat tuntuu jäätävän hyville ensimmäisillä askeleilla, edes tuo takareisi ei vaivaa yhtään. Tämänkertainen matka on nyt siis avattu.

Juoksu lähtee hyvin liikkeelle ja meno on mukavan rentoa. Kilometrit kulkee nätisti ja hengitys pelaa just näppeimmilleen. Tuntuu ihan siltä miltä maratonjuoksun pitääkin tuntua. Jossain noin viiden kilometrin hujakoilla saavutaan ensimmäisellä kierroksella Toppilansaareen ja voi jumatsuka ajattelen. Käännytään parin kilometrin ajaksi vastatuuleen ja mie vedän tietenkin yksin joukkoa puolimaratoonareita tuohon vastatuuleen. Kilometrivauhdit tippuu kuitenkin onneksi vain muutaman sekunnin per kilsa ja kun päästään taas sivutuuleen, niin olen taas omassa rytmissä ja vauhdissa. Näin jatkuu ensimmäiset 10 kilometriä, aika kovan oloinen tuuli, mutta onneksi sen verran sivusta noita paria kilsaa lukuunottamatta, että juoksu sujuu ihan mukavasti. Ruhokin on lämmennyt, aurinkokin jopa näyttäytyy jossain välissä ja reisikään ei tunnu pahalta. Ajattelen, että kyllä tämä tästä, vaatetta tuntuu olevan jopa liikaa.

Kilometrejä takana siis noin 10 ja sitten se tapahtuu. Yhtäkkiä vetää taivaan ihan sysimustaksi ja alkaa niinku vasta ihan aikuisten oikeasti tuulemaan – ja satamaan vettä. Enää ei olekaan yhtään liian vähän vaatetta päällä. Onneksi sentään tuulee edes sivusta, niin voi tuohon sivutuuleen nojaten juosta sentään ihan hyvää vauhtia rennolla askeleella. Sitten luontoäiti nostaakin haasteen tasolle kaksi. Vesisade muuttuu ihan järjettömän kovaksi raekuuroksi, jota kestää noin 20 minuuttia. En ole ikinä kokenut mitään vastaavaa. Ajeltu kuulani ottaa rakeita vastaan ja käy oikeasti kipeätä niiden koputellessa vinttiosastoa. Samalla molemmat reidet menee ihan kylmiksi ja alkavat kramppailemaan. Alkaa huolestuttamaan. Mitenkähän tässä käy? Nyt käy kyllä huonosti, jos joutuu keskeyttämäänkin – tännehän paleltuu hengiltä. Sitten isken mieleeni niitä hetkiä kun olen talvella harjoitellut vasten lumimyrskyä. Ei se herkkua ole ollut silloinkaan ja tämä päivä mielessä silloin juostiin. Vauhti pysyy kuin pysyykin kuitenkin kaikesta huolimatta hyvänä ja selviän tuon raekuuron läpi hengissä. Olen läpimärkä ja palelee – mutta riittävän voimissani.

Noin 15km takana ja alan seuraavan kerran lämpeämään. Onneksi ei enää sada. Tuuli on tosin ihan tajuton, mutta nyt mennään onneksi sivumyötäiseen. Ei siis mitään hätää ja jalka laulaa olosuhteisiin nähden hyvin. Oikea reisi on tosin hemmetin kipeä kylmettymisen jälkeen. Tosin ei takaa vaan sivusta. Mietin jopa hetken, että mahtaakohan siihen tulla veritulppa, voisko se tuntua tältä, niin kipeää tekee. Suljen kuitenkin jotenkin tuon kivun pois ja juoksen hyvää vauhtia kohti puoltaväliä. Ilman tuota reisikipua tästä voisi jopa nauttia, koska muuten ei tunnu ollenkaan pahalta. Puolivälin lähestyessä alkaa yleisöäkin olemaan reitin varrella aika paljon. Kovaa kannustavat. Ei kuulemma ole enää pitkä matka ja olis niinku loppukirin aika. Huikkaan, että ajattelin kyllä parikyt kilsaa vielä odotella sitä loppukiriä ennenkuin oikein alan latomaan.

Puolivälin ohitan noin 1.26h ajassa eli oikein mukavassa tahdissa. Kaikenlisäksi tuntuu vielä ihan hyvältä ja meno on taas rentoa. reidetkin on ilmeisesti taas lämmenneet eivätkä niin vaivaa. Yhtäkkiä iskee sellainen tila päälle, että olo on ortanan itsevarma. Tää ei ny jää kesken, tapahtu mitä vain. Juoksu kulkeekin tosi hyvin kohti Nallikaria ja vetelen jopa kilsalle 24 nopeimman kilsani aikaan 3.56min. Olen voimissani! Sitten 26 kilometrin jälkeen iskeekin raaka totuus päin naamaa, kun saavuin Nallikariin. Hiekkamyrsky! Rannassa on ihan järjetön tuuli ja Nallikarin hiekkarannalta tulee niin paljon hiekkaa päin näköä, että paljaita reisiä pistelee ja on vaikeata hengittää. Kaikenlaista keliä olen kokenut, mutta en vielä tällaista, tuo maratonin toisen kierroksen lisälenkki Nallikarissa oli kyllä ihan absurdi kokemus. Kaikenlisäksi tuon lisälenkin 180 asteen käännöksen jälkeen lähdettiin juoksemaan myrskytuuleen, joka oli kääntynyt vastaiseksi tällä toisella kierroksella. Puuskat oli niin rajuja, että puun oksat lenteli ja väliin tuntui, että juoksu pysähtyy kuin seinään. Olen kuitenkin vielä tavoitevauhdissa ja vaikka väliin sattuukin yksi tosi hidas 4’27min kilometri, niin silti saan muuten jotenkin rimpuiltua hampaat irvessä pahimmatkin vastatuulikilometrit alle 4’15min aikoihin, eli ei mitään hätää kolmosen haamurajan alitusta ajatellen. Nyt ratsastetaan myrskyllä!

Eteneminen tuntuu nyt tuskaiselta, mutta näen yhtäkkiä edessäni juoksijan jonka selkä lähestyy hitaasti. Jotenkin siitä saa aina hieman lisätsemppiä, kun näkee, että alkaa tuleen selkiä vastaan. Hitaasti alan saavuttamaan tuota kilpakumppania ja jotenkin siinä samalla saan ajatukset pois tuosta vastatuulesta. Yhtäkkiä huomaankin, että omat voimat on vielä ihan tallella ja matkaa on taitettu jo 30 kilometriä. vauhti on toki tuosta tuulestakin johtuen hieman ensimmäistä kierrosta hitaampaa, mutta silti hyvin alle kolmen tunnin loppuaikaan oikeuttavaa. Nyt kuitenkin vasta alkaisi se oikea maratonjuoksu. Maratonilla juostaan aina ensin nämä 30 ensimmäistä kilometriä alta pois ja sitten katsotaan, että miten mieli kestää väsymisen. Aloitan oman taisteluni.

Viimeiset 12 kilometriä ovatkin sittten sitä mitä maraton on. Parasta. Kun tuntuu tarpeeksi pahalta, niin tuo tunne alkaa tuntumaan jo hyvältä. Ajattelen hyviä asioita, läheisiä ihmisiä. Sitäkin mitä kaikkea olen tehnyt juuri tätä juoksua varten. Huijaan itseäni, että ei ole enää pitkästi. Mutta ennenkaikkea salaa nautin! Ruho on jo väsynyt vastatuuleen taistellessa ja vaikka on käännytty taas enempi myötätuuliosuudelle kohti keskustaa ja Raatin urheilukenttää, niin vauhti ei juuri kummene – tosin ei tarvikaan. Tämäkin riittää minulle. Ohitan vielä yhden sipanneen juoksijan, sanoisinko jopa heittämällä ja tiedän, että pääsen tänään maaliin alle kolmen tunnin ajassa, jos mitään loukkaantumista ei enää tapahdu. Nappaan varmuuden vuoksi toisen energiageelin vaikka tuntuu ihan hyvältä. Muuten olen mennyt ihan vedellä sen mitä olen onnistunut juomaan juottopisteillä sekä suolatableteilla. Tankkaus tuntuu onnistuneen tällä kertaa hyvin ja varmaankin olen onnistunut myös jakamaan voimani suht oikein. Nyt juostaan siis maratonia.

Noin kolme kilometriä ennen maalia viimeisellä juottopisteellä nappaan taas vauhdista vesimukin käteeni ja heitän sisällyksen kohti äänihuuliani – ja voi helkatti. Tietysti onnistun jotenkin vetaiseen sen vähäisen määrän mitä suuhun saan suoraan ns. väärään kurkkuun. Alan vauhdissa yskimään ja alavatsaa vihlaisee siinä yskiessä tosi ilkeästi pari kertaa. Tämäkin vielä. Maratonin jälkeen huomaankin, että alavatsaani on ilmestynyt mustelma, ilmeisesti olen onnistunut saamaan jonkinlaisen lievän repeämän vatsalihakseen tuossa yskiessäni.. No, matka onneksi jatkui kuitenkin hyvin, vilkuilen kelloa. Tää onnistuu!! Enää reilut pari kilsaa ja hillittömän voitontunteen saattelemana ihan sumussa vedän loput kilsat Raatin stadionille. Ajattelen, että vois vaikka tirauttaa pikku itkut, mutta onneks ne aurinkolasit sai jättää reppuun niin ei kehtaa. Vedän viimeiset sadat metrit maltilla ilman mitään loppukiriä, kun tiedän ettei ketään ole lähellekään takana ja tästä saa ny nauttia. Maalissa kello pysähtyy aikaan 2.55,41h. Olen siirtynyt nyt uudelle tasolle, olen yksi suhteellisen harvoista alle kolmen tunnin maratonin juosseista. Vaikka tuo aika ei tee minusta yhtään sen kummempaa tai parempaa ihmistä, niin onhan nämä tilipäivät kuitenkin omalta osaltaan tämän harrastuksen suola. Aki Nummelan sanoin: ”Maraton on parasta”!! Eli olon valtaa maratononnellisuus 🙂

Terwamaraton on minulle kyllä hyvin erityinen tapahtuma. Olen kokenut siellä paljon. Ensimmäisen maratonini, ainoan keskeyttämiseni vuonna 2013 maratonilla, ja nyt.. Alitin ensimmäistä kertaa kolmen tunnin haamurajan tässä tapahtumassa. Nuo vuodet tuon ensimmäisen maratonini ja tämän maratonin välillä. Niihin on mahtunut paljon määrätietoista harjoittelua, noin 15000km juoksuharjoittelua, joiden aikana on kadonnut noin 15kg vyötäröltäkin. Nyt onkin siis hyvä katsella kuljettua polkua hieman taaksekäsinkin.  On vuosi 2011 ja olen tullut maaliin ensimmäistä kertaa maratonilla. Aika on 4.36,08h ja tapahtuma Terwamaraton. Olen tuolla hetkellä yhtäkkiä maratoonari – ja tietämättäni olen nielaissut madon koukkuineen päivineen. Matka on alkanut ja polku on valittu. Tänään tuon kuljetun matkan tarkastelu tähän päivään asti luo vahvaa uskoa itseen. Uskoa siihen, että ne asiat, joita sydän on mielinyt tehdä, ovat käyneet rohkeuden, työn ja tarmon avulla toteen. Uskoa siihen, että pelkoja kannattaa yhä edelleen kohdata sen sijaan, että niiden kohdalla vain antaisi periksi. Aina tämä ei nimittäin ole helppoa, vaikka tänään tämä onkin parasta.

Olisiko jotain voinut tehdä sitten tänne asti toisin – varmasti paljonkin. Mutta tiedättekös mitä? Mulle se on kuulkaa ny ihan se ja sama!! 🙂 Tämä kevät on ollut minulle yhtä juhlaa niin harjoittelun kuin kilpailemisenkin suhteen. Olen myös ymmärtänyt, että tekeminen on kultaa, mutta liika tekeminen ruostetta. Lepokin on kultaa, mutta toki toisaalta liika lepo ja jouten olo turruttaa, liike on siis lääkettä – sopivissa määrin ja omaan tasoon oikein annosteltuna. Kaikkein suurimman muutoksen Berliinin maratonin jälkeen tein harjoittelun suhteen, kun uskalsin vihdoin kokeilla pudottaa keveiden lenkkieni tehot oikeasti alas ja lisätä niiden määrää sekä kestoa reilusti verrattuna ns. pk2 ja vauhti- sekä nopeuskestävyysharjoitteluun. Eli olen harjoitellut todella paljon matalilla tehoilla, onnistunut nostamaan sillä oman peruskestävyyteni aivan uudelle tasolle ja sitäkautta pystynyt tekemään kovat harjoitukset laadukkaasti ja palautumaan niistä. Toinen asia oli peruskuntokaudella siirtyminen 10 päivän harjoitusrytmiin, mikä sopii omiin työvuoroihini täydellisesti, näin tätäkin kautta lepoa tuli laadultaan enemmän – ja yllätys yllätys. Myös harjoittelumääriä pystyi taas hieman nostamaan. Näiden asioiden ansiosta uskon itse nostaneeni ruhoni seuraavalle portaalle.

Onneksi myös harjoittelen aina ulkona, kesät talvet, se valmisti minut tätä myrskymaratonia varten. Kun harjoittelee huonoissa olosuhteissa niin pystyy myös kilpailutilanteessa selviämään voittajaksi niistä huolimatta, eli tavallaan Keminmaanian surkeat merituulet ja säätilat koituivat nyt minun onnekseni, vaikka niistä niin usein jaksankin marista. Mutta mitä nyt? Onko tämä tässä? Ei, tarina on vielä kesken – ja pahasti. En usko että olen vieläkään saavuttanut lähellekään rajojani. Eli matka jatkuu – ihan varmasti. Otetaan ny vaatimattomaksi tavoitteeksi juosta joka vuosi maantiemaron alle kolmen tunnin 50 vuotiaaksi asti. Nälkää riittää ja ennätystäkin lähden vielä ihan varmasti parantamaan. Usko on vahva, että potenttiaalia parempaankin on vielä olemassa.

Varustus:
– Kengät Adidas Adizero Adios Boost
– Inov8 Race Elite™ 6″ Trail Shortsit (pitää vettä ja tuulta)
– Compressport fullsocks sukat (pitkät, suojasi pohkeita kylmältä, mukavat jalassa)
– Adidaksen kompressio t-paita alupaitana, compressportin irtohihat lämmittämässä käsivarsia ja päällimmäisenä seuran maratonpaita (hihaton)
Hanskat + buffi (hanskat heitin puolessavälissä roskiin)

Huolto:
– Juottoasemilta aina vettä sen mitä sai menemään vauhdissa alas 8paitsi ekan ohitin)
– 3 suolatablettia
– 2 squeezyn geeliä

Garminin data
Tulokset

Categories: Yleinen

25 ratakierrosta – 10000m ratajuoksukilpailu

Iin ratakymppi

Iin 10000m 36.15’6min. Kanta-askeltaja vetää viimeisiä kierroksiaan ja Adios Adizero Adios Boost takaa tasaista kyytiä radallakin.
(Kuva Tatu Luokkanen, aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Tiistai 25.5.2015. Tulen töistä kotiin yövuoron jälkeen aamulla puoli seiskan maissa ja on todella kylmä sekä sateinen kevätsää. Takana yövuorot ja alkaisi vapaat. Syön aamupalaa puoliväkisin vaikka ei ole niin nälkäkään, sinänsä kyllä tosi mainioita kauraleipiä graavilohella ja kananmunilla. Kummallista muuten, että yövuorojen jälkeen ei ole nälkä, vaikka yleensä olen aamuisin muuten tosi nälissäni aina. Toki tuo varmasti johtuu siitä, että on tullut valvottua yö, ja toisaalta syötyäkin yöllä. Yövuoroissa tosin syön aina kevyesti, tyypilliseen tapaan vuoron aikana meni alas mun yövuorolempparit; itsetehty banaani-puolukka-maustamaton jogurttimössö herajauheella terästettynä sekä hedelmäsalaatti, sisältäen tällä kertaa pilkotun omenan ja päärynän. Hyvää. Luonnollista. Vuoron aikana juon myös aika paljon vettä, kuten oikeastaan jokaisen työvuoroni aikana. On tullut otettua sellainen tavaksi, mukana kulkee kokoajan 0,7l vesipullo ja vähintään kerran se tulee yleensä täytettyä työvuoron aikana uudelleen. Laitan nukkumaan, illalla pitäisi taas vuorotyöläisen ponnistaa tehtaan varjosta urheilukentille. Tällä kertaa Iin keskusurheilukentälle 10000m ratajuoksukilpailuun. Jännää, elämäni eka kymppitonni radalla.

Herään tavanomaiseen yövuorokoomaan jo ennen puoltapäivää, normit vajaat viitisen tuntia tuli siis taas tempaistua yöunia – mutta täysillä nukuin! Onhan sekin sentään jotain! Raahaan parin viimeisen yövuorovuorokauden rasittamat kylmää kalisevat luuni ikkunan ääreen ja olen räjähtää nauruun. +3C lämmintä, vettä vihmoo ja takuulla vaakasuorassa. Kova merituuli kera kylmän vesisateen, onpahan sentään kotoista! Siitäpäs sitten perinteisen kisa-aamu punnituksen (61.7kg) kautta takaisin ruokapöytään, on tämä juoksuharrastus kyllä yhtä juhlaa, jatkuvasti saa olla syömässä, että jaksaisi. Seuraavat nelisen tuntia sujuukin einestäen, kisalaukkua pakaten ja vähän väliä ikkunasta vesisadetilannetta seuraillen – kovin on kovasateisia kuuroja väliin. Epävakaista, vaan onneksi itse olen tällainen rauhallinen otus, on sopivasti siis kontrastia. Syön tavanomaisesti pari tuollaista samanmoista kauraleipää kuin ennen tirsoja, lisäksi kaura-tattari uunipuuroa maapähkinävoilla (löysin muuten Ruåttin puolelta ihan älyhyvää maapähkinävoita) ja pähkinöillä tuunattuna sekä banaania ja juon tietysti kahvia sekä vettä. Spesiaalina tulee vedettyä kitusiin vielä työpaikalta kotiin raahaamani kasvisgratiinin ja jääkaapista löytyvät salaatin jämät. Pitää syödä pois ennenkuin menevät vanhaksi, ruuan roskiin heittäminen kun on niin turhaa. Hieman ennenkuin isken Wanhan Porwarirouvan tulille ja suuntaan sen keulan kohti Iin juoksujuhlia vetaisen vielä helttaan salaisen aseeni vatsalle. Ruåttalaista Kefiriä, herajauhetta ja banaania sisältävän smoothien – tää on hyvää ja tasaa vatsaa!

IMG_1716
Ruåttalaiset salaiset aseet, sokeritonta sekä suolatonta maapähkinävoita ja kefiriä
(kuva aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Matka sujuu mukavasti tuulista ja sateista ilmaa ihmetellessä ja Mötley Cruen levyä kuunnellen. Keli ei kovasta tuulesta huolimatta kuitenkaan itseäni isommin huoleta, tuulee mistä tuulee – pääasia että tuulee. Minkäs tuolle tekee ja toisaalta on suht helppo olla ihan rauhallisin mielin. Tiedän, että olen hyvässä kunnossa ja että tämän kilpailun on tarkoitus kuitenkin olla hyvä valmistava kova kilpailu ennen Terwamaratonia. Viimeiset viikothan ovatkin menneet lähinnä lepäillessä ja kilpaillessa, ihan kuten kovan harjoituskauden jälkeen oli tarkoituskin. 27.4 juoksin puolimaratonin ennätykseni ja 1.5 maantiellä 5km ennätykseni. Tänään olisi vuorossa viimeinen valmistava kilpailu, 10000m ratakilpailu.

Paikalle saavun hyvissä ajoin, reilu tunti ennen starttia ja lisäkseni paikalla on vasta pari juoksijaa. Ilmoittaudun ja lähden verrailemaan Holapan Jounin kanssa. Jounihan on näiden seutujen kovimpia juoksijoita. Huhu kertoo, että Kärppien voittaessa SM-liigan kultaa ei Oululaiset sitä torilla juhlineet, vaan Jounin samana päivänä Iissä juoksemaa puolimaratonin 1.11 tulosta! Jouni on kyllä muutenkin sellainen kaveri, kenestä on helppo ottaa mallia. Mie olen Jounia fanittanut jo pidempään. On kova juoksija ja hyvin vaatimaton kaveri, jolla on aina aikaa vaihtaa ajatuksia muidenkin kanssa näissä tapahtumissa, ja on muuten mun mielestä käsittämättömän kova talvijuoksija. Vetää maantiekympin alle 35min käytännössä kelissä kuin kelissä. Siinä sitten verryttelyhölkkäillään Jounin kanssa ja naureskellaan takasuoralla vastaiseen puskiessa, että nyt ei ihan optimikeli kyllä ole. Verryttelen ympäri kenttää tavanomaisen verryttelyni. Reilut viitisen kilsaa kevyesti sisältäen noin kilsan pätkän kovaa juoksua. Ei tunnu oikein hyvältä, mutta ei huoleta. Mulla usein ennen kisaa juoksu tuntuu ihan surkealta ja silti pystyn tekemään hyvän suorituksen. Verryttelyn jälkeen vielä vessareissu, lätinää muiden kilpailijoiden kanssa ja pitkien verryttelyhousujen vaihto seuran ”pikkupöksyihin” eli kisashortseihin. Ekaa kertaa tänä vuonna jalassa. I like!! Vaikka keli kylmä onkin. Vaan kohta lämpenee.

Vihdoinkin starttihetki. Päätän iskeä rohkeasti itseni sisään kisaan ja lähteä lappamaan tutun kilpakumppanin Arton vanaveteen, vaikka tiedän, että ihan en taida Arton mukana (vielä) pysyä. Ollaan juteltu ennen starttia ja tiedän suurinpiirtein mitä aikaa Arto lähtee hakemaan. Mulle se on järkkykova, mutta ei ihan mahdoton, joten rohkeasti vain samaan junaan. Startti tulee taas kuin varkain, vaan pääsen tosi hyvin liikkeelle ja isken heti suunnitelmien mukaan Arton kantaan. Ensimmäiset pari kilsaa eli viitisen kierrosta jaksankin Arton kannassa ja mennään noin 35.30 loppuaikaan oikeuttavaa tahtia. Sitten Arto taitaa nostaa hieman vauhtia (Arton loppuaika tais olla 35.32min) ja mulla kierrosvauhti alkaa tippumaan sekunnin parin per kierros, muuta ei tarvita. Jään valitettavasti juoksemaan yksin vastatuuleen takasuoralla ja vedän omaa kolmen juoksijan letkaani nyt yksin, eikä puhettakaan, että olis vetoapuja missään. Seuraavien parin kierroksen aikana mietin, että ny on kyllä olo kuin hamsterilla häkissä juoksupyörässä. Vedän ommoo kovvoo väliin aika kovienkin vesisadekuurojen saatellessa menoa ja mietin, että on tämä uskomattoman hieno laji tämä ratajuoksukin. Olenkin toki tekemässä omaa hyvää suoritustani enkä harmittele, että takanani juoksevat käyttävät vetoapuani tällä kertaa hyväksi, mutta jos kyse olisi sijoitusjuoksusta, niin alkaisin kyllä taktikoimaan ja jättäytyisin itse selkään. Tiedän, että väsytän tässä heihin nähden itseäni ihan kohtuuttomasti. Mutta nyt teen tällä kertaa omaa juoksuani.

On juostu jo 19 kosteaa ja tuulista kierrosta, kuusi jäljellä ja alun kierrosvauhdit 84-86sek ovat tipahtaneet 87-89sek per kierros. Eli ei mitään dramaattista sippaamista mutta kuitenkin jonkinverran. Huomaan, että alkaa hieman painamaankin. Samalla koko matkan takanani juosseet kaksi kaveria nousevat rinnalleni ja ohi. En oikein uskalla lähteä vastaamaan, vaan annan heidän pikkuhiljaa mennä. Olen antanut heille hyvää vetoapua tänne asti ja kaverit kiittelevätkin tästä kilpailun jälkeen. Loppu meneekin sitten väsymistä vastaan taistellessa ja ihan hyvin saan vauhdin pidettyä tasaisena. Viimeinen kierros vielä 86 sekunttiin. Maaliin tulen ihan mukavalla 36.15’6min ajalla. Aika on hyvä, mutta jotenkin tuntuu, että parempaankin olisi rahkeita. Olosuhteisiin, treenaamiseen ja yövuorokoomaan nähden kuitenkin tosi hyvä tulos. Taidan olla salaa hieman tyytyväinenkin. ihan hyvin kulkee, vaikka treeni tähtääkin enempi maratonille ja +100km:lle kuin ratamatkoille. Tällainen tulos antaa kyllä silti uskoa sille, että haaveena oleva alle 35min kymppitonni on minulla ihan otettavissa tulevaisuudessa tällaisella ”peruskuntotreenilläni”. Onhan se toki silleenkin, että ku on tarpeeksi ku on höökiä alla, niin jaksaa sitä antaa jalan laulaa kotvasen vähän kovempaakin.

Pitää kyllä tosiaan sanoa, että kyllä ratakymppi on armottavan mahtava juoksumatka, ihan varmasti ei jäänyt omaksi viimeiseksi ratakympikseni! Mahtavaa, vaan mikäpäs juoksumatka se ei loppujen lopuksi mahtava olisi. Tykkään kyllä juosta kaikkia matkoja aina 800m ylöskäsin ja missä vain, radalla, maastossa, vuorilla, rajana vain mielikuvitus. Adidaksen Adizero Adios Boost tossut toimi ihan mukavasti märällä radallakin, seuran kisashortseissa oli tosi kiva juosta ja pohkeita lämmittivät mukavasti compressportin pitkävartiset sukat. Sangen lihaksikkaan yläkroppani verhoksi olin nykäissyt ullmaxin pitkähihaisen paidan sekä siihen päälle adidaksen hihattoman paidan. Vaatetusta tuntui olevan ihan sopivasti keliin nähden, joskin sormikkaat olisi voinut jopa heittää pois loppukierroksille. Alkuun hiukan paleli, mutta äkkihän noin kovasykkeisellä suorituksella lämpenee.

Nyt on sitten kaikki tehty mitä tehtävissä on ennen Terwamaratonia. Tähtäimessä on siis reilun viikon kuluttua maraton alle kolmen tunnin. Sopivasti jännää! Maratonluotto on nyt kova tavoitetta ajatellen ja maratonkeskittyneisyyden hakeminen voi alkaa. Seuraavat päivät tulevat olemaan kamalan ihania. Tekee mieli juosta, mutta pitää malttaa. Lepoa ja hyvää ruokaa, naurettavan vähän juoksua. Kuunnellaan kuinka superkompensaatiovesihiisi suhisee jalkoihin. Jalat on ehjät ja treenikausi sekä valmistavat kisat on kuitenkin menneet tosi hyvin, joten maratonluottoa tosiaan on, ei vain sovi silti päästää tulemaan maratontakkiaukisuutta, eli maratonnöyryyden kadottamista päälle. Maraton on kuningasmatka, hienoin juoksumatka, armottomin, se on muistettava. Reilun viikon päästä nähdään kuinka jalka laulaa maratonilla, tuleeko maratonwaterloo vai leijunko maalissa maratonpilvilinnassa. On vain juostava – sitten se nähdään!

Kilpailun data
Kilpailun tulokset

Categories: Yleinen

Lohijärven Vappuhölkkä 2015 – Viisi kilometriä ommoo kovvoo

vappuhölökkä
Lohijärven Vappuhölkkä 2015
Kuva: Ville Uusitalo (aukeaa isommaksi klikkaamalla)

Vappupäivä. Haikea huomen? No ei, tai no melkein. Takana nimittäin yövuoro ja kello herättää aamupäivällä 11.00. Ulkona tyypillinen kolea kevätkeli oikein mukavalla lämpöisellä suvituulella höystettynä.. Määrätietoisuus ja päättäväisyys ovat kuitenkin kilpakuntoilijan ystäviä, hetkeäkään en aamupuuroani syödessä miettinyt sitä, ettenkö lähtisi juoksemaan kilpaa. Tänään olisi nimittäin klo. 14.30 Lohijärven Vappuhölkkä, jo 41. kerran järjestettävä perinteinen juoksukilpailu Ylitornion kylällä nimeltä Lohijärvi. Sen sijaan tavanomaista aamupuuroani, mihin en ikinä tunnu kyllästyvän, punaiseen luomumaitoon uunissa haudutettua tattari-kaurapuuroa maapähkinävoisilmällä ja pähkinöillä tuunattuna, suurella innolla suuhuni lappaessa mietin edellistä viikkoa. Lauantaina olin juossut uuden puolimaratonin ennätykseni ajaksi 1.22.25h, mihin olin kyllä tyytyväinen. Nämä kuluneet päivät tuon puolimaratonin ja tämän aamun välillä olin lenkkeillyt ainoastaan hyvin keveitä aerobisia hölkkiä. Sellaisia hiussuonistoa ja hengityselimistöä availevia helppoja matalasykkeisiä lenkkejä. Vauhti olisi siis täysin arvoitus tulevassa kilpailussa. Enhän mie ole edes koko talvena harjoitellut käytännössä ollenkaan kovavauhtista juoksua, enkä tehnyt mitään tyypillisiä vetoharjoituksia tällaisia hieman lyhyempiä kopaisuja ajatellen. Tosin sellaistahan se minun harjoitteluni onkin, perustekemistä, ilman mitään ihmeellisyyksiä. Uskon vahvasti, että omat vahvuuteni tulevat parhaiten esille harjoittelemalla paljon matalilla tehoilla ja hyvin maltillisella määrällä kovatehoisempaa juoksua. Varsinkin, kun päämatkani ovat kuitenkin maraton ja ultrajuoksut. Näitä asioita puurokulhoni äärellä miettiessä otin tavoitteeksi 18min alituksen pian alkavaan 5km maantiekisaan. Sen mie omasta mielestäni voisin hyvänä päivänä louhia.

Aika tarkalleen puolenpäivän aikoihin hyppäsin Wanhan Porwarirouwan ratin taakse ja laitoin navigaattoriin osoitteeksi Lohijärventie 431. Järjestävän seuran, Lohijärven Kuohun seuratalon, missä vireä seura järjestää muuten myös ainakin lentopalloturnauksia sekä tanssejakin. Oli kiva lähteä taas Lohijärvelle, näen siellä aina paljon tuttuja kilpakumppaneita ja muutenkin tapahtuma on hyvin sympaattinen pikkukylän erittäin kovatasoinen kilpailu. Tänäkin vuonna mukana oli mm. Johanna Peiponen (5000m SM kultaa 2014), Veli-Heikki Koivu, Teppo Ronkainen, Jani Ylisaukko-oja, Ossi Peltoniemi, Jussi Herttuala, Sami Välimaa ja tietysti mie! 🙂 Siinä kohti Lohijärveä ajellessani huomasin, että olin taas tehnyt muuten kardinaalimunauksen, NUTS:in podiumpipo oli jäänyt kotiin. Ei siis kannattanut juosta podiumille asti 🙂 No matka soljui mukavasti Judas Priestia kuunnellen Porwarirouwan ratin takana pitkin Suomen suvea lasketellessa, mitä ny pari poroa hidasti hieman matkantekoa hiukkasen ennen Lohijärveä, vaan perille saavuin hyvissä ajoin noin kello yhden aikaan. Siitä siis nopsaan pokkaamaan kisanumeroliivi ja kamat pukuhuoneeseen ja eikun lämmittelyhölkälle. Mietin, että ny on somempi tehdä hyvät verryttelyt alle, keli oli aika kylmä ja edestakaisella reitillä puhaltaisi aika holotnasti vastaiseen paluumatkalla. Lihakset pitää siis saada kisaa varten hyvin lämpimäksi, mutta hapoille ei passaa juosta, että ehtii palautua hyvin starttihetkeen mennessä. Aikaa onneksi oli mukavasti puolisentoista tuntia, joten kävinkin hölkkäämässä 6km verryttelyhölkän, jonka aikana vetelin yhden kilsan reipasta. Taisin hieman myhäilläkin, jalka lauloi nimittäin ihan mukavasti, vaikka hieman sellaine  fiilis olikin, että lauantainen puolimaraton painoi vielä reidessä. Itseasiassa oikea etureisi oli jopa hieman kipeän oloinen. Noh, en antanut mokoman häiritä, oppiipahan olemaan mun reisi, saa luvan opetella elämään mukana. Muuten tuo aika ennen starttia menikin tuttujen kanssa rupatellessa. Samalla siinä tuli todistettua kuinka Veli-Heikki Koivu tuli 3km hölkkäsarjan voittoon ajalla 9.30min. Ei se ny ehkä ihan hölkkää enää kyllä ole 🙂 Sen verran toi veto ottikin Veli-Heikin jaloille, että ei juossutkaan enää 5km päämatkaa, vaikka tarkoitus varmaan alunperin niin oli.

Hiukan ennen starttihetkeä asetuttiin sitten luonnollisesti viivalle. Mie ehdin saada ”aika-ajoissa” starttipaikalle rynniessäni lähtöruudun kakkosrivistä. Ihan ok paikka lähteä, vaikkakin ihan keulilta olisin halunnut lähteä. Startti tulikin taas sitten vähän yllättäen, lähdin tietysti kuin hauki rannasta ja olin kompuroida edestäni lähteneiden  parin nuorten sarjan tytön päälle. Onneksi tämä gepardimaisen kissamainen ultrajuoksijan notkeus ja tasapaino sai pidettyä minut pystyssä ja loppujen lopuksi ihan ilman mitään haavereita tai vauhdin hidastumisia sukelsin omaan ommoo kovvoo rytmiini. Startti oli tapahtunut ja hööki oli hyvä, tosin olihan tuossa aika hyvä alamäkikin mihin pääsi kiihdyttämään. Jotain 500m juostuani vilkaisin kelloon, että mikähän mahtaa olla vauhti ja kappas. Luonnolliseti mentiin melkoista ylivauhtia, kun kello näytteli keskivauhdiksi 3’15min/km. Niinpä otinkin heti siivun pois, ei ny sentään näillä kapuloilla mahdottomiin asti! Ensimmäinen kilsa kilahtikin kelloon sitten ajassa 3.24’9 min. On muuten nopein täys kilometri mitä olen ikinä juossut. Ei silti tuntunut mitenkään pahalta, mutta mietin, että ehkä siivun hitaampaa sais vielä mennä ettei oikein sippaa takaisin tullessa vastaiseen ja enempi ylämäkivoittoiseen osuuteen. Seuraava kilometri kilahtikin sitten kelloon ajalla 3.41’7 min. Non niin ajattelin, ei tässä ny sentään ihan kokonaan tarvi käsijarrusta kaksin käsin alkaa vetämään vitosen kisassa. Jotenkin tuntuikin, että alkoi oleen sellainen retkeilyfiilis tällaiselle matkalle..

Siispä lämä taas tiskiin ja kohti 2,5km kääntöpaikkaa. Siinä vastaan alkoi tullakin jo minua nopeampia juoksijoita. Kyllä oli komeeta katseltavaa tuo ihan kansallisen tason huippujuoksijoiden askeltaminen. Puolivälin kääntöpaikalla tiukka uukkari, mikä onnistui hyvin ja taas täys hööki päälle, nyt alkoi jo tuntuun siltä miltä vitosen kisassa pitääkin tuntua. Lasettelin menemään ommoo kovvoo sellaisella tunteella, että ei oikein osannut ajatella kippaisiko vai jaksaisiko maaliiin asti. Kolmas kilometri veikin aikaa 3.31’4 min. Ny oli aika sopivan oloinen vauhti ja kappas, huomasin, että aika kaukana olevat pari selkää alkavat tulemaan lähemmäs ja lähemmäs. Tuollainen havainto antaa aina kyllä lisäboostia askeleeseen. Siispä päätin, että noi napataan vielä ennen maaliviivaa, vaikka aika kaukana ovatkin. Pistin jalan laulamaan ja annoin mennä Ajattelin, että ei tää enää kauaa kestä, mutta mie kestän. Sen verran paljon oon peruskuntoa talven aikana rakentanut, että ihan heti en suostu sippaamaan. Näillä ajatuksilla siis eteenkäsin ja jossain hieman ennen neljännen kilsan täyttymistä sainkin jo nuo selät kuitattua. olivat selkeesti sipanneet, huomasin sen heidän hengityksestä ja selkeästi hiipuvasta vauhdista. Oma neljäs kilsa kilahti mittariin ajalla 3.27’0 min. Eli siis tosi hyvä ja nopea kilsa vielä toiseksi viimeiselle kilometrillekin.

Enää olikin edessä viimeinen nousuvoittoinen kilometri ennen maalia, ja yksi selkä näkyi tulevan vielä lähemäs ja lähemmäs.. Viimeiselle kilsalle siis vastatuuleen ja mäkeen vielä kauhee hööki päälle, nilikka konehuoneeseen asti pohjaan ja eiku menoks. Jossain puolessavälissä tuota ihanaa viimeistä kilometriä sain vielä kuitattua yhden päänahan ja vedin sitä ommoo kovvoo sen mitä sain menemään kohti maalia. Maaliviivan ylitinkin sitten ajalla 17.42min!! Uus ennätys ja selkeä sellainen, vieläpä reilusti alle 18 min, mikä oli tavoitteenani. Ihan mukavasti siis kulkee näemmä nämä lyhyemmätkin matkat, vaikka harjoittelu onkin enemmän noin 100 km:lle tähtäävää kuin 5 km:lle 🙂 Tosin kestävyysmatkojahan nämäkin ovat, ei näissä vielä nopeutta niin paljoa minun mielestä tarvita ettenkö uskoisi kehittyväni vieläkin tällaisilla matkoillakin, vaikka en niitä lyhyempiä vetoharjoitteita teekään. Eli oli todella mukavaa huomata maalilinjan ylittäessäni saavani korjata sitä talven satoa mitä toivoinkin, ja että ne asiat mihin olen koko pitkän talven uskonut, eli vahvaan perusharjoitteluun pääasiassa matalilla tehoilla, niilläkin kehittyy Keminmaanian kylmässä talvessa. Talven lenkit eivät ole menneet siis hukkaan, vaikka toisinaan hieman onkin joutunut taistelemaan itsensä kanssa uloslähtiessä. Aina on kuiten lähdetty – ja sen kyllä nyt huomaa. Kunto tuntuu siis olevan hyvä Terwamaratonin lähestyessä ja muutenkin menee mallikkaasti joten ihan luottavaisin mielin tässä jo odottelen maratonin starttia 🙂

Viralliset tulokset
Garminin data kilpailusta

Categories: Yleinen

Pidä blogia WordPress.comissa.